Hannu Vuorio: Isän poika

Muutaman vuoden tauon jälkeen Vuorio iskee tiskiin ajankohtaisen poliisiromaanin. Karjalatalon lounaspöydässä istuskelevan ukkokerhon pöytäpuheiden "maahanmuuttokriittisyys" saa uutta sisältöä, kun useampi uussuomalainen pääsee hengestään. Vieläpä samoilla seuduilla, Koskela-Kumpula alueella.

Toisaalla, Kallion ytimessä, hortoilee työpaikkansa tyrinyt ex-vartija, jonka lojaalisuus entisiä työkavereita kohtaan joutuu lujille. Samoin kuin suhde isään, evp-everstiin joka kokee olevansa lounasporukan henkinen johtaja ja isänmaan arvojen liki viimeinen puolustaja. Historiantutkijatkin kun poikkeavat nykyisin oikeasta totuudesta ja romuttavat everstin vaaliman erillissota-käsitteen. Jopa Klinge, viimeinen kunnon mies.
Poliisit touhuavat tahollaan, kukaan ei ole nähnyt tai halunnut nähdä mitään ja vain yhtenevät hylsyt sitovat tapaukset toisiinsa. Poliisit miettivät kunniallista lähtötapaa eläköityvälle pomolleen, mutta takkuava juttu näyttää saattavan komean poliisiuran noloon päätökseen. Poliittinen paine ohjaa poliisijohtoa määräämääm KRPn mukaan tutkintaan, ja sehän olisi noloa paikallispoliisille. No, hyvinhän siinäkin lopulta käy.
Vuorion maailma on sitä toista Helsinkiä, jossa arkipäivän rasismi kukoistaa. Alkaen rappukäytävän ruuanhajuista ja väärin ymmärretyistä autokolhuista. Kieli elää, turhia sanataiteellisia maalailuita ei ole, tyypit eläviä ja uskottavia. Samanlaisia papparaisporukoita näkee päivittäin niin uimahallin saunassa kuin itiksen kahvioissa. Toisinaan puheetkin on samansuuntaisia ja toivoa vain voi etteivät käänny teoiksi. Kaiken takanahan on pelko, jota lietsomaan kirjan "sankari" keskittyy. Tosin toisin keinoin kuin Venäjän lapsiasiamies.
Muutama ärsyttävä pikkujuttu jäi kaivelemaan. Vuorio ottaa asiakseen levittää diabetesvalistusta sivukaupalla tappojuttujen seassa. Kai sitäkin tarvitaan, mutta onko media oikea? Toistuvasti hän käyttää ihmisistä nimitysta se. Tökkää korvaan. Niinkuin sekin, että jokainen henkilö puhuu nokkimisesta kun on syömisestä kyse. Ei istu seitenkymppisen everstin kielenkäyttöön millään. Kaiken huipuksi avaintodistaja, pappakerhon terävimmästä päästä, näkee sedan-mallisen Golf-volkkarin. Sen ihmeen minäkin haluaisin vanhana poloistina kohdata.

Pikku omituisuuksistaan huolimatta rohkenen suositella.