Kaukametsässä ihanainen:
Näet hongikon yhdessä oksassa on keinu,
keinussa impi viel´ valkealiina.
Jos ei heilaa helluntaina, ei koko kesänä -
eikä pesänä, josta alkais uusi elämä.
Miehelle karhun kanssakin painineelle
lienyt se ollut vallan kestämätön piina?
Ei riittäis ees viina.
Onnelan ylevä kunnas, juurellaan vainio,
yllään keväinen taivas -
vaan neidon aitassa herttainen hämärä,
himmeä Unhola:
vaateparret roikkuu jo orrella, poimujen suojissa
suutelee toisiaan koi ja koi.
Ethän impeni unhoita: Metsän poika mä tahdon olla!
Siellä on lempiä lempeä rauha.
Kuuset ryskyen kaatuneet.
Jäljellä hongat, männyt ja petäjät.
Hellää ol´ taistelo luontoa vastaan
siellä miss´ seinät ei hämmennä.
Siellä miss´ metsämies tuulena laulaa,
impeä kuulakkaa pauloo ja kaulaa,
kaikuna ympäri siveän neidon
valloittajan hymninsä kiiri.
Siunasi parin kanervapiiri.
Aitassa kiipesi seinää pitkin, parrua kohti
harmaata harmaampi arka hiiri.
Mennyt jo aamunkoi onnellisten,
se ei koskaan Unohlaan vaivu.
Rinnassa hyminä iäisen lemmen:
metsämies immestään yhdessä yössä
naisen verevän rakkaakseen loi.
Ei enää koskaan muuksi taivu.
Mutt pian taas poveaan polttais,
suutelis enää vain vajuva ehtoo.
Oi, sinä Suomenmaa!
Sota yön ja taivaan toisenlaisen
runolliselle urholle sois -
veis tietämisen tuskast´ pois.
Turhaa pitkitetty on taistelo,
ikävyys hehkeän sotalesken:
Kuolo ei vielä luovuttais, eikä se säästäis -
rakkaansa luo ei lankeemaan päästäis
maan kiviseks käyneen, kumpuisen loveen:
on elonsa kesken, rauhaton.
Jälleen taivas niin kaukana on.
Mutt maata jo rauhassa mies
mielenvikaiseks raadeltu tahtoo
myös halavan himmeän alla -
kuunnella vaiti kaikunan lehtimetsän,
ja kuinka pauhaavat kutsuvat torvet
avaruuden halki, läpi rajattoman yön
niin enkelten
kuin ihmisten alhaalla laaksossa,
miss´ kaipuussaan neito myös nuoreksi jäänyt
pimeyttä vasten nojaamaan käy,
kun sydämens´ valtijaa, muistojen haltijaa
ei koskaan kyynelten läpikään näy.
Katsanto tuima on paimenen,
uraa uurtavan maamiehen.
Uhmakas mies on kuin peikko -
lukutaidoiltansa muka heikko,
jos on vaitonainen kinkerpenkillä.
Mutt´ alavilta kaskimailta
kauas kuuluu luihkina ja halkaisevat huudot,
kun auraa auki vaon, kylvää vahvan siemenen.
Helmassa myös peltokedon leikkii julkeaa.
Kirjavakukkainen huivi liehuu.
Veri kiertää taas, suorastaan kiehuu.
Korvas toisaalle sä käännä, jos sitä et kestä.
Älä kellekkään äännä,
pääkoppasi vaikka nurin käännä:
ei sitä mikään enää estä,
ett´ yössä purraan lempeen nurmen
mehukasta heinää ja sitä paitsi:
jo vaahtoaa valmiiksi koskikin.
Älä kuulevinas ole jälkeenpäinkään,
kuinka impi naisen osan taas muistanut
avaa hiukan öistä kauhdintansa
varrotessaan rakkaintansa,
himmeästi, kokonansa aitan oven - se kun narahtaa.
Kivipaaden alla ikihaudassaan
runon kunniakas soturi
levollisesti, viimein, kääntää kylkeään.
Taitaa hieman jopa leppoisasti naurahtaa.
Näet hongikon yhdessä oksassa on keinu,
keinussa impi viel´ valkealiina.
Jos ei heilaa helluntaina, ei koko kesänä -
eikä pesänä, josta alkais uusi elämä.
Miehelle karhun kanssakin painineelle
lienyt se ollut vallan kestämätön piina?
Ei riittäis ees viina.
Onnelan ylevä kunnas, juurellaan vainio,
yllään keväinen taivas -
vaan neidon aitassa herttainen hämärä,
himmeä Unhola:
vaateparret roikkuu jo orrella, poimujen suojissa
suutelee toisiaan koi ja koi.
Ethän impeni unhoita: Metsän poika mä tahdon olla!
Siellä on lempiä lempeä rauha.
Kuuset ryskyen kaatuneet.
Jäljellä hongat, männyt ja petäjät.
Hellää ol´ taistelo luontoa vastaan
siellä miss´ seinät ei hämmennä.
Siellä miss´ metsämies tuulena laulaa,
impeä kuulakkaa pauloo ja kaulaa,
kaikuna ympäri siveän neidon
valloittajan hymninsä kiiri.
Siunasi parin kanervapiiri.
Aitassa kiipesi seinää pitkin, parrua kohti
harmaata harmaampi arka hiiri.
Mennyt jo aamunkoi onnellisten,
se ei koskaan Unohlaan vaivu.
Rinnassa hyminä iäisen lemmen:
metsämies immestään yhdessä yössä
naisen verevän rakkaakseen loi.
Ei enää koskaan muuksi taivu.
Mutt pian taas poveaan polttais,
suutelis enää vain vajuva ehtoo.
Oi, sinä Suomenmaa!
Sota yön ja taivaan toisenlaisen
runolliselle urholle sois -
veis tietämisen tuskast´ pois.
Turhaa pitkitetty on taistelo,
ikävyys hehkeän sotalesken:
Kuolo ei vielä luovuttais, eikä se säästäis -
rakkaansa luo ei lankeemaan päästäis
maan kiviseks käyneen, kumpuisen loveen:
on elonsa kesken, rauhaton.
Jälleen taivas niin kaukana on.
Mutt maata jo rauhassa mies
mielenvikaiseks raadeltu tahtoo
myös halavan himmeän alla -
kuunnella vaiti kaikunan lehtimetsän,
ja kuinka pauhaavat kutsuvat torvet
avaruuden halki, läpi rajattoman yön
niin enkelten
kuin ihmisten alhaalla laaksossa,
miss´ kaipuussaan neito myös nuoreksi jäänyt
pimeyttä vasten nojaamaan käy,
kun sydämens´ valtijaa, muistojen haltijaa
ei koskaan kyynelten läpikään näy.
Katsanto tuima on paimenen,
uraa uurtavan maamiehen.
Uhmakas mies on kuin peikko -
lukutaidoiltansa muka heikko,
jos on vaitonainen kinkerpenkillä.
Mutt´ alavilta kaskimailta
kauas kuuluu luihkina ja halkaisevat huudot,
kun auraa auki vaon, kylvää vahvan siemenen.
Helmassa myös peltokedon leikkii julkeaa.
Kirjavakukkainen huivi liehuu.
Veri kiertää taas, suorastaan kiehuu.
Korvas toisaalle sä käännä, jos sitä et kestä.
Älä kellekkään äännä,
pääkoppasi vaikka nurin käännä:
ei sitä mikään enää estä,
ett´ yössä purraan lempeen nurmen
mehukasta heinää ja sitä paitsi:
jo vaahtoaa valmiiksi koskikin.
Älä kuulevinas ole jälkeenpäinkään,
kuinka impi naisen osan taas muistanut
avaa hiukan öistä kauhdintansa
varrotessaan rakkaintansa,
himmeästi, kokonansa aitan oven - se kun narahtaa.
Kivipaaden alla ikihaudassaan
runon kunniakas soturi
levollisesti, viimein, kääntää kylkeään.
Taitaa hieman jopa leppoisasti naurahtaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mariko Vaaran tämän päiväisen kirjoitusinspiraation lähteinä ovat toimineet Aleksis Kiven päivä, itse Aleksis Kivi, mm. jäljittelemätön suomalaisen kertomarunouden alulle saattaja.
Sekä mm. nämä Kiven aikoinaan tietyissä runoissaan käyttämät aikalaissanat:
IHANAINEN, VAINIO, KOI, UNHOLA, KASKI, IMPI , KAIKUNA, TAISTELO, KUNNAS, HELEÄ, UNHOLA, KATSANTO, TUIMA
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10971997
(Yllä olevan linkin takana annetussa kilpailutehtävässä sallitaan max. 200 sanan käyttö, mutta tehtävän anto oli kerrassaan liian innoittava.)
Perin himmeää, mutta minkäs sillekään enää mahtaa.
Kaukametsässä ihanainen:
hongikon vankassa oksassa keinu,
keinussa impi viel´ valkealiina.
Helluntai.
Onnelan ylevä kunnas, juurellaan vainio,
yllään keväinen taivas -
vaan neidon aitassa herttainen hämärä,
himmeä Unhola:
vaateparret riisuttu orrelle,
poimujen suojissa suutelee toisiaan
koi ja koi.
Ethän impeni unhoita:
Metsän poika mä tahdon olla!
Siellä on lempiä lempeä rauha.
Kuuset ryskyen kaatuneet.
Jäljellä hongat, männyt ja petäjät.
Hellää ol´ taistelo luontoa vastaan
siellä miss´ seinät ei hämmennä.
Siellä miss´ metsämies tuulena laulaa,
impeä kuulakkaa pauloo ja kaulaa,
kaikuna ympäri siveän neidon
valloittajan hymninsä kiiri.
Siunasi parin kanervapiiri.
Aitassa kiipesi seinää pitkin,
parrua kohti harmaata harmaampi arka hiiri.
Mennyt jo aamunkoi onnellisten,
ei koskaan se Unohlaan vaivu.
Rinnassa hyminä iäisen lemmen:
metsämies immestään yhdessä yössä
naisen verevän rakkaakseen loi,
ei konsanaan enää muuksi taivu.
Mutt pian taas poveaan polttais,
suutelis uhaten vajuva ehtoo.
Oi, sinä Suomenmaa!
Sota yön ja taivaan toisenlaisen
runolliselle urholle sois -
veis tietämisen tuskast´ pois.
Turhaa pitkitetty on taistelo,
ikävyys hehkeän sotalesken:
Kuolo ei vielä luovuttais, eikä se säästäis -
rakkaansa luo ei lankeemaan päästäis
maan kiviseks käyneen, kumpuisen loveen:
on elonsa kesken, rauhaton.
Jälleen taivas korkea kaukana on.
Mutt´ maata jo rauhassa miekkonen
mielenvikaiseks´ raadeltu tahtoo
myös halavan himmeän alla -
kuunnella vaiti kaikunan lehtimetsän,
ja miten pauhaavat kutsuvat torvet
avaruuden halki, läpi rajattoman yön
niin enkelten
kuin ihmisten alhaalla laaksossa,
miss´ kaipuussaan neito myös nuoreksi jäänyt
pimeyttä vasten nojaamaan käy,
kun sydämens´ valtijaa, muistojens´ haltijaa
ei kuunaan enää kyynelten jälkeenkään näy.
Katsanto tuima on paimenen,
maan ympäri kääntävän,
uraa uurtavan miehen.
Uhmakas on mies kuin peikko -
lukutaidoiltansa muka niin heikko,
ett´ vaikenee vallan kinkereillä.
Mutt´ alavilta kaskimailtaan
kauaksi kuuluu luihkina ja halkaisevat huudot,
kun auraa mies auki vaon, kylvää siemenen vahvan.
Helmassa myös peltokedon julkeaa leikkii.
Kirjavakukkainen huivi liehuu.
Jälleen kiertää veri, suorastaan kiehuu.
Korvas toisaalle käännä, jos et sitä kestä.
Älä kellekkään äännä,
pääkoppasi vaikka nurin käännä:
ei sitä kenkään enää estä,
ett´ yössä purraan lempeen nurmen
mehukasta heinää ja sitä paitsi:
jo vaahtoaa vuolaana koski.
Älä kuulevinas oo jälkeenpäinkään,
miten impi naisen osan taas muistanut
avaa hiukan öistä kauhtanaansa
varrotessaan rakkaimpaansa,
himmeästi, kokonansa aitan oven -
se kun narahtaa.
Kivi paaden alla ikihaudassaan,
runon kunniakas soturi,
levollisesti, viimein, kääntää kylkeään.
Taitaa leppoisasti, hieman, jopa naurahtaa.