Leila Simonen: Loistava lähtö

Vielä löytyi kirjastosta ennelta tuntematon kotimainen dekkarinna. Vaikka tri Simonen on kuulemma puolenkymmentä alan kirjaa kirjoittanut, muun ohessa.

Tyyli ja kerronta on sensorttista, jotta mietin pitkään kuuluuko tämä jännityspalstalle lainkaan. Kyseessä on kuitenkin sosiaalipoliittinen ja sosiologinen pamfletti ja keskusteluun osanotto, joka on vain naamioitu dekkariksi. Pasilan poliisitalolla pyöritään ja päähahmoksi nousee rikosylikonstaapeli Susanna Teräsvuo, jonka puhuttelunimi on tietennii Susi.

Toki dekkarissa pitää ruumis olla, ja sellaisen Susi saa tutkittavakseen. Arvoasunnossaan kantakaupungilla pari kuukautta kuivettunut muumiomummo ei heti näytä rikoksen uhrilta, mutta sattuma ja vaisto saavat poliisit epäilemään väkivaltaista kuolemaa.
Vanhusten yksinäisyys onkin Simosen kirjan läpikantava ajatus. Kaikkine lieveilmiöineen. Kuten yliaktiivit puhelinmyyjät, jotka saavat dementikonalut ostamaan mitä tahansa tapeetonta. Toisaalla vaanivat palveluitaan tarjoavat yksityiset hoiva- ja saattokotibisnestä tekevät myyntihenkilöt. Ja perintöä kyttäävät kaukaiset omaiset tai muuten paikalle osuneet.
Toinen suuri teema on ajatus, että vanhenemisensa ja lopullisen lähtönsä voisi suunnitella ja määrätä itse. Kuten kirjan Kruununhaassa mummokommuunia pitävät hyvin toimeen tulevat puumarouvat ajattelevat. Työelämän ja vanhuudenhöperyyden välisen ajan he täyttävät ilon irti ottamisella. Sambaa, espanjaa, ghanalaisia tai karibialaisia nuoria poikaystäviä sekä hillittömiä juhlia. Toki myös hyväntekeväisyyttä Afrikkaan, vakiopanon kotikylälle. Puumakommuuni Senioralan säännöt sanovat, että kohtalokkaan diagnoosin osuessa kohdalle siirrytää harkitusti Roihuvuoren Onnelaan, E-rappuun eli saattohoito-osastolle. Ilman viivyttäviä ja kalliita hoitoja.
Hieno ja palveluiden järjestäjälle hyvä bisnes kuitenkin keikahtaa, kun yksi Teräsvuon espanjankurssikavereista parantuukin syövästä eikä halua siirtyä viimeiseen vaiheeseen, pois Seniorasta. Yhtäkkiä hän putoaakin neljännen kerroksen kattohuoneiston terassilta kesken juhlien ja vain runsasluminen talvi pelastaa hengen. Siinäpä taas tutkimista Teräsvuolle, vahinko vai tapon yritys?

Monen nykyisen poliisiromaanin kliseet kasautuvat tähänkin. Työporukassa on tietennii yksi sovinisti, puolifasistinen juoppo töksäyttelijä, joka luistelee töistä ja hankkii lisätuloja vuotamalla ip-lehdille kaiken mehukkaan. Toinen vakiohahmo on rehellinen ja kunnollinen kollega, joka jaksaa puurtaa rutiineita nurkumatta. Kolmas liki pakollinen on maaltatullut, ykkösluokkaa on tässä näyttäytyvä aito lappalaispoliisi. Työryhman pomo on luonnollisesti eläkeiän lähellä oleva karski mutta isällinen ja reilu komisario, jonka paikkaa muut kyttäävät. Ylin esimies ja hänen pomoonsa, itse ministeri ovat tietenkin ajankohtaan sopivasti naisia. Koominen patologi obduktiota tekemässä on myös nykydekkareiden loppuunkulutettu hahmo. Pienryhmädynamiikka on ihan kiva puolitieteen laji, mutta ei sen varaan jännitystä pitkälle rakenneta.
Itse rikosjuoni selvittelyineen mahtuisi pariinsataan sivuun. Tuplasti tavaraa kertyy, kun mukaan sotketaan Stubb, aivan perusteetta. Läpi kirjan jankutetaan kunnallisen vanhuspalvelun kelvottomuutta ja toisaalta kritisoidaan ulkomaisen pääoman tunkeutumista hoivabisnekseen. Mummojen miesjuttuja jauhetaan moneen kertaan ja lisäsivuja saadaan Teräsvuon isotäti Idan asioiden järjestelystä. Onnelaan päätyy hänkin, ainakin kotvaksi.
Noin 15 prosenttia tyhjäkäynnistä onkin sitten tätä perushöttöä. Päivähoitoa, ruuanlaittoa, superpoikaystävän kainaloon käpertymistä, suihkussa käyntiä ja vaatteiden vaihtoa.
Korni huumori syntyy sivuhahmojen karrikoiduista piirteistä. Tahallaan vai muun mukana, vaikea sanoa. Mikä on kirjoittajan vastuu roolihahmojensa puheista onkin vaikea kysymys. Tosimielellä katolta pudonnut Anita-puuma kertoo parantumattoman syöpänsä hävinneen luomuruokaan siirtymällä. Toivottavasti kukaan lukija ei jätä sädehoitoja väliin ja ota tilalle höyrytettyä parsakaalia. Anitan tapaan.

Aineksia olisi, mutta muu julistus peittää jännityksen alleen. Kuten Teräsvuollekin kävi.
Sitäpaitsi sidosasu vaikeuttaa lukemista. Teksti ulottuu liki sisäsaumaa ja ulkoreunan marginaali on pienin vastaan tulleista. Eli ei pysty kunnolla pitämään mistään kiinni peiittämättä tekstiä. Kokeneempi kustantaja olisi välttänyt tämän ulkoasumokan. Tai vanhaan hyvään aikaan kirjapainon faktori olisi huomauttanut, ettei tule hyvä näillä ohjeilla. No, ammatti lie poistunut nykyisistä kirjatehtaista.

Suosittelen, jos sosiaalipoliittinen debatti on mielipuuhaasi.