Elikkäs haluaisin tietää onko jollakin muulla samanlaisia ongelmia kuin itsellä. Olen nuori ja avopuolisoni 7 vuotta vanhempi. Hänellä on 4-vuotias poika, oikein kiltti ja helppo lapsi. Olemme muuttaneet yhteen n. 1,5kk sitten, asuntomme on todella pieni (27 neliötä). Miehen lapsi tulee kerran kuussa viikoksi asumaan meidän luokse. Teen ilta/yö töitä ja normaali rytmi on erillainen kuin lapsella. Lapsen ukki ja mummi asuvat aika lähellä, joten lapsi välillä myös siellä yötä/hoidossa... Silti minulla ahdistaa, vi****aa ja masentaa kun lapsi on meillä kylässä. Minua ei haittaa että mieheni on lapsen kanssa! päinvastoin itselläni on oikeen mukavaa jos saan omaa aikaa eli ei haittaa, en tunne mustasukkaisuutta. Ärsyttää vain että aamulla alkaa meteli, paikat sotkussa jne... En ole tottunut tällaiseen mutta onko asialle jotain tehtävissä? En halua omia lapsia enkä ole ikinä ollu lapsi ihminen. Pitäisköhän junasta vielä hypätä kun psytyy? Lapsen äiti ei ole rasite... On vain jotenkin todella ristiriitaisia tunteita lasta kohtaan, ei kiintymystä ei mitään... Lähinnä vain ärsyttää asua viikko samassa osotteessa. Jos sanon miehelleni että menen ystävän luo yöksi, hän saa hirveät hepulit että en hyväksy lasta jne.. En vain halua viettää aikaa samassa osotteessa. Muuten kyllä yhteiset lyhye hetket ja reissut ihan ok.
Ei oma lapsi
Sekoamassa
27690
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Hyppää ihmeessä kyydistä.
Jos kerta itsekin tiedät, ettet ole "lapsi-ihminen" niin älä nyt helvetissä ota miestä jolla on lapsia.
Ota lapseton ja tee selväksi ettet koskaan lapsia halua, se on ainoa keino.
Miehelle jolla on lapsia, jäät aina kakkoseksi.
Niin kakkosena olo ei ole ongelma, varmaan johtuu itsekkyydestä että en jaksa herätä aamulla, en halua siivota toisen jälkiä enkä maksaa 750 euroa kuussa kämpästä jonka joudun "hylkäämään" / vi**uuntumaan lapsen touhuista.. ns. "omassa kodissa.." Huono virhe tämä yhteen muuttaminen! :D Ongelmat vasta nyt tulleet koska aikaisemmin mies oli lapsi viikot aina omassa kotonaan... ei haitannu yhtään eikä haittaisi nyttenkään jos saisin itse lähteä viikoksi pois, mutta mies saa käsittämättömät raivarit jos ehdotankaan sellaista... Ei ole minun lapsi, minun ei tarvitse olla pallojalassa viikkoa vaikka hän olisikin. Kun lapsi lähtee alkaa miehelläni 3 viikon "en omista lasta aika" eli aivan kaistapää aina silloin. Tuskin on itekkään valmis vanhemmaksi.
Noin itse isänä en kyllä välittäis ottaa edes hepuleita asenteestasi, vaihtopenkille olisit lähtenyt jo aikaa sitten.
Heipä hei "sekoamassa". Minä sekoaisin pelkästään siitä, että joutuisin asumaan mieheni kanssa yksiössä kahdestaan :). Ja vielä maksamaan siitä 750 e/kk. Huh. Kyllä teidän tapauksessa pienenpieni kolmio olisi todella luksusta ja toisi rauhaa.
Paitsi aina viikon kerrallaan...
Joo, lähde kun vielä voit (ennen kuin olet paksuna)! Te ette ole kumpikaan valmiita vanhemman rooliin, vaan se lapsi tulee kärsimään teidän omasta lapsellisuudestanne. Ensi kerralla: VALITSE KUMPPANI, JOLLA EI OLE LAPSIA ;). Tää on helppo oppimäärä, jos tätä ei tajua, pitää mennä apukouluun.
Miten 27 neliötä voi maksaa 1500/kk? Vai maksatko koko vuokran yksin?
Anteeksi virhe! eli maksamme puoliksi tuon summan. :) 750. Ei sentäs 1500 euroa!
Kyllä täältä löytyy tuonkin hintaisia yksiöitä. Asutteko kaikki muut perähikiällä, jossa asuminen on puoli-ilmaista??
Löytyy, juu. Mutta ne ovatkin kalustettuja, täysin varistettuja asuntoja, joita yritys vuokraa muutamiksi kuukausiksi.
Ap:n kirjoituksesta kävi kuitenkin ilmi, että kyse on avoparista, joka on hankkinut yhteisen kodin.
Olisiko sitä yhteenmuuttamista kannattanut miettiä vielä vähän pitempään? Tiesit että lapsi on olemassa ja että hän on viikon isällään. Jos et lapsista pidä niin olisi ollut varmaan helpointa jatkaa asumista entiseen malliin ja mies olisi viettänyt lapsiviikot omassa kodissaan. Kun lapsi on äidillään niin teillä olisi ollut aikaa toisillenne ja olisitte saaneet viettää aikaa kahdestaan joko sinun tai hänen asunnossaan. Parisuhdekin pysyy aina parempana kun ei asuta saman katon alla eikä jaeta koko aikaa sitä arkea.
Olisikohan tilanne hieman erilainen isommassa kämpässä? Ton kokosessa luulisi jo kahdella päitten kolahtelevan yhteen, saatika sitten kolmen..
Ei, kämpän koko ei vaikuta siihen... jos jotain ihmistä ei kodissaan halua, niin sitten ei halua. Harvoin on kuitenkaan mahdollista eristää kokonaan toisistaan samassa kämpässä, isossakinm asuvia. Oma koti on oma koti, sinne ei kaivata vakituiseen vieraita asumaan.
Kyllähän se pieni kämppä kolmen ihmisen käytössä sotkeentuu helpommin, kuin jos on hieman väljemmät tilat.
Ehdottaisin avaajan tapauksessa muuttoa isompaan kämppään tai takaisin erilleen. Rotatkin alkaa tappelemaan, jos ne laitetaan liian pieneen häkkiin.
Jos AP on samaa mieltä tai suorastaan sama henkilö kuin "vieraat on vieraita", niin sitten kannattaa pakata kamppeet ja lähteä eri teille.
Yhteen ei ole mitään järkeä muuttaa, jos joku perheenjäsenistä on sellainen, joka pitäisi saada kokonaan eristetyksi.
Muuten sanoisin vain, että olipa hullu idea muuttaa uusperheen kanssa yksiöön ja miettikää siis todella "20 1" kommenttia.
Olisi ollut todella hankalaa asua yksiössä edes silloin, kun olin yksinhuoltaja ja ihan oman lapsen kanssa kaksin. Lapsen nukkuessa kaipasi omaa aikaa; että voi kutsua kaverin kahville, katsoa telkkaria, puhua puhelimessa tai vaikka siivota häiritsemättä pienen unia. Jos aikuisia olisi ollut kaksi, olisi tilanne voinut joskus olla niin päin, että lapsi saa leikkiä häiritsemättä toisen aikuisen unia. Lisäksi jonkinlainen makuuhuone-elämäkin ilman lapsen läsnäoloa on yleensä toivottavaa...
Ja 4-vuotiaalla on yleensä jo leikkikavereita - aika toivotonta kutsua heitä yksiöön leikkimään.
Lapsiperhe 27m2 yksiössä ei kuulosta kovin toimivalta ratkaisulta... Eikä varsinkaan uusperhe yksiössä.
Semmoisi ne lapettomat ihmiset ovat, ja sitten pitää tyrkyttää itseään ihmiselle jolla on lapsi.
Lapseton ihminen ei osaa ajatella kuin itseään, ei mitään sosiaalisia taitoja eikä toisen ihmisen kunnioitusta, vain minä minä tyylinen elämäntapa.
Ei osata ottaa ketään muuta huomioon, ja aina vika on muissa, kuin itsessä.
Kannattaa rytyä erakoski, voi elää semmoista elämää kuin haluaa, ja pystyy ja osaa.
Itsekkyys on paha.
"Lapseton ihminen ei osaa ajatella kuin itseään, ei mitään sosiaalisia taitoja eikä toisen ihmisen kunnioitusta, vain minä minä tyylinen elämäntapa.
Ei osata ottaa ketään muuta huomioon, ja aina vika on muissa, kuin itsessä."
Muistat kai, että olet itsekkin ollut joskus lapseton? Olitko sinäkin silloin siis ihminen, joka ei osannut ajatella kuin itseään, jolla ei ollut mitään sosiaalisia taitoja eikä toisten ihmisten kunnioitusta? Oliko elämäntapasi minäminäminä-tyylistä? Etkö osannut ottaa ketään muuta huomioon, oliko mielestäsi vika aina kaikissa muissa?
Hoksaatko nyt, kuinka älytöntä tekstiä tuo oli? Onhan tuo nyt perhana omituista, että sitten kun saadaan lapsia, ollaan niin mahdottoman kaikkitietäväisiä, uhrautuvaisia ja toisia ihmisiä kunnioittavia. Yhtäkkiä sitä sitten ollaan niin niin sosiaalisesti lahjakkaitakin kun äidiksi ollaan tultu. On se nyt kumma, kuinka helkkarin itsekkäiksi nuo kaikki lapsettomat silloin muuttuvat. Unohdetaan tyystin, että ollaanpa sitä itsekkin oltu niitä lapsettomia.
Otappa nyt aivo käteen: se, että ihminen on lapseton, ei tee hänestä itsekkyyden ruumiillistumaa. Onhan tuo nyt niin saakelin tekopyhä väitös että aivan hävettää puolestasi.
Ja kyllä, olen äiti. Minulla on lapsia. Mutta en silti ole missään vaiheessa ole kuvitellut nousseeni lapsettomia ihmisiä ylemmäksi, jonnekin hemmetin epäitsekkyyden valtaistuimelle. En kuvittele olevani besserwisser. En kehoita lapsettomia ryhtymään erakoiksi, jotta "voivat elää semmoista elämää kuin haluavat ja pystyvät ja osaavat".
Voi luoja...
Hei aloittaja.
Täällä kohtalotoveri, ei-lapsirakas nuorempi nainen, jonka miehellä yksi lapsi ent. suhteesta.
Näkisin asian omien kokemusteni pohjalta niin, että elämässäsi on tapahtunut aika radikaali muutos lapsen osallistumisen myötä ja sopeutuminen ottaa aikaa. Meillä on nyt vuosi yhteisessä talossa asumista takana, ja olemme ratkaisseet vastaavan ongelman niin että ensinnäkin asumme 90 neliön asunnossa, josta minun ei suinkaan lapsen tullessa tarvitse poistua vaan voin tehdä rauhassa mitä tahansa yhdessä huoneessa jos en halua viettää aikaa lapsen kanssa. Annan isän ja lapsen puuhata mitä haluavat ja osallistun tasan siihen, joka minua kiinnostaa tai joka on asiallista (eli en tietenkään ole törkeä heitä kohtaan).
Meillä lapsi viettää aina viikonloppuja ja pitkiä loma-aikoja, ja olen kyllä kertonut rehellisesti että mulla menee hermot kun lapsi on sen viikon yhtä soittoa, ja ainoa ratkaisu siihen on se että saan ja voin poistua koska tahansa omien harrastusteni pariin. Muutoin ilmapiiri väkisin tulehtuu eikä kellään ole kivaa.
Lisäksi jos oikein ymmärsin niin sun pitäis lapsiviikon aikana ensin olla ilta ja yö töissä ja sitten yksin seuraava päivä kaitsea tätä miehen lasta? Eihän edes biologiset vanhemmat toimi niin, kyllä lapsi siitä ajasta jonkun osan on hoidossa!
Eli, jos siis haluatte vielä yrittää, niin isompi kämppä alle ja otat asiat reilusti puheeksi ja vietät vaikka 50 % siitä lapsiviikosta (tai päivistä) ihan muualla ja tottakai jos teet yötöitä niin sulla on oikeus nukkua päivällä jokunen tunti (kuinka nyt itsekin asuessasi olet toiminut) ja jos lapsen isä ei voi sinä aikana lapsesta huolehtia niin lapsi joko menee isovanhemmilleen tai päivähoitoon siksi ajaksi.
Ihan hyvä ajatus mennä siksi aikaa veke, kun lapset ovat isällään. Minusta vieras ihminen ei kuulu isänlapsi tapaamiseen. Se on heidän ikioma yhteinen aika. Miksi se pitäisi pilata vieraan ihmisen läsnäololla?
En usko että lapsikaan haluisi mutta pakko josku hyväksyä, jotta saa nähdä isää joka jätti. Isompana voi lapsi ajatella toisin, että kun jätit jätän nyt minä sinut, isä.
"Ihan hyvä ajatus mennä siksi aikaa veke, kun lapset ovat isällään. Minusta vieras ihminen ei kuulu isänlapsi tapaamiseen. Se on heidän ikioma yhteinen aika. Miksi se pitäisi pilata vieraan ihmisen läsnäololla?"
En kyllä koe olevani mieheni lapselle vieras ihminen. Kohta 10 vuotta ollaan saman katon alla asuttu. Mieheni kanssa olemme olleet naimisissa jo monta vuotta, ja yhteisiäkin lapsia on. Asumme omakotitalossa, miehen ja minun yhteisessä. Onhan tuo aika kohtuutonta vaatia ketään häipymään kotoaan yhtään minnekään. Pitäisikö minun siis (ja olisiko aina pitänyt) häipyä tästä puoliksi omistamastani omakotitalosta kun miehen lapsi tulee meille joka toisekai viikoksi? Missä minä olisin silloin joka toisen viikon, hotellissako (ja kenellä sellaiseen on varaa)? Kyllä siinä nuo omat lapsetkin kyllä ihmettelisivät, että missä äiti on...Vai pitäisikö minun ottaa yhteiset lapsenikin mukaan? Mitä miehen lapsi silloin ajattelisi: että olenko minä noin kamala tapaus että koko porukka sisaruksineen päivineen häipyy täältä kotoa kun minä tulen tänne?
"En usko että lapsikaan haluisi mutta pakko josku hyväksyä, jotta saa nähdä isää joka jätti. Isompana voi lapsi ajatella toisin, että kun jätit jätän nyt minä sinut, isä."
Meillä on kyllä miehen lapsen kanssa todella lämpimät välit ja olemme toisillemme rakkaita. Samoin ovat kaikki sisarukset rakkaita toisilleen. Eikä mieheni ole koskaan lastaan jättänyt, vaikka ero entisen avopuolison kanssa tulikin. Ja erokin tuli entisen taholta, eli ei mieheni jättänyt häntäkään, vaan hän jätti mieheni.
joka toisekai viikoksi = joka toiseksi viikoksi
Jos tuntemukset ovat tuota luokkaa jo lyhyen yhdessäolon jälkeen ja lapsi on vielä helppo ja kiltti, kannattaa lähteä eri teille jo nyt. Se on parasta kaikille osapuolille. Pieni lapsi vaistoaa tunteet, vaikka niitä yrittäisi peitellä. Joten pelkästään lapsen vuoksi kannattaa erota jo nyt. Eikä niin kuin minä, joka pitkän ajan jälkeen edelleen yrittää sinnitellä ja uskoa että jokin muuttuisi parempaan. Mikään ei muutu, v-tutus vain kasvaa.
Jos lapsi on kiltti ja helppo ja silti turhaudut, kyllästyt eikä sulla ole lapseen tunnesidettä, niin se on aika pelottava tilanne. Yleensä kuvio jos jotain niin pahenee lapsen kasvaessa. Miltä tuntuu kapina tai murrosikä sit myöhemmin jos ei ole välittämistä vastapainona? Vähintään eri kodit teille sanoisin.
Kyllähän 4-vuotiaat ny yleensä on päiväkodissa jo koko päivän... miksei tää lapsi ole? Pakotat miehen laittamaan lapsen päiväkotiin. Silloin saat nukkua yövuorojen jälkeen.
ei tule onnistumaan, mies ei valitse sinua lapsen sijaan jos lähdet.
Ei se ole sen helpompaa isommassakaan talossa.
Meillä asuu miehen poika vuoroviikoin, ja kyllä ärsyttää, ettei pojan tarvitse totella minua lainkaan. Koko talo on sotkussa ja mitään elämisen rytmiä ei ole, välillä lapsi pistetään klo 21 nukkumaan, välillä hän saa valvoa puoleenyöhön. Isänsä haluaa hoitaa kokonaisvastuun, mutta hänellä ei ole ryhtiä asiaan, minä taas en saa puuttua. Poika syö pelkkää vaaleaa leipää ja makaronia, kuskaa ruokia sohvalle ja sotkee. Olen koettanut ohjeistaa hyvässä hengessä, että poika voisi syödä pöydän ääressä ja kun on syöty/maistettu ruokaa, sanotaan "kiitos". Mutta ei.
Minä olen hiljaa, laitan ruokaa, siivoan ja nielen kaiken kiittämättömyyden. Ja odotan sitä, että poika lähtee äidilleen.
Tämä tilanne ei ole lapsen syytä, vaan kasvatuksellinen asia. llmeisesti ei äitikään osaa lastaan kasvattaa, isällä on selvästi ainakin ote hukassa. Minä taas saan seurata sivusta ja toimia eräänlaisena perustarpeiden tyydyttäjänä ja hoitajana, vailla mitään sananvaltaa tai äänioikeutta. Tämä tilanne ei ole myöskään minun syytäni, voin ainoastaan vaikuttaa siihen miten itse asiaan suhtaudun.
Välillä on pinna kireällä, täytyy myöntää. Mitään selkäytimestä tulevaa luontaista äidillistä rakkautta minulta ei sille nenää kaivavalle ipanalle heru. Olen kohtelias, ystävällinen ja myös lämmin aikuinen, vaikka sisälläni välillä kiehuukin. Ääntäni en korota. Tunnen olevani vähän niinkuin töissä.
En usko että tämä tästä tulee muuttumaan. Rasittavaa on.
Helpommin sanottu kuin tehty tuo lähtö. Mutta niinkuin moni on sanonutkin, teillä on aivan liian pieni se asunto. Ei se ole ihme että päässä helisee! Pitää saada omaa tilaa tuossa tilanteessa. Mitään ratkaisua en osaa sanoa. Itse painin samassa tilanteessa, muutama juttu vaan on toisin. Lähde jos pystyt, en usko että jaksat pitemmän päälle...