On päivä päättynyt iltahan
ja kaikki on rauhaisaa niin
Voimme päämme painaa pehkuhun
ja vaipua unelmiin.
Kun aamulla päivä sarastaa
eli pikkuisen valkenee
niin kaikki taas uudelleen aloittaa,
tavallansa kirjoittelee.
Kun puoleen päivään päästy on,
kirjoiteltu on pieni tovi,
ehkä pikkuisen päättynyt sopu on,
keskusteluissa riidan lovi.
Mitään tällaista en toivo mä
pois se minusta aivan,
etkä toivo tätä sinäkään
"härstlaakinhan" siitä saishan.
Nyt mennään sitten nukkumaan
pannaan talliinsa runoratsu,
Se ei kohta suostu laukkaamaan
ehkä sateessa karvat kastu.
Mikähän minua noin runotti???
ja kaikki on rauhaisaa niin
Voimme päämme painaa pehkuhun
ja vaipua unelmiin.
Kun aamulla päivä sarastaa
eli pikkuisen valkenee
niin kaikki taas uudelleen aloittaa,
tavallansa kirjoittelee.
Kun puoleen päivään päästy on,
kirjoiteltu on pieni tovi,
ehkä pikkuisen päättynyt sopu on,
keskusteluissa riidan lovi.
Mitään tällaista en toivo mä
pois se minusta aivan,
etkä toivo tätä sinäkään
"härstlaakinhan" siitä saishan.
Nyt mennään sitten nukkumaan
pannaan talliinsa runoratsu,
Se ei kohta suostu laukkaamaan
ehkä sateessa karvat kastu.
Mikähän minua noin runotti???
Vastaukset 7
Vanhimmat
runotuttaa,iltasadusta sekin menee.
Minäpä arvaan: hyvä, mieluinen olotilasi! -
En, en kadehdi. Täytyy vain todeta taas kerran, että meille ihmisille vain on suotu erilaisia synnyinlahjoja. Sinäkin voisit jääräpäisyyttäsi kerätä runojasi vain pöytälaatikkoon, mutta, luonteesi mukaisesti, haluat jakaa meille iloa. Kiitos.
Tiedän että ihmisen tunteet avaavat runosuonetkin,
Niin odotus kuin kadotuskin.
Minun sepitelmäni syntyi yhden ystävän kadottua.
Olit ystävä parhaimpain
noitten aikojen menneitten
kera kesäisten perhosten.
Minne onkaan sun kulkenut tiesi
minne matkasi johtanut on.
Onko elosi huolia vailla
onko siipesi kestäneet
yli elämän karikon,
tään kivisen.
Jälleen kaipaan sua ystäväin
kun pian saapuva syksy on.
On yötkin pimeät tulleet
ja lämpö kadonnut auringon.
On hiljenneet autioiks’rannat
tuulet lempeät on kadonneet,
ja sä ystäväin poissa oot.
Jäi kaipuu vain rajaton
mun seuraksein.
Pikku-likkana "säveltelin" ja "johdin" radiosta sinfoniaorkestereita, tanssin zardasta tuttavaperheen juhlissa, mutta runoja en ole koskaan yrittänytkään kirjoittaa.
Kun äitini 80-luvulla täytti 70 vuottansa, jota siis myös juhlittiin, ajattelin, että kyllähän minun nyt on jonkinlainen kronikka hänen elämänkerrastaan tähän tilaisuuteen synnytettävä, kun työssäni olin ns. kirjallisen tiedonsiirron kanssa tekemisissä ja synnytin muita tekstejä. Viimeiseen yöhön sen tekeminen jäi, mutta klo 03.30 se oli valmis. Ihailin itseäni! -
Ei onnea sen suurempaa ei hellempää
kuin toisen rintaa vasten painaa pää
tuntea - ja kuulla lyönnit sydämen.
On rakkaan syli lämpöinen.
Kesken arkisenkin työn ja aherruksen,
- kun tuntea saa käden kosketuksen
ja hellään halaukseen aamuin herää
se antaa voimaa, tekee rakkaudelle "terää".
Ei ole ristiriidatonta elämää
ei ole aina kirkas, aurinkoinen sää.
Ei puhaltaen pilvet mene pois..
rakkaus auringonkin päivään tuoda vois.
Miksi runon " rustaajia " ei täällä useammin näy?
tavataanko cätissä ??
Joku ei tykkää runoista, siksi niitä on vähän.
Samaa kysyn sinulta.