Onkohan tästä aiheesta ollut keskustelua? Exä teki 15 vuotta sitten itsarin ja jäin silloin 4 kk ja 2,5 -vuotiaitten kanssa yksin.
Joutuivatko muut tälla tavoin leskeytyneet lohduttamaan järkyttyneitä ihmisiä? Siis kun ihminen menee tolaltaan toisen ihmisen kohtalon vuoksi. Pakko ainakin minun oli selittää ja yrittää lohduttaa sijoiltaan menneitä, vaikka itse en kovin vanhvoilla ollut moneen vuoteen.
Parin ensimmäisen vuoden jälkeen lakkasin kertomasta lasten toisen vanhemman kuolemasta, koska se järkytti edelleen muita, koska lapseni olivat pieniä edelleen. Edelleen joutui tasoittamaan muiden ihmisten tunnekuohuja. Joskus joku kysyi viikonloppuvanhemmuudesta että kaipa lapset isälleen menevät aina joskus, asuuko pitkällä. Alussa sanoin että juu aika pitkällä kai asuu koska on kuollut, mutta siitähän pääsi taas samaan liemeen selvittämään asiaa.
Lopetin aiheen sittemmin enkä esmes vastannut mitään tuntemattomille jotka jotain kyselivät sattumoisin, koska en jaksanut enää levittää pelikorttejani.
Nämä tilanteet tulivat mieleeni kun tällä viikolla hain erästä työpaikkaa ja jouduin rehellisyyden nimissä kertomaan, että exä on kuollut, koska sitä asiaa kysyttiin. Taas järkytys ja jännä kyräily, että mitäs tämä nyt alkaa vuodattaa asiasta, vaikka vain mainitsin asian kysyttäessä. Enkä saanut paikkaa!
Voi olla että johtui muusta, mutta minulle jäi hytinä, että työhönottaja järkytti kovasta kohtalostani ja näki minut riskinä. Vaikka asioista on jo 15 vuotta enkä sitä halua enää edes mainita.
Jatkossa olen päättänyt, että jos vielä kysellään niin sanon vain (arvoituksellisesti) että lasten toinen vanhempi ei enä ole meidän elämässämme. Se riittäköön. En halua suoraan valehdella enkä väistellä totuutta mutta täytyy sittenh suojella muita ihmisiä minulta itseltäni.
Mielipiteitä? Kokemuksia?
Joutuivatko muut tälla tavoin leskeytyneet lohduttamaan järkyttyneitä ihmisiä? Siis kun ihminen menee tolaltaan toisen ihmisen kohtalon vuoksi. Pakko ainakin minun oli selittää ja yrittää lohduttaa sijoiltaan menneitä, vaikka itse en kovin vanhvoilla ollut moneen vuoteen.
Parin ensimmäisen vuoden jälkeen lakkasin kertomasta lasten toisen vanhemman kuolemasta, koska se järkytti edelleen muita, koska lapseni olivat pieniä edelleen. Edelleen joutui tasoittamaan muiden ihmisten tunnekuohuja. Joskus joku kysyi viikonloppuvanhemmuudesta että kaipa lapset isälleen menevät aina joskus, asuuko pitkällä. Alussa sanoin että juu aika pitkällä kai asuu koska on kuollut, mutta siitähän pääsi taas samaan liemeen selvittämään asiaa.
Lopetin aiheen sittemmin enkä esmes vastannut mitään tuntemattomille jotka jotain kyselivät sattumoisin, koska en jaksanut enää levittää pelikorttejani.
Nämä tilanteet tulivat mieleeni kun tällä viikolla hain erästä työpaikkaa ja jouduin rehellisyyden nimissä kertomaan, että exä on kuollut, koska sitä asiaa kysyttiin. Taas järkytys ja jännä kyräily, että mitäs tämä nyt alkaa vuodattaa asiasta, vaikka vain mainitsin asian kysyttäessä. Enkä saanut paikkaa!
Voi olla että johtui muusta, mutta minulle jäi hytinä, että työhönottaja järkytti kovasta kohtalostani ja näki minut riskinä. Vaikka asioista on jo 15 vuotta enkä sitä halua enää edes mainita.
Jatkossa olen päättänyt, että jos vielä kysellään niin sanon vain (arvoituksellisesti) että lasten toinen vanhempi ei enä ole meidän elämässämme. Se riittäköön. En halua suoraan valehdella enkä väistellä totuutta mutta täytyy sittenh suojella muita ihmisiä minulta itseltäni.
Mielipiteitä? Kokemuksia?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Pitäisikö kysellä Nuoret Lesket -liiton palstoilta jos sellaisia on.