Olen tässä miettinyt kirjoittavani eräästä erittäin henkilökohtaisesta kaudesta elämässäni. Kyllä, siihen sisältyy vahvasti myös toinen ihminen, mutta ei ole kyse avioliitosta tai muusta ns. perinteisestä ihmissuhteesta.
Ja se oikeastaan juuri onkin ongelmani. Kuvaamani jakso, ihmissuhde, on omalla tavallaan hyvin poikkeava, tai ainakin siitä, mitä yleensä julkisesti ihmisten välisistä suhteista puhutaan.
Tähän toiseen ihmiseen ja minuunkin, liittyy paljon asioita, joita haluan tekstissäni tuoda esille. Tiedän, että paljon joudun karsimaankin, mutta tietytyjen tapahtumien kertomista en vain voi jättää välistä.
Ongelmani onkin se, että vaikka kuinka muuttaisin ns. lavasteita (eli tosielämän nainen olisi tekstissäni mies, koira kissa, alkoholisti huumeiden käyttäjä, jne), niin mietin sitä, että jos kävisi niinkin hyvä tuuri, että teksti päätyisi koviin kansiin ja julkaistavaksi, niin mitä jos ko. henkilön esim. sukulaiset tunnistaisivat tarinan. Vaikka kaikki yksityiskohdat olisi muutettu ja he silti väittäisivät, että tietävät tämän asian liittyvään henkilöön A, niin voivatko he vain omien tuntemustensa perusteella viedä asiaa eteenpäin? Tarkoitan nyt esim. poliisille tms muulle taholle.
Ja muutenkin olen miettinyt, että JOS teksti julkaistaisiin, niin olisiko parempi vain valehdella, että suurin osa on keksittyä tai poimittu esim. muiden elämästä kuin kertoa, että kyseessä on hyvin omakohtainen tarina?
Toisekseen kertomani ihminen tosiaan käyttäytyi äärimmäisen uskomattomalla tavalla ja uskonkin, että siitäkin voisi tulla sanomista, että henkilö ei ole uskottava eikä sellaista voi oikeasti olla olemassa.
Itsekään en usko, että ihminen voi sellainen olla, mutta todistettuani käytöstä monta vuotta, niin valitettavasti se oli totisinta totta.
Kannattaako tämmöisiä edes miettiä vai pitäisikö vain kirjoittaa ihminen sellaisena kuin oli ja miettiä mahdollisia uskottavuusongelmia myöhemmin?
Onko joku muu paininut vastaavien ongelmien kanssa?
Haluan korostaa, että tarkoituksenani ei ole kirjoittaa mitään haukkumakirjaa, vaan pikemminkin kertomus siitä, millaisia ihmisiä maailma voi päällään kantaa ja miten kyseiset ihmiset voivat vaikuttaa muihin ympärilläolijoihinsa omilla sanoillaan ja teoillaan.
Ja se oikeastaan juuri onkin ongelmani. Kuvaamani jakso, ihmissuhde, on omalla tavallaan hyvin poikkeava, tai ainakin siitä, mitä yleensä julkisesti ihmisten välisistä suhteista puhutaan.
Tähän toiseen ihmiseen ja minuunkin, liittyy paljon asioita, joita haluan tekstissäni tuoda esille. Tiedän, että paljon joudun karsimaankin, mutta tietytyjen tapahtumien kertomista en vain voi jättää välistä.
Ongelmani onkin se, että vaikka kuinka muuttaisin ns. lavasteita (eli tosielämän nainen olisi tekstissäni mies, koira kissa, alkoholisti huumeiden käyttäjä, jne), niin mietin sitä, että jos kävisi niinkin hyvä tuuri, että teksti päätyisi koviin kansiin ja julkaistavaksi, niin mitä jos ko. henkilön esim. sukulaiset tunnistaisivat tarinan. Vaikka kaikki yksityiskohdat olisi muutettu ja he silti väittäisivät, että tietävät tämän asian liittyvään henkilöön A, niin voivatko he vain omien tuntemustensa perusteella viedä asiaa eteenpäin? Tarkoitan nyt esim. poliisille tms muulle taholle.
Ja muutenkin olen miettinyt, että JOS teksti julkaistaisiin, niin olisiko parempi vain valehdella, että suurin osa on keksittyä tai poimittu esim. muiden elämästä kuin kertoa, että kyseessä on hyvin omakohtainen tarina?
Toisekseen kertomani ihminen tosiaan käyttäytyi äärimmäisen uskomattomalla tavalla ja uskonkin, että siitäkin voisi tulla sanomista, että henkilö ei ole uskottava eikä sellaista voi oikeasti olla olemassa.
Itsekään en usko, että ihminen voi sellainen olla, mutta todistettuani käytöstä monta vuotta, niin valitettavasti se oli totisinta totta.
Kannattaako tämmöisiä edes miettiä vai pitäisikö vain kirjoittaa ihminen sellaisena kuin oli ja miettiä mahdollisia uskottavuusongelmia myöhemmin?
Onko joku muu paininut vastaavien ongelmien kanssa?
Haluan korostaa, että tarkoituksenani ei ole kirjoittaa mitään haukkumakirjaa, vaan pikemminkin kertomus siitä, millaisia ihmisiä maailma voi päällään kantaa ja miten kyseiset ihmiset voivat vaikuttaa muihin ympärilläolijoihinsa omilla sanoillaan ja teoillaan.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Mä en osaa sanoa, siis kyllähän sitä voi syytteen nostaa, en nyt muista sanaa, olisiko panettelusta? Ihmisiltä, joista aikoo kirjoittaa, on kysyttävä lupa siihen. Itselläkin on henkilökohtainen aihe, jossa mainitaan työpaikkani (työpaikka postiivisessa mielessä) ja kyllä aion esimieheltä pyytää luvan.
Minulla on eräs käsikirjoitus, joka perustuu tositapahtumiin.Olen antanut sen luettavaksi asianomaisille ja poistanut/korjannut heidän haluamansa asiat. Nimet olen muuttanut ihan itse. Nyt teksti on heidän hyväksymässään muodossa, joten jos joku kustantamo olisi siitä innostunut, sen olisi saanut julkaista semmoisenaan.
Totuus on oikeasti tarua ihmeellisempää. Jos tarinaa kirjoittaessa miettii, mahtaako kukaan uskoa että tämmöistä voi oikeasti tapahtua, ei kukaan uskokaan. On pakko leikata tarinan kärkeä jotta siitä tulisi uskottava. Olen esim. yrittänyt useasti kuvailla erästä itse näkemääni tapahtumasarjaa, mutta kaikki kuulijat ovat vaan naureskelleet, että onpa sinulla tuota mielikuvitusta.
Enää en aio kirjoittaa suoraan tapahtuneista asioista. Huomasin, että minun oli pakko sensuroida itseäni, jotta henkilöt eivät loukkaantuisi. On huomattavasti antoisampaa keksiä hahmot ja tapahtumat, voi kirjoittaa vapaasti sitä mitä haluaa. Ajattelenkin, että tuo tositapahtumiin perustuva juttu oli hyvää harjoitusta. Ehkä teetän siitä joskus nidotut kappaleet kaikille asianosaisille, mutta en enää tarjoa sitä kustantajille.
Olen sitä mieltä, että ihmisistä on uskallettava kirjoittaa, mutta teksti tulee naamioida niin, että vain itse tunnistaa suoraan sen, kenestä kirjoittaa. Itse se tulee tietää, mutta tosiaan kaikista saa ja tulee kirjoittaa. Loukkaamatta ketään, tietenkin. Mutta jos alkaa liiaksi varoa, kenestä kirjoittaa, on vaarana se, että ahdistuu vaikutteista niin paljon, että lakkaa kokonaan kirjoittamasta. Jotkut ihmiset kirjoittajien lähellä muuten muuttuvat mustasukkaisiksikin jos eivät saa heijastelupintaa kirjoittajan teksteistä. Onhan moni sanonut, että "minun elämästäni saisi kirjan, kirjoitapa se" ja sitten saattanut kirjoittajan hankalaan tilanteeseen.:) Kun sitä ei halua, voi tai osaa kirjoittaa tarinaksi asti.
Sijoita tarina sellaiseen aikakauteen, että se on varmasti riittävän etäällä nykyajasta.
Meillä on tietysti henkilöautoja, matkapuhelimia ja tietokoneita - yhtä ja toista, mitä esimerkiksi keskiajalla ei tunnettu. Ihmisyyden syvimmät pohjavirtaukset olivat kuitenkin olemassa, ja nekin puitteet eri aikaan sijoitetulle tarinalle mitkä saattavat ensi vaikutelmalta tuntua kaukaa haetuilta, löytävät useimmiten paikkansa yllättävän sujuvasti. Etäännyttämisellä on myös se etu, että se mahdollistaa asioiden "uloskirjoittamisen" yhteydessä jonkinlaisen terapoivan efektin, vaikka tämä nyt on vain uhkarohkeaa arvelua siitä, minkälaisia motiiveja tai tarpeita juuri tämän tarinan kirjoittamiseen kenties osittain liittyy. -Useinhan kirjoittaja työstää tapahtumia omasta henkilöhistoriastaan.
Historialliseen kehykseen sijoittaminen ei ole alkuunkaan niin vaikeaa, kuin sitä saattaisi ensin ajatella. Ihminen ei ole kehittynyt juuri lainkaan pitkiin aikoihin, tai jos onkin, niin ehkä pitäisi parhaimmillaankin puhua taantumisesta.
Noin ylipäätään sanoisin, että vahvat tarinat ansaitsevat tulla kirjoitetuksi.
Jenkeissä elokuvissa lukee aina suunnilleen niin, että tarina on täysin fiktiivistä ja yhteyden todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin ovat pelkästään sattumaa. Tämä sama pätee kirjoihin. Riittää, että muuttaa nimet. Kaikki asiat on jokatapauksessa sattuneet jollekin.
Juridisesti ei mitään ongelmia, jos nimet on muutettu ja tiedot on saatu laillisesti. Isompi ongelma on kirjoittaa julkaisukelpoinen tarina.
Ystäväni kirjoitti rajun tarinan lapsuudestaan, joka vaikuttaa edelleen hänen elämäänsä; Positio 16093. Tarinansa julkaisemisella hänellä on selkeä tavoite, jota en paljasta tässä. Kirjassa esiintyy paljon henkilöitä oikeilla nimillään. Ystäväni on kesäkuussa tapahtuneesta kirjan julkaisemisesta saakka odotellut haastemiestä ovelleen. Kirjoittajan tuntemattomuus ilmeisesti suojaa, ainakin osittain. Kirjaa ei varmaan ole juurikaan luettu, paitsi me ystävät ja tirkistelyhaluiset tuttavat. Niinpä uskallan suositella: Rohkeasti vaan kirjoittamaan, liikoja seurauksia miettimättä. Onnea kustantajan löytymiselle. Myötätuulta lukijoiden kiinnostuksen herättämiselle.
En ole ikinä ymmärtänyt, miksi pitäisi kirjoittaa jotain henkilökohtaista. Toki teksti voi olla kirjoittajansa näköistä ja onkin. Mutta tapahtumat ja henkilöt ja tapahtumapaikat voivat olla ihan täyttä fiktiota. Sehän kirjoittamisessa houkuttaa, että kaikki on mahdollista.
Henkilökohtaisuus vain sitoisi kirjoittajaa. Ja tekisi kirjoittamisesta tylsää puurtamista.
Jos kysymyksessä on elämänkerrallinen romaani, voiko se olla muuta, kuin henkilökohtainen.
Mutta mitä syytä on kirjoittaa elämänkerrallinen romaani, sitä en ole ikinä ymmärtänyt.
Oletko lukenut elämäkertoja ?
Enkä lue, luen vain fiktiivistä. Se mitä olen selaillut elämänkertoja, ne on tylsiä.
Olen joskus ajatellut kirjailijoita, jotka saavat palkan siitä, että kirjoittavat jonkun merkkihenkilön elämänkerran. No työ se on siinä missä muukin palkkatyö, ei siinä mitään. Mutta rajoitteinen: et voi tehdä henkilöistäsi persoonallisuudeltaan sellaisia kuin sinua huvittaa ja pistää heitä tekemään mitä tahansa.
Noin minäkin ajattelin kunnes sain lahjaksi romaanin Positio 16093 ja sen väitetään olevan kirjoittajansa elämää. En laskenut kirjaa kädestäni ennen viimeistä sivua. Totuus voi olla myös kiinnostavaa.
Miksi ketään kiinnostaisi nk. totuus jonkun tuntemattoman ihmisen elämästä? Jos haluat kirjaa mainostaa niin kannattaa keksiä jotain muuta.
Ja ennen kaikkea omasta elämästä kirjoittaminen on tylsää. Ei ole kyse siitä, mitä elämässä on tapahtunut. Yhteen elämään voi mahtua se,että on äpärälapsi, lapsena raiskattu, vanhemmiten sairastunut mielenterveydellisiin ongelmiin ja saanut adhd-diagnoosin, silti ollut tiiviisti mukana työelämässä, koska ei ole antanut rajoitteiden vaikuttaa.
Mutta mitä väliä? Miksi siitä kirjoittaa, riittää että pyrkii selviytymään siinä elämässä itse.
Itse luen kirjan, jos se on a) kiinnostava, b) viihdyttävä c) pakollinen tenttikirja. Faktaa tai fiktiota yksi lysti. Mikä on totta? Sama tarina kuulostaa erilaiselta, riippuen siitä kuka sitä kertoo. Minulle se, miten tarina kerrotaan, on tärkeintä.
Ei se onko kirja faktaa tai fiktiota ole minulle ratkaisevaa. Uppoudun yhtälailla Franck McCourtin, Arno Kontron, Kalle Päätalon, Sofi Okasasen kuin Khaled Hosseinin, Jari Tervon, Miika Nousiaisen tai Steven Altenin kirjoihin, vain joitakin mainitakseni.
Ota vanha neuvo käyttöön: Kirjoita, että henkilöllä on pieni penis. Silloin vältyt lakituvalta, sillä kukaan ei myönnä samaistuneensa henkilöön, jolla on pieni penis.
"Hei, minusta tuntuu, että tuo henkilö, jolla on pieni penis, pohjautuu minuun"
Ja tämä ei ollut vitsi (vaikka kyllä se oli), sillä jopa wikipedia tunnistaa tämän kirjailijoiden käyttämän small penis -tempun:
http://en.wikipedia.org/wiki/Small_penis_rule
Haha! Mainiota. Täytyykin tämä pitää mielessä omissa teksteissäni. Olen paininut samojen asioiden äärellä kuin aloittaja, mutta tästähän löytyi ratkaisu. :) Kukaan tuskin tosiaan nostaa kättään ja ilmoittaa varsinkaan negatiivisia ominiasuuksia omikseen.
Ajaisiko naisilla olemattomat tissit saman asian?
Kirjoita niin, kun itsestäsi hyvältä tuntuu. Jos alkaa ajatella, mitä muut siitä ajattelevat, syvyys ja tunnelma katoavat. Osannet verhota tarinan niin, ettei siinä oikeat henkilöt paljastuisi. Vaihda vaikkapa henkilöiden "sukupuolet" keskenään tai anna tämän toisen henkilön olla kertojana.
Ihmiset jotka kertovat itsestään eivät ole kirjoittajia, kirjailijoita ainakaan. Vaan terapian tarpeessa.