Wäinämöinen

Vaka vanha Väinämöinen
tunsi jo tulisen lemmen,
sytkyttävän suonissans,
kutkuttavan kullinpäätä.

Sanan virkkoi noin nimesi:
Ei se tuostansa tokene,
jos ei naija napsahuta,
naista viiksehen netäise.

Kohta lähti jo kosioon,
Pohjan pitkille perille.
Pohjan piika pikkarainen,
kovin kiimainen kakara,
tavaraansa tarjotteli,
vehkeellänsä viekotteli.

Virkkoi vanha Väinämöinen,
uros uljas karvarinta:
Ei ole pillusta uroille,
se on panna poikasien,
alamittasten asettaa.

Pohjan-akka harvahammas,
leviäperse letukka,
kohta virkkoi viekotellen:
Kuulehan Kalevan poika,
tarvitko hyvän tavaran,
pillun pitkän pantavaksi,
hinkattavks hirmureijän.
Tullos kanssani tupahan,
kahdenkesken kammariini,
alle kuulun kurkihirren.

Väinö tupsahti tupahan,
komeahan kammariinsa.
Väänti vällyille emännän,
kaatoi karhuntaljaselle,
otson karvalle osasi.

Kohta vanha Väinämöinen,
veti kyrvän kyynäräisen,
alta pai'an palttinaisen,
housun halkoa harotti,
sepalusta selvitteli.

Siinä silmää sihtautti,
käsi vakaa ei vavissut,
karvoja kaheks jakaissa.
Työntäin työnsä aloittaa,
aisan sisään jo jalottaa.

Tupa ryski parret paukkui,
vuoniaiset voivotteli,
seinähirretkin sälöili.
Akka alla hiessä hieri,
huokaili ja väliin pieri.

Tähdet näytti puolta yötä,
Väinö vasta alkaa työtä.
Väsyi ämmä kesken leikin.
Kohta aamu sarasti,
akka alla parahti:
Heitä jo vättäys vähemmäks,
tyytynet jo työntelyhyn,
päättänet jo pökkimisen.
Vuoti viimein pyhä vesi,
pohjan-akan perseen pesi.