Jos sairastuisit ja saisit arvion jäljellä olevasta elinajastasi niin mitä tekisit?
a) kertoisitko vain lähiomaisillesi ja pyytäisit pitämään salassa muilta niin kauan kuin mahdollista?
b) salaisitko kaikilta ja pyrkisit hoitamaan asiat lähtökuntoon, säästäisit rakkaitasi huolilta viimeiseen asti, eläen ilman ympäristön sääliä niin pitkään kuin mahdollista?
c) kertoisitko kaikille, vaikka tietäisit ympäristön suhtautumisen muuttuvan itseesi loppukilometrien aikana?
d) yrittäisikö kaikkia mahdollisia hoitoja, vaikka ne tekisivät loppuajastasi lähes pelkkää sairaalassa oloa, leikkauksia, kipua ja huonovointisuutta vai pyrkisitkö nauttimaan siitä ajasta mikä on jäljellä?
a) kertoisitko vain lähiomaisillesi ja pyytäisit pitämään salassa muilta niin kauan kuin mahdollista?
b) salaisitko kaikilta ja pyrkisit hoitamaan asiat lähtökuntoon, säästäisit rakkaitasi huolilta viimeiseen asti, eläen ilman ympäristön sääliä niin pitkään kuin mahdollista?
c) kertoisitko kaikille, vaikka tietäisit ympäristön suhtautumisen muuttuvan itseesi loppukilometrien aikana?
d) yrittäisikö kaikkia mahdollisia hoitoja, vaikka ne tekisivät loppuajastasi lähes pelkkää sairaalassa oloa, leikkauksia, kipua ja huonovointisuutta vai pyrkisitkö nauttimaan siitä ajasta mikä on jäljellä?
Vastaukset 32
Vanhimmat
Olen aina ollut sitä mieltä, että jos tietäisin elämäni päättyvän lähiaikoina syystä tai toisesta, etten kertoisi asiasta edes vaimolleni. Ainakin pyrkisin pitämään asian salaisuutena niin kauan kuin mahdollista.
Sukulaiseni ovat etääntyneet niin paljon (tai minä heistä), etten pidä mitenkään tarpeellisena toitottaa henkilökohtaisista asioistani heille.
Eräs rajummasta päästä on vaihtoehto jopa erota vaimosta tuollaisen uutisen tullessa tietoon. Miksi rasittaa toista ja aiheuttaa surua, jos sen voisi välttää?
Suuria asioita joista jokaisella meistä on omat mielipiteensä ja ratkaisumallinsa.
Neuvoisin sinua kuitenkin kertomaan kaikkein läheisimmillesi, mikä sinua odottaa, että voisitte yhdessä viettää jäljellä olevan yhteisen aikanne ja olla vielä onnellisia. Vaikka sitä haluaisi säästää läheisiä surulta, on tuo yhteinen aika kuitenkin läheisillesi rakasta aikaa, jota he tulevat lämmöllä muistamaan kauan sinun jälkeesi. Älä ota sitä aikaa heiltä pois!
Osanottoni sairautesi vuoksi! Toivon että jaksat pystyssä päin kulkea tietäsi, vaikka tuollaisen uutisen olet saanut!
Tuskin kiinnostaa ketään mutta kerronpa kuitenkin.
11-vuotta sitten paljastui parantamaton, kuolemaan johtava verisyöpä jonka oireet pysyvät kurissa sytostaateilla ja merevanilla.
1. Tietenkin mieheni oli täysin tilanteen tasalla. Kerroin tilanteen myös muualla asuville lapsillemme.
Solumyrkkypiikkien aiheuttaman kuumeilun ja nivelkipujen vuoksikin oli asia selvitettävä työnantajalle ja keskustelin siitä myös työkavereideni kanssa.
2. Teimme tiettyjä taloudellisiä järjestelyjä.
3. En ole salannut enkä julistanut. Ympäristössä en ole havainnut asenteiden muuttumista.
4. Hoitotestamentissa määrään elintoimintojen turhan pitkittämisen kielletyksi.
Ensimmäistä vuotta lukuun ottamatta olemme eläneet täysipainoista elämää ainoana rajoituksena kuukausittain tehtävät kokeet ja mahdollinen lääkityksen säätö.
Tässä syöpätyypissä luuydin alkaa jossakin vaiheessa muuttumaan kuitumaiseksi ja sen oireiat on pari, kolme kuukautta lopulliseen luvunlaskuun.
Lääkärit eivät suostuneet antamaan elinikäennustetta.
Netti antoi haarukaksi 3 - 12 vuotta joten, jos tuohon uskoo, on lähtölaskennan alku lähellä.
Kertomatta jättäminen on pahinta laatua itsekkyyttä ja umpimielisyyttä. Onko se vaimosta / miehestä kiva ja hyvä, kun juttu tulee yht'äkkiä täydellisenä yllätyksenä kulman takaa, vaikka toinen on tiennyt aiheesta jo kauan.
Ja onhan se mielenkiintoista odottaa ruumiinavauksen tulosta ja kertoa kaikille, ettei ole tiennyt lähimmän lähimmäisen asioista mitään. Ero kuuluu samaan sarjaan, kuolleena syntynyt ajatus erota ns. rakkaasta, kun erosuru tulee joka tapauksessa, eri muodossa vain.
Miltä tällaiset umpiot kuvittelevat suojelevansa läheisiään? Elämältä? Täydellistä tyhjäpäisyyttä!
Ei vaimosi haluaisi sinun salaavan asiaa! Jaat elämäsi hänen kanssaan joten asiaan kuuluu myös terveys. Jos eroat Suomessa vaimostasi niin huononnat hänen tulevaisuuttaan ihan taloudellisesti, olettaen ettei teillä ole avioehtoa joka sulkee edut pois. Vain leskellä on oikeus perhe-eläkkeeseen ja oikeus pitää yhteinen asunto jakamattomana vaikka muut perilliset sitä haluaisivat omakseen ;( Lainojen ym suhteen tuo etu lesken eläkkeeseen tulee avioliiton ollessa voimassa ja sillä pärjää jos on lainoja niin ettei joudu katuojaan ja ehkä muihin "ratkaisuihin". Älä siis eroa ajattele kuin pahimmalle viholliselle! Ei se säästä muita kuin sinua jos et kerro. Itsekkyyttä ehkä osoittaa ratkaisusi lähinnä ;/
Elämä on hienoa niin kauan kuin on jatkunut.
Ihmisen oman elämänasenteen ollessa positiivinen, ihana, niin ennustees saattaa paukkua.
Se että kireänä pelkää syöpää, kuolemaa tai jotain, niin sehän tapahtuu.
Tehtyäni terveydenhuoltotytä jo 20 v päättelen, että aika on kun se on.
Se voi tulla tien ylityksessä. Se voi tulla kuntosalilla. kotona vuoteessa.
En kertoisi kenellekään.Olisin hiljaa.Mietteissäni.En haluaisi kuormittaa rakkaitani.
Kyllä taitaisin kertoa läheisille jotta ymmärtäisivät mistä on kyse sillä varmasti se vaikuttaisi olemiseeni ja sanomisiini.
Kyllä minä yrittäisin tietenkin parantua jos olisi mahdollista koska en olisi mitenkään valmis vielä poistumaan.
kertoisin kaikille ja jos todella olis vaan se esim puoli vuotta elinaikaa eikä vuodesta kolmeenkymmeneen lopettaisin työnteon siihen rilluttelisin alottaisin uudelleen tupakanpolton ja pitäisin isot bileet läheisille ja ystäville ja viettäisin muutenkin paljon aikaa läheisten ja ystävien kanssa ja niin kauan kun vaan jaksaisin eläisin täysillä.
Elän kevennettyä versiota tuosta.
En tiedä loppuajasta. Lopun enteet saattavat ilmetä huomenna tai sitten jossakin tulevaisuudessa mutta olen kuluttanut loppuvuosistani jo 11kpl joten ei niitä kovin paljoa voi olla jäljellä.
Työnteon olin päättänyt lopettaa jo ennen sairastumistani.
Rahan käyttö on hiljalleen muuttunut huolettomammaksi mutta mitään bileitä en aio järjestää.
Matkustelen niin kauan kuin kykenen ja toteutan muutenkin mielitekojani.
Onneksi mieheni on samoilla linjoilla.
Ollessani tutkimuksissa oli huonekaverinani saman tyyppisen syövän potilas loppuvaiheensa alussa.
Oireiden ilmenemisestä kestää finaaliin 2 - 3kk ilman vaihtoehtoja.
Olen elänyt hyvän elämän, mukaan luettuina viimeiset 10 vuotta.
Nuorena en olisi osannut odottaa likimainkaan näin tyydyttävää.
ehkä kumminkin jos mulla olis sun tilantees ja pitkään kestävä sairaus varmaan siinä tapaukssa yrittäisin helpottaa elämääni kaikin keinoin ja sit vielä kokeilla kaikkia hoitokeinoja jos jollain saattas olla elämää pidentävä ja helpottava vaikutus on ne semmoisia asioita että saattas muuttua vielä hovissa jos omalle kohdalle sattuis töitä mää kyllä kumminkin ehkä jatkaisin jos olis kysymys vielä vuosista jokaisella meillä on mahdollisuus vaikuttaa elämän laatuun ja tehdä siitä hyvä sairastumiseen me ei pystytä vaikuttamaan mutta huomattavasti helpompi on kun eletään niin hyvää elämää kun pystytään eikä missään tapauksessa sulkeuduta neljän seinän sisälle.
Jatkoaikani = piikityksen ikävät oheisvaikutukset. Kuumeilu ja pakottavat nivelet.
Alun kivuliaiden sytostaatti piikkien jälkeen keskutelin lääkärini kanssa asiasta.
Päädyimme pillerimyrkkyihin vaikka lääkärini kertoikin ko. lääkitysmuodon todennäköisesti leikkaavan loppupäästä pois muutaman vuoden piikkeihin verrattuna.
Tämä oli minun valintani ja nämä 10vuotta olen ollut tyytyväinen päätökseeni.
Tautini parantamattomuuden ehdottomuuteen olen tottunut.
Tämä tietynlainen epävarmuuskaan ei ole häirinnyt useisiin vuosiin.
Nyt olen alustavasti katsonut perinteistä joulumarkkinamatkaamme Bremenin suuntaan.
Mieheni varasi eilen lennot Espanjaan maalis- huhtikuulle. Lyhyen yhteisen ajan jälkeen lähdemme sieltä pois poikamme perheen jaloista.
Parin viikon jälkeen olen pitkän viikonlopun pk-seudulla.
Näille piipahduksille ei mieheni lähde mukaan.
Kotikaupungin rutiinit, lenkit aamupäivisin, kaksi kerhopäivää ja urheiluseuran ja paikallisen puolueosaston kokoukset jäsentävät kotona ollessani aikaani.
Ei tätä elämää tässä muutenkaan enää niin kovin pitkään ole jäljellä, joten miksi pilata sitä ennenaikaisilla hautajaisilla...
En. En halua aiheuttaa huolta ja ahdistusta läheisilleni, tieto ei muuta tosiasioita.
Tuntuis itsekkäältä kertoa, mutta myös pitää täysin omana tietonaan.
Ja lienee itsekästä olla ajattelematta asiaa, joka ei ajankohtainen nyt.
Tulevaisuudesta ei tiedä, mutta miettisin asiaa vasta sitten.
Kertoisin kaikille läheisilleni ja sitten kun olo tarpeeksi huono kipuineen ym en jäisi loppua odottamaan. Tämän tietävät kaikki läheiseni jo nyt jos tuollainen tilanne tulisi.
Vaihtoehdot b ja d ovat päälimäisinä mielessä .
Oikeastaan täytyisi ne asiat alkaa hoitamaan kuntoon jo nyt vaikka ei ole kuolemansairaskaan. Itsekin tässä vaan jahkailee ja antaa ajan kulua vaikka mitä tekemättömiä asioita pitäisi järjestää kuntoon. Mutta jos sairastusin esimerkiksi tautiin lyhenteellä ALS niin laittaisin asiat järjestykseen heti. Ja matkustelisin sekä liikkuisin niin kauan kuin pystyisin.
D vaihtoehto koska ei saa luovuttaa, voi olla kuitenkin jokin hoitomuoto joka antaa paranemisen mahdollisuuden.
Jos olisin avioliitossa niin en eroaisi, miksi antaisin valtiolle ne rahat minkä leski voisi saada?
Minä kertoisin kaikille, en kylläkään halua sääliä, vaan yrittäisin elää niin tavallista elämää kuin mahdollista.
sulattelisin asiaa ja yrittäisin sopeutua...
luulenpa että harva meistä tietää mitä oikeastaan tekisi kun saisi kuolemantuomion...
kuolenmantuomion. shokki on varmasti suuri ja että onnistuisi vain pitämään sen salaisuuteni on vaikeaa.
kyllä läheisimmät ihmiset huomaisivat että jotain on vialla. miten vielä siinä vaiheessakin pystyisi pitämään pokan ? ei, en usko siihen.
ei tarvi olla itsekästä että kertoo... se oisi petos läheisimpiä kohtaan. en hoilasisi kaikille vaan niille läheisille eikä niitä ole montaa.
testamentti kunnossa jo ennestään ei tarvi valmistautua.
ottaisin hoidon vastaan, en ole niin vanha että osaisin vain sopeutua ja yrittää nauttia loppuajasta. pahinta oisi kuitenkin tieto että ei saa nähdä jälkikasvun elämää eteenpäin.
veljeni sanoi että pahimmalta tuntui jättää lapset, hän olisi niin halunnut nähdä niiden kasvavan aikuisiksi.
Ei tuossa jutussa ole mitään järkeä. Jos on kuolemansairas se myös näkyy! Ei välttämättä heti mutta olon pahentuessa sen kyllä huomaa, ei kuolemansairas näytä normaalilta ihmiseltä! Kokemusta on.
Kun eroaa kumppanistaan ja perilliset asuvat toisella puolella maata niin pitkään pystyy elämään muiden tietämättä mitään.
On monia parantumattomia sairauksia mitkä eivät näy päällepäin ennen kuin vasta loppuvaiheessa.
Hyvin pystyy käymään myös hoidoissa toisella paikkakunnalla kun kertoo sen olevan kaveriporukan muutaman päivän tuulettumisreissun, sieltähän tullaan kotiin aina hieman heikossa kunnossa ja nukutaan kohmelo ja univelat pois.
Näkyi ensimmäisenä vuotena.
Sen jälkeen ryhdyin elämään periaatteella "päivä kerrallaan"
Minimi elinikäennuste oli 3-vuotta. Maksimi 12-vuotta.
Ensimmäisenä vuotena oli tuttujen ulkopuolistenkin havaittavissa neljän aivohalvauksen jälkimainingit.
Samoin tosiasian hyväksyminen ja myrkkypiikityksen sivuoireet aiheuttivat masennusta.
Käsittääkseni vaikutan niin normaalilta kuin ennen tuomiotakin.
Elän normaalia elämää. Mieheni eivätkä muutkan lähimmäiseni, hössötä sairaudestani.
Tuttavatkin suuntaavat vointiani koskevat tiedustelunsa miehelleni, eivät juurikaan minulle.
Sairaalassa näin kohtalotoverini loppulaskennan alun.
Siinä vaiheessa sairaus todella näkyy.
Tuo vaihe on vielä edessä päin.
Siihen saakka harrastan, osallistun yhdistystoimintaan ja paikallispolitiikkan, matkustelen mieheni ja naisystäväni kanssa.
Nyt on varattu lennot ensi vuoden maalis- huhtikuulle.
Nautin kotoisesta seksielämästä ja muustakin yhdessäolosta.
Hassumminkin voisi olla!
Kotioloja ajatellen sielläkään ei ole tapahtunut muutosta.
Alhainen Hb:ni on lääkityksen ainoa sivuvaikutus mutta jo aikaisemminkin on mieheni tehnyt viikkosiivouksessa kaiki raskaammat vaiheet aina moppausta myöten sekä kantanut kauppakassit lauantaisin sekä tietenkin viikolla jolloin hän on yksin tehnyt ruokaostokset.
Rehellisesti sanottuna en tiedä miten toimisin, kenelle kaikille kertoisin.
Luultavasti pyrkisin järjestämään kaikki kuviot siten että jälkeläisillä ja miehelläni olisi mahdollisimman helpot käytännön järjestelyt lähtöni jälkeen, hautajaiset, perunkirjoitukset yms.
Etsisin myös kaiken mahdollisen tiedon sairaudestani, halauaisin tietää mitä tuleman pitää. Ehkä yrittäisin jotenkin vähentää kuolemanpelkoani, mahdollisesti hakeutuisin johonkin terapiaan työstämään tulevaa.
Kuvioiden järjestely.
Olimme tehneet omaisuutta koskevat testamentit jo aikaisemmin mutta yhden asunnon siirsimme pika pikaa lastemme nimiin.
Tuomion jälkeen laadimme molempien hoito- ja hautaustestamentit.
Vaihdoimme asumismuodon ok:sta keskustan kerrostaloon. Olisimme kyllä muuttaneet muutenkin mutta sairauteni vauhditti ratkaisua.
Asenteeni rahan käyttöön on hiljalleen muuttunut löysemmäksi.
Mieheni ei ole koskaan kontrolloinut tilimme käyttöä eikä tee sitä nykyäänkään mutta tietenkin keskustelemme asiasta.
Onneksi pelivaraa on ainakin mielitekojen verran, vaikka eläisin vielä useammankin vuoden.
Joskushan meidän on täältä lähdettävä. Koska aikomukseni ei ole vauhdittaa ajankohtaa niin turha sitä on pohtiakaan.
Minä sentään tiedän mihin todennäköisesti kuolen.
Jos saisin tietää että olen kuolettavasti sairas ,elinaikaa muutama kuukausi niin pyrkisin samaan rahaa irti joka paikasta niin paljon kuin suinkin. Tämän jälkeen keräisin kasaan kaikki deekut jotka löytäisin ja hakisin fyrkilla jengille niin paljon sorbusta ja vinettoo kun niillä saisi. Sitten soittaisin lainananantajille ja sanoisin . Elämäni loppuu kohta ei tuu nappuloita takasin ,vetäkää käteen. Saisi olla päivän kuninkaana ,sit ku olis delannu niin deekut muistelis ja naurais jutulle sanoisivat et .Oli se vaan hyvä jätkä.
Ihan hyvä, jos sulla ei ole perillisiä. He sanoisivat: "Olihan p-a jätkä."
Olen parantamattomasti sairas. Monta mahdollista loppua on jo todennettu, mm. syöpää useampaa lajia ja toistaiseksi selvinnyt pelkällä tuurilla koska havainnut muutokset ajoissa.
Kaikkein tärkeintä on ollut tietoisuus siitä, että lapset selviävät koska ovat oppineet puhumaan ja jakamaan vaikeitakin asoita.
Puhunut olen itsekin. En kaikille kaikesta, mutta niille joista välitän ja joita rakastan.
Huonoa ihmissuhdetta en halua elämääni, siksi eronnut.
Saada rakastaa ja olla rakastettu omana itsenään, sitä tilaa olen etsinyt ja nyt sen löytänyt.
Onnellinen.
Varmaan toi F vm -48 feikittää. Itse tiedän ammattini puolesta, ettei hematologisissa sairauksissa toi nyt oikeen mene noin. Mitähän tarkoitat syöpäpiikityksillä? Sytostaattihoidot ovat oikea sana. Eikä myöskään aivohalvaukset kuulu taudin kuvaan!!
Täydennä tietojasi!
Luuydin pumppaa liikaa punasoluja.
Hb:ni oli korkeimmillaan 197.
Viimeinen halvaukseni tapahtui samana iltana jolloin olin päässyt pois sairaalasta.
Silmien liikettä lukuun ottamatta kaikki katosi.
Minusta otettiin näytteitä ja viimeeksi rintalastasta joku pala.
Minua hoitanut, 23-vuotta ammatissa toiminut hematologi kertoi syöpätyyppini olevan ensimmäinen hänen kohalleen sattunut.
Sanoi etsivänsä verrokkimateriaalia Euroopasta.
Mutta sinähän tiedät tämän paremmin.
Kielenkäytössäni syöpäpiikit olivat niitä kotona pistettäviä jotka täytyi säilyttää kylmässä ja ottaa huoneen lämpöön puoli tuntia ennen pistämistä.
Minusta termeillä kikkailu on täysin hyödytöntä eikä lisää uskottavuuttasi tippaakaan.
Maksani on yhden laskimon varassa ja osittain toimimaton.
Painoa jouduin lisäämään ko. lääkärin kehoituksesta koska hänen sanomansa mukaan yksi paha vatsatauti saattaa olla kohtalokas koska vararavintoa ei ollut riittävästi.
Minusta väittämäsi on sikamaisen loukkaava koska minulla on muutenkin ollut tässä tuomiossa riittävästi nielemistä.
Tämä avoimuuteni on minun tapani suhtautua asiaan.
Rautalankaa sinulle: Aivan ensin alkoi tavallisesti alhaiset verenpainelukemani nousemaan. Tk:n romanialainen lääkäri kehoitti virkistäytymään ja rentoutumaan. Ensimmäinen aivohalvaus lamautti toisen käteni. Sairaalassa liuotettiin.
Seurasi kolme muuta joista viimeinen ja täydellinen tapahtui keskussairaalata kotiutumisen päivän iltana.
Punasolujen lisäksi vereeni muodostuu hapettomia soluja jotka tukkivat suonia punasolujen tavoin. Jos tämä on sinulle vieras asia niin kehoitan täydentämään tietojasi.
Eipä se ilmeisesti heti tullut kokeneen hematologinkaan mieleen.
Suosittelen tietojesi täydennystä ennen kannanottoa minulle vakavaan asiaan!
Viimeisen kokeeni tulokset
Hb 106
MCH 22
Verihiutaleet 397, yläraja 400.
Valkosolut 6,1 josta neurofiilejä puolet
CRP alle 1
ALAT 63
AFOS 98
INR 2,2
Sinulle alan spesialistina nämä numerot kertonevat enemmän kuin minulle.
Aikanaan runsaastikin alkoholia käyttänyt mieheni kehuskelee omilla maksa-arvoillaan. Ovat paremmat kuin minun, absolutistin.
Jospa ammattisi puolesta käyttäisit hieman enemmän harkintaa kommenteissasi!
Luulen että taistelisin elämästäni loppuun asti ja väkisin sen muutkin silloin tietäisivät. En ole luovuttajatyyppi.
olen työskennellyt hoitoalalla,eikä minulla vielä tietääkseni ole todettu Vakavaa sairautta,mutta molemmat Tyttäreni sairastavat Autoimmuuni-sairauksia!
Ammatiltani olen kyllä Hoitaja,mutta Selkä,Osteoporoosi,sekä Kilpirauhas-sairaudet ajoivat minut Työkyvyttömyyseläkkeelle!
Olen monesti miettinyt juuri tälläistä asiaa,että mitä minä juuri silloin tekisin! Olisiko Rehellinen kertominen sittenkin parasta,kuin se,että kääriytyy peiton alle,jonne lopulta Masennuskin tulee!
Läheiset kyllä huomaavat sen Masennuksen,mutteivat varmaan Parantumatonta sairautta;ainakaan heti!
Tässä tulee myös kyseeseen Pokeuden ja Velvollisuuden rajapyykit!
Näitä pohtineena,minä kyllä kertoisin Läheisilleni,mutta ottaisin myös vastaan kaikki mahdolliset hoidot,jos ne lisäisivät vaikka vähänkin toipumisen "Toivetta"!
En haluaisi vaikka Lasteni harteille sitä tuskaa,ja kysymystä,miksi Äiti ei kertonut,jolloin olisimme voineet tehdä sitä,taikka tätä yhdessä.Eikä ole reilua ,että läheiset kokevat "Äkkishokin".
Uskoisin,että voisimme alkaa työstämään Surutyötä jo alusta alkaen,ja kertoa niin hyvät,kuin pahat tunteet.Katkeruuden ja Vihan myöskin,sillä ne ovat usein hallitsevia Surutyön muotoja aluksi!
Kertomatta jättäminen on ns.Raukkamainen teko Omaisiaan kohtaan,jota voi verrata myös Suicidi-tekoon,eli Itsemurhaan!
Eli lyhyemmin,että kertoa pitää,jolloin koko perhe on mukana siinä,kuitenkin luonnollisessa tapahtumassa,vaikkakin se koskee paljon jokaisen Sydämmeen!
Silloin voi/jaksaa puhua ja suunnitella tänne jäävien Elämää eteenpäin! Kun on aikaa olla ja tottua läheisten kanssa ajatukseen Kuolemasta,niin lopulta hekin voivat kasvaa siihen,milloin on Luopumisen aika!
Ja tämä väli on eletty Rakastaen,laatuaikana,tunteiden purkamisena jne!
Jokaisella Omaisella pitää olla Oikeus saada tietää läheisensä tilasta!
Eikö vain? Hyvää Syksyä Kaikille,toivottaa Lämmöllä ja Sydämmellä "sinisinikka"
Mietin miten haluaisin että mua kohtaan toimittais, jos jollekin lähisukulaiselle kävisi noin. Joten vastaus on että kertoisin lähimmilleni jotta pystyisivät valmistautumaan. En varmaan muille kertoisi, tuttaville siis. Tuntuisi että se olisi lähinnä huomion hakemista, ainakin se estäisi normaalia elämää jos kaikki tietäisi. Tai en tiedä. Todella vaikeaa kuvitella tuollaista tilannetta oikeasti. Onhan se helppoa suunnitella, mutta mitä sitten kun on tilanne päällänsä ja kaikki tunneryöpöt kaatuu niskaan..
Syntämästä asti elämme tavallaan kuoleman varjossa. Se seuraa meitä, joitakin tiiviimmin kuin toisia. Voi kuolla äkillisesti liikenteessä, tai yllättäen sairaudesta, mitä vaan.Vaikeinta tuossa sun tilanteessa on varmaan se, että se kuoleman varjo on saanut Nimen. Hän on esittäytynyt sulle, "olen Syöpä, hyvää päivää, kuulun nyt sun elämääsi niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin."
Miten sellaisen kanssa elää niin, että se asettuu sun rinnalle, tai parhaamassa tapauksessa sun taakse niin kuin meille kaikille muille? Ettei se asetu sun ja elämän väliin. Vaikea tilanne, erittäin vaikea. Sydämestä toivon sulle monta nautinnollista vuotta!