Tuomittu jäämään yksin?

Moi. Mä en vielä ole niin "vanha", kuin sä, mutta aivan sama tilanne. Tosin olen nainen. Mun ala-aste aikeiset kaverit seurusteli jo silloin eikä kukaan oikeen oo musta ollut ikinä kiinostunutkaan. Yläasteella se vain paheni. Mua ei oikein enää edes otettu mukaan, koska olin juuri se ketä "ei saa". Tottahan se olikin.

Nyt, kun olen vanhempi ja kaverit sekä esim. oma sisko ovat saaneet poikaystävät ym. niin perhe kyselee, että jokos mulla on joku. Ei ole.

"Tuleeko susta joku vanha piika, vai?"
Kysymys kuulostaa hölmöltä, mutta se sattuu paljon, kun joku laukoo sen.

Seksiä haluaisin, paljonkin. Ei vaan ole ketään. :(
Harmittaa itseänikin paljon.

Anteeksi, minunkin on Ihan pakko avautua täällä tästä samasta syystä, pahoillani olen myös teidän tilnateistanne. :( Sama ongelma nimittäin minullakin ja nainen olen.


Itse ala- ja yläasteella mietin, että odotan sitä joka olisi tosissaan ja ettei ole mitään hätää, ei kaikki niin nuorena pakostikkaan saa kokea mitään vastatunteita. Sitten yhtäkkiä vuodet kuluivatkin ja tässä ollaan..

En pysty ajattelemaan itseäni enää edes naisena, kun ei kukaan näe minua edes vaihtoehtona missään mielessä. Tuntuu oudolle kun kaikki muut ihmiset elämässäni elävät normaalia elämää, rakastuvat, lupautuvat toisilleen loppuelämän ajaksi, puhuvat seksikokemuksistaan yms. Tuntuu oikeasti sille, että olen elukka tai "hirviö" ihmisten keskellä. Olisipa mahdollisuus alkaa munkiksi tai joksikin vastaavaksi, niin kaverit eivät ajattelisi minua niin säälittävänä..

En kestä sitä ajatusta, että kun olen vanha ja siinä iässä, että kuolen pian, niin olenkin odottanut jotakuta jonka vain kuvittelin tulevan elämääni. Itsellä on ollut sellaisia vaiheita elämässä, että olen jatkanut vain sen takia, että jos saisin vielä joskus miehen rinnalleni joka tahtoisi jakaa elämänsä kanssani..


Kun tämän takia alkaa itkettää, niin yritän ajatella, että vaikken koskaan pääsisi kokemaan mitään Onnea rakkauteen tai oman perheen suhteen, niin voin silti aina olla onnellinen. Onni sentään löytyy aina sisältä eikä muualta

Miksi tämä on nuorten osastolla??

en tiiä.

mut sama juttu kun edellisiläkin. outoo ajatella enää elävänsä kun ei tullu eletyks kun oli nuorempi jne. noh tää elämä on paskaa sikäli mikäli sitä on.

Painu perseesee nuorten foorumeilta paska housu!

Trolli mee mualle kitisee

Aloittajan kanssa olen samanikäinen, ja omakin tilanteeni oli vielä noin kaksi vuotta sitten sama. En minäkään ole mitenkään komea, mutta en nyt mitenkään sietämättömän rumakaan.

Jälkeenpäin ajatellen tuntuu, että tuo neitsyys/poikuus voi osiaan olla jo itsessään aika vaikea kynnys ihmissuhteille.
Minun nyt oli aika vaikea lähestyä naisia, koska olen kai ujomman sorttinen. Ja jotenkin se, ettei naisista ollut mitään kokemusta, teki asiasta vielä vaikeamman.

Itseltäni tämä ujous naisten suhteen hävisi sitten sen kuuluisan ekan kerran jälkeen. Ja kun huomasi, että ihmisiähän ne naisetkin ovat, niin ei niin suurta kynnystä ole ollut lähestyä ketään. Tämän jälkeen asiat etenivät vähän yllättävänkin nopeasti, ja olen seurustellut nyt vuoden.
Päätin vain hankkiutua poikuudestani eroon lähinnä keinolla millä hyvänsä, jotta saisin kaistettua sen taakan harteiltani. Ja voin sanoa, ettei tämä ratkaisuni kaduttanut jälkikäteen yhtään.

Eli ei tässä iässä vielä kannata ajatella, etä on koko elämä mennyt hukkaan.

Olen 17 ja lukiessani juttujanne, munua alkaa jotenkin ahdistaa. tiedän että olen paljon nuorempi, mutti minullakaan ole mitään kokemuksia parisuhteista tai seksistä lähimainkaan. en ole kausnis, mutten rumakaan, en myöskään ole mikään matto tai seinäruusukaan.... ongelmani on ehkä se, että pyrin liikaa olemaan jokaiselle ihmiselle mukava ja en kestä ajatusta, että joku vihaisi minua sydämestään, se saa minut pois tolaltani, jos joku sanoo vihaavansa minua... tulle erittäin kamala olo. en kai ole kenellekään täysin oma itseni, enkä tiedä millainen kai oikeastaan olen, olen kai minipersoonainen viihdyttäjä, mutta pelkään, jos paljastan totisen itseni, kaikki katoavat ympäriltäni. pelkään että jään yksin elämässä... pelkkä ajatuskin repii sydäntä. mitä voin tehdä? tiedän, ettei kaikki voi tai pysty miellyttämään ja saan siitä lauseesta lohtua ja voimaa, mutten oikeastaan tiedä mitä käyn läpi... pelkään vain, ettei kukaan pidä minua unelmiensa naisena tai halua minua... olenko tosiaan niin kummallinen?

Kyllähän useimmat meistä haluavat olla pidettyjä ihmisiä. Niin minäkin. Kai minä olen vähän miellyttämishaluinenkin. Tee muille, niin kuin haluat itsellesi tehtävän, kuten jossain tärkeässä kirjassa (se ei ollut Kalevala) sanottiin. Ehkäpä joku päivä siitä saa itsekin kiitosta osakseen.
Ilmeisesti sinulla on vähän sitä samaa vikaa, kun koet olevasi minipersoonainen viihdyttäjä. Ei siinäkään mielestäni ole mitään pahaa, kunhan vain ymmärtää, mikä on järkevää ja mikä ei.

Ihmisiähän on monenlaisia. Osa pitää meistä sellaisina kuin olemme. Osa taas ei pidä meistä koskaan, mutta sillä kai ei ole väliä, koska mekään emme pidä heistä. Ja sitten on se kolmas ryhmä, joka pysyy seurassamme, koska olemme heille mukavia, ja jaksamme viihdyttää heitä. Mutta se on kuitenkin pohjimmiltaan hyväksikäyttöä. Ajan kanssa nämä ihmiset ovat niitä, jotka soittavat sinulle, ja pyytävä kylään, koska heillä on tylsää. Siinä vaiheessa huomaat olevasi heille vain pelkkä marakatti. Tässä vaiheessa yleensä alkaa itse kullakin keittämään yli, ja huonekalut lentämään. Mielessä kehittyy kysymys, kenen elämää tässä oikein eletään? Elänkö minä sen vuoksi, että viihdytän muita?

Älä yritä muuttua sellaiseksi, jollainen joku muu haluaisi sinun olevan. Se ei tule toimimaan. Etsi sellainen ihminen, joka hyväksyy sinut omana itsenäsi. Silloin juttu oimii vilpittömästi, ja sen kestävyydellä on paljon paremmat edellytykset.
Kaikkien kanssa vaan ei koskaan tule toimeen, mutta kannattaako sellaisien ihmisten mielipiteistä välittääkään?