Tyhjät vaunut

Voi, kovin surumielinen oli tekstisi.Ymmärrän sinua, vaikka meillä yritystä vasta vuosi takana.Vielä uskotaan, että jonakin päivänä se voi tulla... ei vielä hoitoihin, ehkä myöhemmin.Sisin ei anna periksi lähteä hoitoihin...
Sydämestä otti tuo vaunu-juttu.Ai onko joku taikuus siinä, että jos on vaunut valmiina, ei ehkä saakaan lasta??Meilläkin vaunut olis varastossa, isän perintövaunut, sellaiset antiikkiset....
säikähdin, että onko sillä jotain vaikutusta??

Kyllä lapsi tulee jos yläkerran isä on niin tarkoittanut.Jos liikaa yrittää ja ottaa "lain" omiin käsiinsä, ei se ehkä tärppääkään. ei siis ihmisen käsissä nämä asiat...

Voimia sinulle ja miehellesi!Toivotaan, että me molemmat plussataan vielä...

Niin...kunpa sitä tietäisi kannattaako tämä kaikki "vaiva". Meillä nyt reilu 4 vuotta yritystä ja hoidotkin ovat jo käyty lähes rankemman kautta eli takana on jo(!?) 6 icsi-hoitoa eikä ainootakaan plussaa. Välillä on meinannut pää sanoa sopimuksensa irti, mutta tällä hetkellä mieli on parempi kuin piiiitkään aikaan :) Viimeinen hoitomme oli maaliskuussa ja nyt valmistaudumme seuraavaan. Jännitys on korkealla, koska tämä on ensimmäinen hoitomme luovutetuilla munasoluilla. Olen syönyt joitakin päiviä estrogeenia ja sitä edelsi yksi kierto e-pillereitä (hassua eikö?).Siirto pitäisi olla viikolla 36.
Olen miettinyt asioita tässä tauon aikana ja tullut siihen tulokseen, että meillä on oikeastaan hyvä mieheni kanssa kahdestaankin eli mikäli tämä tuleva hoitokaan ei tule onnistumaan, annamme mitä todennäköisemmin periksi ja tyydymme elämään kaksin-niin sydäntä riipaisevalta kuin se kuulostaakin :( Olen huomannut, että väkisin ei ainakaan mitään muuta saa kuin mielensä surulliseksi ja ahdistuneeksi.
Tämä lapsettomuus on HYVIN vaikea asia eikä sen kanssa todella ole helppo elää...Vielä muutama kuukausi sitten en edes nähnyt sellaista vaihtoehtoa, ettei meillä olisi lasta...nyt se ei enää tunnu NIIN pahalta.
Joskus on pelattava niillä korteilla, jotka meille on jaettu.. :)
Aurinkoista kesän jatkoa teille kaikille ja toivotaan paljon PLUSSIA mahdollisimman pian!

Meillä on leluja ja sänky jo valmiina ollut jo muutaman vuoden, mutta ei vain ole kuulunut niille käyttäjää.

Olen itsekin ajatellut että pahaa onneahan se tietää kun valmiiksi jotain hommaa, mutta kun lahjaksi saatiin hyväkuntoinen sänky ja leluja, niin tottahan vastaan otettiin. Luopuakaan niistä ei voi, sehän on kuin luopuisi unelmistaan.

Hoitojen jälkeen olen mahalleni jutellut että täällä olisi jo tällaisia valmiina, sinua odottamassa, mutta eihän siellä mahassa sitten ole ollut ketään kuulemassa...

Aina välillä huomaan että miehen kanssa tulevaisuutta suunnitellessa ajatuksissa on ne tulevat lapset, mutta voihan olla ettei niitä koskaan tulekaan. Sitten se on tarkoitettu niin, ja pettymys on pakko niellä...

Koskettavasti kirjoitettu. Vaikeasta asiasta on kyse sillä vaikka meillä on jo kaksi isompaa lasta (nuorin lähtee nyt kouluun) niin silti suren että se kolmas toivottu lapsukainen vielä uupuu. Hän on ikään kuin jo olemassa, vaikkakin haaveissa.......

Apuakin on haettu, mutta käynnit väestöliitossa ja ikuinen kalenterin mukaa eläminen alkoivat ahdistamaan niin että nyt on pidetty luovaa taukoa jonkin aikaa. Juuri tänään tilasin uuden ajan vastaanotolle josko vaikka sittenkin vielä yritettäisiin jotain hoitoa (nyt pari inseminaatiota takana). Saas nähdä.
En ole uskaltanut luovutella pois pieniä vaatteita, leluja ja muita tarvikkeita joita onkin varasto pullollaan.
Toivottavasti plussataan vielä tän vuoden aikana!!!

Meillä yritystä takana tässä kuussa jo 6 vuotta. Siskoni on saanut sinä aikana kuopuksensa, miehen veli kaksi lasta ja meiltä vain kysellään, että ettekö meinaa yhteisiä lapsia tehdäkään. Muutamalle uteliaalle olen ärähtänyt, että kaikki meistä eivät lapsia edes koskaan saa.

Lapselle olisi kohta valmistuvassa talossamme oma huone valmiina, samoin vaunut ovat olleet jo kymmenisen vuotta muksua odottamassa (minulla on edellisestä liitostani ala-asteikäinen lapsi, miehellä ei ole lapsia ennestään eli kärsin sekundäärisestä lapsettomuudesta). En ole taikauskoinen, mutta kävi jo mielessä kirjoituksesi luettuani sittenkin hävittää nämä vanhat vaunut.

Hoidoissa olemme olleet monta kertaa, yksityisellä puolellakin jo vuoden. Viime vuonna pidimme usean kuukauden hoitotauon ISCI:n jälkeen - pettymyksestä toipumiseen meni yllättävän pitkä aika. Pakastetun alkion siirto on ensi viikolla, tällä kertaa siirretään kaksi alkiota.

Tsemppiä meille kaikille.

Sitä pientä ihmettä olen odottanut mieheni kanssa yli kuusi vuotta...pettynyt aina uudellee ja uudelleen. Kenellekkään en ole puhunut tunteistani enkä lapsettomuudestamme. Se hiljainen pettymys aina vuodon alettua, mies vierellä. Silti kumpikin käsittelee vain omat tuntee, kun ei uskalla sanoa toiselle kuinka kipeää tekee. Jotenkin ajatelee, että haluaa säästää toista sillä ettei kerro omia ajatuksia...pelkään, että itken ja toisella on sitten vieläkin kurjempi olla. Kyllä minä hiljaa itken, sydämeni itkee tuskaa. Ympärilläni on paljon ystäviä, tuttuja ja kaikilla on lapsia. Olen suuren perheen lapsi ja sisaruksillani melkein kaikilla on lapsia. Silmani näkevät vain lapsia, onnellisia perheitä, odottavia äitejä...ja sitten minä!
Tammikuussa -04 alettiin tutkia meidän lapsettomuutta, heinäkuussa todettiin syyksi selittämätön lapsettomuus, tänään kävin hakemassa hormoonilääkkeet apteekista ja tämän kuukauden aikana tehdään ensimmäinen inseminaatio...
Kaikki se vaikeneminen, pettymykset, tunteiden hiljentäminen on purkautunut itkuun. Minusta tuntuu, että olen itkenyt viimeisten viikkojen aikana kaikkien vuosien edestä ja se itku on jotenkin ilon itkua. Tänäänkin apteekissa mulla kyyneleet valuivat, kun ostin niitä lääkkeitä...(mahtoi täti ihmetellä, että kovin on herkkää tuo lääkkeiden osto).
Minäkin mietin, että mitä työnantajalle kerron...kaikkea epäoleellista mietin ja pidin tärkeänä. Mieheni kanssa keskusteltiin siitä ja tulimme siihen tulokseen, että tämä on meidän asia, meidän "projekti" - muulla ei ole väliä. Nämä asiat ovat vain menneet eteenpäin ja päivä päivältä minua helpottaa. Mikään ei ole varmaa ja tiedän, että hoidot ja hoitokerrat voivat olla pitkiä. Uusia pettymyksiä voi tulla vielä monet kerrat. Silti olen onnellinen, siitä että nyt minä en enää vaikene ja kätke tunteitani. Minä voin itkeä... ja jostain sain uskoni takaisin odottaa edelleen sitä pientä ihmettä. Mitään ei ole valmiina vaikka siskot ja ystävät ovat tarjonneet moneen kertaan vaunuja ym. ja udelleet jokos se vauva tulee...olen taikauskoinen.
Ensimmäistä kertaa olen näillä sivuilla ja kuinka sen huomasin, että tämä asia koskee niin monia ja täällä pääsee jakamaan omia tunteitaan eri tavalla.
JAKSAMISTA TOIVON MEILLE KAIKILLE!!!

Meitä yhdistää tämä tärkeä asia, toiveet omasta lapsesta. Siitä joka on maailman tärkein asia. Sanotaan että yrittäkää jaksaa eikä saa menettää toivoa. Mutta aina ei jaksa eikä uskalla toivoa. Se on kuitenkin raskas taakka kannettavaksi. Mutta pystyyn on noustava, kerta toisensa jälkeen... Näitä ajatuksia kävin läpi minäkin reilun kaksi vuotta ja ajatuksissani olette edelleen kaikki lapsettomat, vaikka viime viikolla koin melkoisen yllätyksen: testiin tuli ne kauan odotetut kaksi viivaa! Sen ei pitänyt olla mahdollista, mutta toinenkin testi näytti samaa...

Nyt kun kävin katsomassa, niin olen kirjoittanut tähän viestiin vastauksen pari päivää ennen kuin sain tietää raskaudestani... silloin en olisi uskonut että asiat voivat muuttua niin nopeasti, jos koskaan...

Kiitos!

Miten lähellä te olettekaan. Jokainen teistä tuntuu tässä ja nyt läheisemmältä kuin yksikään lihallinen ystäväni. Nämä hetket yksin kotona netin äärellä teidän tekstejä lukiessa ovat antaneet paljon. niin tuttua, niin kipeää. niin turhaa.

Viimeksi kirjoitin tyhjistä vaunuista vintillä. nyt olen katsellut käsiäni. jäävätkö nekin tyhjiksi, vauvaa, lasta koskemattomiksi. olen huomannut, etten ilman pakkoa ota syliini toisten lapsia. käyn kyllä katsomassa ystävieni vastasyntyneitä kääröjä ja kuuntelen ryhdissä synnytyskokemukset, olen jopa pystynyt välttämään sen, etten ahdistu kateudesta tai mustasukkaisuudesta. Mutta syliin en uskalla ottaa. voi olla, että itku pääsisi.

Onko tälle kaikelle nimeä? Näille tunteille: hiljaiselle pelolle, viiltävälle pettymykselle, itsekkäälle epäoikeudenmukaisuudelle, alistuneelle toiveikkuudelle, ymmärtämättömyydestä nousevalle vihalle, kestämättömyydelle. jos joku teistä tuntee psykologiaa, antakaa tälle kaikelle nimi. Mitä me tunnemme? Mitä meissä tapahtuu?

Nyt vain odotan vuotoa, hoidottoman kierron jälkeen. Jotta voin jälleen soittaa Väestöliittoon ja palata mieheni kanssa yrittämään. Tiedättekö, mieheni "muistutti" minua puhelusta eilen. Se tuntui hyvältä, vaikka ahdistus alkoi heti.

Anniina, ONNEKSI OLKOON!!!!!!! Sinunlaisiasi tarvitaan kertomaan näille sivuille onnellisista muutoksista. Minäkin lupaan, jos tulee aihetta.

Taidan vaihtaa jatkossa nimimerkkini Hiljaisesta Stiinaksi. Kun kerran olen avannut suuni.