Mieleeni muistuu eräs episodi vuosikymmenien takaa: Silloiseen asuinkapunkiini johti pohjoisesta silta, jolta avautui näköala kauniille rantakadulle. Uusi aika oli kuitenkin pyyhkäisemässä tieltään vanhat puutalot. Keskusteltiin, pitäisikö katu säilyttää.
Paikallinen lehti haastatteli asukkaita. Eräs vanha nainen kertoi kulkeneensa sillan yli töihin kymmeniä vuosia, mutta ei kertaakaan tullut panneeksi merkille tuota vanhaa katua. Hän ei osannut ottaa kantaa sen enempää puolesta kuin vastaankaan.
Miten on, katseletteko ympärillenne? Vai huomaatteko vasta jälkeenpäin, että tuota ja tuota ei enää ole...
Paikallinen lehti haastatteli asukkaita. Eräs vanha nainen kertoi kulkeneensa sillan yli töihin kymmeniä vuosia, mutta ei kertaakaan tullut panneeksi merkille tuota vanhaa katua. Hän ei osannut ottaa kantaa sen enempää puolesta kuin vastaankaan.
Miten on, katseletteko ympärillenne? Vai huomaatteko vasta jälkeenpäin, että tuota ja tuota ei enää ole...
Vastaukset 18
Vanhimmat
Kun on lähes koko ikänsä asunut samalla paikkakunnalla, muistaa ajan jolloin paljasjalkaisena juoksi santatietä rantaan ja nyt ovat kaikki kadut asfaltoitu. Suurin osa rakennusta on revitty, uusia kivitaloja rakennettu tilalle, kauhistuttaa mutta on hyväksyttävä. Aika kulkee kulkuaan. Unessa kuitenkin palaan usein takaisin vanhoille tanhuville.
Toinen samaan kaupunkiin liittyvä vielä vanhempi muisto on se, kun mies hyppäsi sillalta hyiseen veteen. Kaksi miestä ja yksi nainen näkivät tapauksen. Nainen hädissään kyseli miehiltä: -näittekö kuinka joku hyppäsi? Miehet jatkoivat matkaansa todeten: -sinnepä näkyi hypänneen. Kukaan ei reagoinut eikä ilmoittanut tapauksesta viranomaisille. Vasta kuukausien kuluttua, jäiden lähdettyä hukkunut löytyi.
Miksi nyt kerron vanhoja tapahtumia? Siksi, että ne aikanaan piirtyivät voimakkaina mieleen. Piittaamattomuutta sen eri muodoissa on aina ollut. Nykyisin sitä on paljon enemmän kuin ennen. Enää kauhu-uutisiin ei jaksa edes reagoida.
Työelämässä ollessaan sitä mennä viipotti kodin ja työpaikan väliä niin, ettei purkamisiin ja uusien talojen valmistumisiin ehtinyt ottaa kantaa.
Nyt sensijaan kaupungilla kävellessäni tutkiskelen rakennusten fasaadeja, varsinkin vanhojen jäljellä olevien, upeita! Nykyisin ne
säästetään. Myös puistojen istutusten vaihtumisia seuraan.
Äsken tulin päivälenkiltäni ja havaitsin uudistetun puistomme rehoittavan erilaisena kuin alkukesästä;
hortenssiat kukkivat valkoisenaan, voi-jestas-mikä-sen-nimi-nyt-olikaan oli lakannut kukkimasta, luonnonmetsiköksi jätetyillä alueilla nokkoset ja maitohorsmat rehoittivat ylimetrisinä, niittyosuudet apilamerenä jne.
Täytyypä tästä lähteäkin katsastamaan pojan perheen pihamaata ja ihailemaan aikanaan istuttamieni köynnöshortenssin ja köynnösruusujen kukintaa - näin, kun vihdoin meilläkin aurinko paistaa.
Näinhän se on ollut kuten Helena kertoi, ettei työ-aikana juuri ehtinyt ympäristöään vilkaista.
Nykyisin taas ehtii entistäkin enemmän.
Jokainen aamu on merkki siitä, että kesä on täällä. Luonnon äänet kuuluvat lintujen säestyksellä ja kaunis vihreys koristelee puiden oksia ja nurmen pintaa. Kesäpäivän aamuna kaste haihtuu ilmaan hiljalleen, auringon lämmittäessä maisemaa. Tuntuu siltä kuin aika pysähtyisi hetkiseksi paikalleen, jotta luonnon kauneus avautuisi kaikessa komeudessaan meille, edes häviävän lyhyeksi hetkeksi.
nykyään paljonkin.
Käyn mieheni haudalla ja sillä suunnalla oli ennen tanssilava,missä minä aloitin tansseissa käynnin,tällä hetkellä siinä on tehdas.Monet mukavat muistot tulevat mieleen,miten huulipunaa hankattiin kotiin lähtiessä,kun äiti ei tykännyt maalaamisesta ,ja miten pojat kulkivat tyttöjä kiusaten perässä.Sitten myöhemmin löytyi ,yksi saattelija ja kulki mukana 44 vuotta.
Myös on kiva kulkea entisten kotien pihojen lähellä ,ja katsoa tuokin pihlaja,koivu,ovat kasvaneet noin suuriksi ja juhannusruusu kukkii vielä noin ihanasti.Parikymmentä vuotta sitten,minä ne istutin kerrostalon pihaan ja laitoin kivikasan "kukkimaan".
Näitäkin pihoja on jo muutama ja tulee katseltua.
Oletteko muuten huomanneet ,kuinka kauniita on aivan tavalliset heinät ,tälläistä kaikkea huomioimassa nyt pioni.
En ole nähnyt teiden tai katujen häviämistä, uusien teiden muodostamista kyllä.
Tiet olivat ennen lehmäpolkujen jäljiltä mutkikkaita ja mäkisiä. Meilläpäin sanottii, että linja-autosta kuljettaja näkee takavalot.
"On puhtia pöntössä, sanoi faari Fiatista" oli eräs automainos ennen. Minullakin oli Fiat 600 mutta ei puhtia.
Mäkiset, vanhat tiet jäivät kyläkäyttöön kun uudet, asvaltoidut tiet puhkaistiin kallioiden läpi.
Kun vanhan, mutkikkaan tien sijaan joutui uudelle tielle, oli kuin olisi liikkunut vieraalla seudulla, kuitenkin vain kulku-ura oli muuttunut.
Tuli tuosta mutkaisuudesta mieleen, kun isä vuonna -49 kävi ostamassa tätä mökkiä, niin hän kertoi kotiin tullessaan että Turkuun menevä linja auto kulki pitkin entisaikojen lehmänpolkuja, niin mutkallinen oli koko tie.
Kyllä se siitä ajasta on hieman suoristunut, mutta ei täältä meidän lähistöltä.
Hiljattain tuli telkusta ranskalaista taidemaalaria Paul Gauguinia käsittelevä ohjelma. Vähänkin taidetta tunteva tietää hänen tahitilaiskuvansa. Gauguin kyllästyi 1800-luvun lopun pariisilaiselämään ja- taiteeseen lähtien Tahitille maalaamaan.
Saari oli ollut vasta kymmenisen vuotta Ranskan alusmaana ja säilyttänyt ihmisineen ja maisemineen alkuperäisen leimansa. Mieleeni jäi yksi lause Gauguinin päiväkirjasta. Hän sanoi ettei tarvitse miettiä mitä taide on. Tarvitsee katsella vain ympärilleen ja maalata.
Nykyisin on mahdotonta enää löytää mistään mitään noin alkuperäistä. Maailma on tutkittu ja pengottu jokaista vuoren nyppylää ja laaksoa myöten. Toisaalta sitten, kuten näistäkin kirjoituksissa käy ilmi, katsottavaa, koettavaa ja muisteltavaa on käden ulottuvilla.
koko maalaustaidetta.
Kuitenkin ihmettelen kun nykyiset maalaukset ovat sellaisia ettei niistä tällainen asiantuntematon ymmärrä yhtään mitään.
Olisikohan tuo mainitsemasi että kaikki paikat on koluttu ja nähty, syynä siihen että maalaukset ovat muttaneet muotoaan, jopa joskus ( vain minun mielipiteeni) irvikuviksi asti.
Kun luonto raiskataan, se näkyy taiteessakin. Etelämeren saaret ovat olleet ranskalaisten atomipommien kokeilukohde.
Mami tuossa alempana lausui suuren totuuden: me näemme kauas paremmin kuin lähelle.
kaikessa muodossaan on muutttunut osin "ymmärtämättömäksi".
Minä en sen paremmin ymmärrä maalausataidetta, kuin muitakaan taiteenlajeja "hienosti", mutta silmilläni näen kauniin.
Ammennan voimaa luonnon ihmeellisyyksistä,pieni heinä,kaunis kallio,järvi hohtavana ja taivas poutapilvineen,niissä on yllättävän paljon ihmeteltävää.
Harrastan maalausta ja nautin tekemistäni,kaukana taas kerran täydellisyys,mutta ei oikea taiteilijakaan ,ole koskaan tyytyväinen,näin sanoi opettajani,itse taiteilija.
Tumma ukkostaivas taustana,ja tehdas miliöö edessä,sekin luo mahtavan näkymän,sellaisen olen nyt havainnut kotikaupungissani ja joka päivä huomaa muutoksia lisää.
Monnet,on saanut vuorokauden ajoista loistavan taide nautinnon ,valoineen ,varjoineen,upeine lampi/kukka aiheineen,se on taidetta.
Näin herkistelevä,pioni
Tuosta sanonnasta että näemme kauas paremmin kuin lähelle, päättelen vain sen johtuvan ehkä siitä että lähellä olevan katsominen muuttuu vähinerin niin silmämmekin tottuu siihen vähitellen.
Kaukana kun käymme harvemmin, tai toisin sanoen näemme harvemmin noitten muutoksien vähittäistä muuttumista, niin se pistää juuri senvuoksi silmiimme paremmin.
Tuon saman muuttumisenhan huomaamme myös ihmisisissä. Lapsi jonka olemme tunteneet pienenä, on ollut mitä suloisin ja kiltein tavoiltaan ja kainkin puolin muutenkin.
Kun saman lapsen näemme joskus kahden-kolmen kymmenen vuoden jälkeen ja jos hänellä on vielä mennyt elämä pois raiteiltaan, niin minkä suunnattoman muutoksen näemmekään silmiemme edessä.
Aika muuttaa ja rappeuttaa, mutta myös paremmissa tapauksissa se korjaa monta pahaa rumuutta jo ennestään ränsistyneessä kohteessa.
Semmoinen juttu vielä, en tiedä, oletko Liena tästä samaa mieltä, että kun ajattelemme nälkää näkeviä, niin tuolla jossakin kaukana olevat tuntuvat olevan enemmän avun tarpeessa, kuin täällä lähellä olevat. Mitä arvelet?
Eihän se nälkä sen kummempi ole, missä sitä esiintyy. Tietenkin jossakin kaukana sitä on enempi kuin meillä, mutta tuntuu kuin meikäläiset eivät apua tarvitsisi. Tämäkin tulee mieleen tuosta kaukonäköisyydestä.
Se ympäristö, missä liikkuu päivittäin, jää usein vaille huomiota. Muutokset vain ei kiinnosta silloin niin paljoa, vaikka huomaisi vanhaakin hävitetyn.
Mutta auta armias, kun pääsee ulkomaille, silloin kiinnostus vanhaan arkkitehtuuriin ja kaikkeen näkösällä olevaan saa silmät ymmyrkäisinä tutkimaan kaikkea näkemäänsä, oikein ahmii sitä vierasta paikkaa ja sen kulttuuria.
Ihan samanlainen reaktio on kuin vieraissa pistäytyminen!
Maisemat muutuvat äkkiä toisennäköiseksi jos on vähän aikaa käymättä.
Kävin tässä oppaana miehelleni lakka (hilla) paikkoja katselemassa. Ennen vammautumistani kun olin kova marjastaja. Oli maisemat muuttuneet taas niin paljon että hyvä kun löyti entiset metsätiet. No lakkoja saatiin muutama kourallinen ,muuta kävelin metsä tietä ja nuuskin suon tuoksua.
Tänä aamuna lähdin etsimään entisiä metsämansikka paikkoja ,kun lapsen lapset ovat tulossa käymään.
Kyllä ne mansikat vaan sieltä samasta paikasta löytyivät ja olikin aikatavalla. Saadaan tehdä hyvä marjaretki lasten kanssa.
Huomenna olisi meininki mennä taas tuttuun mustikka paikkaan katsomaan. Sinne menee polkuja joita myöten minäkin pääsen kävelysauvojen kanssa.
Aina ajatteluttaa onko myllätty entiset marjapaikat pilalle. Uusia en enää jaksa etsiä ,sitten on mentävä torille.
Entiset mäet tuntuvat nyt nyppylöille ja tiet poluille ....
Kesken nurmikon leikkuun istahdin isolle kivelle pihan varjoisalla puolella.
Pyyhin hikeä otsaltani ja katsoin muuttuvaa maisemaa lähistöllä. Isot koneet ovat viikkokausia möyrineet kauniissa, keväällä valkovuokkojen peittämässä lähimetsässä.
Kivet on hakattu pienemmiksi, multaa ja soraa ajettu, rakennettu kuin melu aitaa.
Kuuset ja männyt katosivat eilen hakkurin nieluun, kaikki se mitä niistä ei tukkeina pois viety.
Metsävadelmia ei siinä enää kasva, ei ole korvasieniä ensi keväänä, eikä linnut rakenna pesiänsä puiden oksistoon kun niitä puita ei enää ole. Muutama harvaoksainen koivu jäljellä.
Maisemani on talvella avointa... ja niin rakastaisin havupuiden suomaa vehreyttä lumisessa maisemassa.
Näitä miettiessäni huomasin sisiliskon nousevan samalle kivelle.
Se katseli minua kuin kysyen; mahtuuko?
Pienin, nopein liikkein se nousi siihen vierelleni, suussaan valtavan iso hämähäkki joka pyristeli siinä pitkine jalkoineen yrittäen vapauteen.
Sisilisko hakkasi hämähäkkiä kiveä vasten, löi ja odotti vieläkö liikkuu jalat, irrottamatta leukojensa otetta pitkäjalasta.
Se löi useamman kerran ja lopulta hämähäkki oli liikkumattomana sisiliskon edessä kivellä.
Minäkään en liikkunut, katselin kuinka saalistaja nautti saalistaan, pureskeli pala palalta kunnes kivelle jäi vain pala ohuen ohuesta raajasta.
Olin jo huomannut pienen kärpäsen pörräämässä siinä kiven ympärillä, kiinnostuneena hajustani, tai mistä lie.
Sisilisko makasi liikkumatta, silmät seurasivat kärpäsen lentoa ja yks' kaks', se nappasi kärpäsen ja söi suupalanaan liikoja miettimättä oliko kuollut vai elävä.
Jätin sisiliskon saalistamaan ja lähdin hiljaa jatkamaan kesken jäänyttä nurmikon ajoa.
Näin minä tänään ympärilleni katselin.
Mitähän muut tänään näkivät?
Olipa oiva kuvaus hetkestä kivellä, Kirjar! Siinä olivat etevästi kirjoitettuina pähkinän kuoressa elämää suuremmat asiat.
Itse pysähdyn aamuisin viljapellon reunaan ihmettelemään sen muuttumista sävy sävyltä kullan keltaiseksi - ihmeiden aikaa!
Minä kävin katsomassa vanhoja kotikontuja.
Voi miten oli muuttuneet.
Puut ja pensaat kasvaneet,ei näkynyt sitä pientä järveäkään.
Talot oli saaneet uudet värit,ei ollut enää
niitä tummasävyisiä taloja.
Osa taloista jo ränsistyneet,että tuli aivan paha olla.
Sit jäin aina miettimaan,minnekkähän tuostakin
talosta on lähdetty.
Oli tietenkin vanha väki kuollut ja jälkipolvi lähtenyt muualle töitten perään.
Ei ollut laitettu uutta pesää linnuille,
oli harmaa lahonnut sekin pesä.
Katto lentänyt myrskyssä ties minne,ei
kuulunut enää edes linnun laulu.
Tämä oli Ruotsissa rajaseutua,voi mitä
aika saakin aikaiseksi,kun ei ihmis käsi
ole enää kohentamassa mitään.
On vielä paljon asumatonta seutua pohjoisessa,
ja vielä lisää autioituu.
Kaikki vanha kuolee eikä uutta ole sijaan
tulemaan.Ainoastaan turisteja käy.
Matkailu avartaa,niin se todellakin tekee,
saa huomata uuden ja vanhan.