Jäin miettimään, että olen menettänyt paljon, kun olen pitkän harkinnan jälkeen päättänyt lopettaa yhteydenpidon aikaisemmin tärkeän ihmisen kanssa. Kun joka tapaamiseen liittyy paljon mielipahaa, tuntuu etten jaksa enää jatkaa. Olo tuntuu kurjalta.
Kuinka monta ihmistä sinä olet hylännyt? Tuliko helpotus vai kaduttiko?
Itselläni on huono omatunto ja paha mieli edelleen.
Kuinka monta ihmistä sinä olet hylännyt? Tuliko helpotus vai kaduttiko?
Itselläni on huono omatunto ja paha mieli edelleen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mieti toisin päin.
Kannattaa joskus miettiä, kuinka paljon aikaa, rahaa ja energiaa tullut käytettyä aivan jonninjoutaviin tuttavuuksiin ja ns. "tärkeät" ihmiset ei välttämättä niin kovin tärkeitä olleetkaan.
=DW=
En ole hylännyt yhtään (subjektiivinen tunne) vaan roikun aina ihmisissä vaikka kuinka on toivotonta. Sitten, kun tulee aivan mahdottomaksi nämä itsekin ymmärtävät etääntyä = hylätä minut. Sellainenkin hylkääminen tekee kipeää ja saa tuntemaan itsensä huonommaksi muita joksikin aikaa. Sopii minulle kuitenkin paremmin kuin, että itse hylkäisin.
Paha mieli tästäkin tavasta jää ja tunnen itseni jotenkin typeräksi luuseriksi ja avuttomaksi raukaksi. En ollenkaan reippaaksi menestyjäksi.
en yhtää ihmistä ole sulkenu elämästäni,
kaikkia muistan kuin eilsen päivän MUTTA,,,,,
elämä vaan erotaa ihmisiä toisistaan monella eri tavalla, työpaikat vaihtuu, paikkakuntia vaidetaan, perehelämä ja työ vie kaiken ajan "melkein" lopulta ei jaksa pitää yhteyksiä, jotenki vaan laiskistuu pitämään yhteyksiä, mutta aina kaikki sadat ovat mielessä, aina joskus itsekukin pulpahtaa jostain syystä mieleen ja hetken muistelee, mutta siihen jää,
elämä on vaan semmosta
ympyrät pienenee vanhemmuuten,
hyvä kun saa oman elämäsä pidettyä terveenä ja kunnon hyvänä,,
ja lapset lapselapsineen niissäki on aivan tarpeeksi hommaa,,,
Enpä ole laskenut. Liukuvat pois, kun yhteydenpito jää yhdensuuntaiseksi. Olen yrittänyt pitää yllä ystävyyssuhteita, ollut aktiivinen. Pois tippuneiden tilalle tulee uusia. Älä jää märehtimään, vaan porskuta eteenpäin.
Minut jätettiin kuin nalli kalliolle eron jälkeen. Kaikki häipyivät, ihan kaikki.
Yritä hakeutua uusiin kuvioihin. En osaa sanoa mitään erosta, koska en ole kokenut. Kuvittelen vaan, että se on vaikeampaa kuin kumppanin kuolema, jonka olen kaksi kertaa saanut kokea. Osa ystävistä alkoi ehkä pitä vaarallisena leskenä ja otti etäisyyttä. Mutta minulla säilyivät suhteet miehen sukulaisiin ja sain tavallaan uusia läheisiä miesystävän perheestä. Ja ydinystävät ovat säilyneet, vuosikymmeniä.
Olen sulkenut elämästäni monia ihmisiä.
Olen oikea riesojen kerääjä, vedän puoleeni kaikenlaisia ressukoita.
En jaksa enää tukea enkä auttaa ketään, haluan olla rauhassa.
Jälkikasvu ja sisarukset ovat ainoita joihin pidän aktiivisesti yhteyttä.
On elämän varrella ollut tärkeitä ja hyviä ihmissuhteitakin. Maailma vain on erottanut. Joitakin olen nähnyt vuosien jälkeen, ihan kuin olisi eilen nähty viimeksi, joidenkin kanssa vain tulee hyvin toimeen.
Nykyisin en päästä lähelleni ketään ihan helposti. Olen avoimen ja seurallisen tuntuinen, silti osaan pitää etäisyyden.
Siis hylännyt?
Eihän ketään tarvitse hylätä. Ne vaan jäävät pois ja loittonevat itsekseen kuka mistäkin syystä.
Itse voi olla myös aktiivinen, että ottaa sitä etäisyyttä. Pakkoko on roikkua kaikissa tuntemissaan.
Minulla ihmiset vain ovat jääneet. Sitten on niitä, että he ovat olemassa. Mutta saattaa mennä kuukausia, vuosi, kaksi, että ollaan yhteyksissä.
Eräiden todella hyvien perhetuttujen kanssa ex elämässä, meni 20 vuotta, kun otettiin taas yhteyksiä. Molemmissa päissä oli tapahtunut radikaaleja muutoksia eroineen sun muineen.
Pitää sellaiset, jos ovat pitämisen arvoisia.
Monta.
Iän myötä on monia poistunut kuvioista ihan luonnostaan, ilman mitään mellakoita.
Jäljelle jääneet ovatkin sitten oikeita vaskoolin pohjalle jääneitä isoja kultahippuja.
Joitakin ilkeitä olen sulkenut pois, eikä harmita yhtään.
Uusia kivoja kavereita on tullut joukoittain erilaisissa tapahtumissa. Muutamien kanssa soittelemme, kerromme kuulumisia ja tapailemme. Entisien koulukavereiden kanssa olemme jutelleet vastakkain sattuessa ja jopa vaihtaneet puh.numeroita ja osoitteita yhteyksien pitämistä varten.
Muutamat ovat jo poistuneet elämän rajan tuolle puolen.
Mikäs sen kivempaa kuin tuttava tulee vastaan kymmenien vuosien päästä ja kysäsee että oletkohan sinä juuri se ja se. Siinä muistellaan entisä aikoja, kerrotaan tärkeimmät vuosikymmenien ajan tapahtumat ja luvataan pitää yhteyttä edelleenkin.
En montaakaan, nyt ympyrä on sulkeutumassa ja välejä puhdistellaan täyttä häkää, helppoa se ei aina ole, päätä tulee hakattua useasti tyhjään seinään, mutta aina vain sen tekee uudelleen. hullujahan silloin aikoinaan oltiin kun asioita ei kyetty kohtaamaan. Sitten asia unohtui tai tarkoituksella unohdettiin, miten vaan. Nyt puolustan rakkaitani kuin tiikeriemo ja onkuin palapelin palaset osuisivat oikeille paikoilleen siten kun niiden olisi aina kuulunut olla. Tarvitsemme toisiamme, erikseen emme ole toimivia, yhdessä dynastia tai millein se mainita. Kukaan ulkopuolinen ei mene enään tämän ohitse. Suku on paras ja erityisen rakas. Kestää sen yhdenkin nalkuttamisen, kun hoopo sillein haluaa itseään purkaa. Kyllä se jossain vaiheessa laimenee, kun hoksaa, ettei tarvi elää kenenkään toisen puolesta vaan antaa niiden olla sellaisena kun ovat. Olo alkaa olla aina vain onnellisempi. Saa lähelleen ihmisiä jotka hyväksyvät sinut juuri sellaisena kuin olet.
Suosittelen.