Teini-ikää lähestyvä lapsi on alkanut vieroksua isäänsä. Isä ja äiti erosivat vuosikausia sitten ja sen jälkeen isä on hoitanut lapsia enemmän ja järjestänyt mm.syntymäpäiväjuhlat, vienyt neuvoloihin yms. Isän kanssa puuhaillaan ja matkustetaan enemmän ja isä on äitiä enemmän kotona. Äiti ei jaksanut hoitaa lapsia enempää aikanaan ja oli helpottunut että isä hoisi isomman osan.
Äiti puhuu isästä vähätellen ja naureskellen ja pienempänä lapsetkin harrastivat samaa tajuamatta sitä itse. Tyyliin kuului iskän puuhailuille ilkeästi naureskelu ja niistä retkistä yms itsestäänselvyyksinä puhuminen. Äidin kotona on hyvin rajatonta ja vapaa kasvatus eikä samalla lailla yhteistä puuhailua. Kun itse tulin lapsineni kuvioihin mukaan, niin aloin korostaa lapsille miten hienosti heidän isänsä huolehtii ja rakastaa.
Nyt tuntuu että toinen lapsista on ruvennut pelaamaan kunnolla ja se on pahentunut vuosi vuodelta. Lypsää tavaroita ja rahaa, ei kerro kivoista puuhailuista vaan lypsää toisesta kodista sympatiaa ja myötätuntoa kertomalla kummallisia juttuja tämän lähikodin elämästä. Esim kertoo miten joku asia on kielletty, muttei kerro mistään hyvästä eikä kerro että esim jonkun vaatteen käytöstä on sanottu ettei ole hyvä idea siksi että syy on esim liian kylmä sää. Lypsää tässä kodissa paljon positiivista huomiota minulta ja isältään, mutta ei ole oikein ikinä oppinut edes sanomaan kiitos tästä, ja nyt siis tämän lisäksi on vielä alkanut avoimesti vähätellä isää.
Miten saisi lapsen arvostamaan huolenpitoa ja rajoja ja rakkautta? Miten oppisi itse kestämään sen että turvallinen vanhemmuus maksetaan takaisin pahaa puhumalla? Miten saisi lapset oikeasti ymmärtämään sen että vaikka äiti sanoisi mitä ja antaisi kuinka paljon rahaa, niin isä on loistava ja omistautunut isä? Äitiä voi suojella ja äidin vaikeudet äitinä varmasti hävettävät, mutta miksi sen on oltava pois meidän arvostamisesta?
Meidän muut lapset eivät toimi yhtään tällä lailla, vaikka kaikilla on kaksi kotia. Ei edes tämän lapsen samansukupuolinen sisarus, jota ärsyttää miten tämä toinen sisarus pelailee ja puhuu toisessa kodissa toisen kodin juttuja ilkeästi. Muut uusperheen lapset arvostavat kumpaakin kotia ja rakastavat huolehtivia aikuisia ja ymmärtävät sen että systeemit kodeissa ovat erilaiset eivätkä yritä niillä pelata. Sääli miten jopa lapsen isän lapsipuolet fanittavat ja arvostavat tätä miestä kymmenen kertaa enemmän kuin tämä oma lapsi, vaikka mies on poikkeuksellisen omistautunut ja reilu isä.
Äiti puhuu isästä vähätellen ja naureskellen ja pienempänä lapsetkin harrastivat samaa tajuamatta sitä itse. Tyyliin kuului iskän puuhailuille ilkeästi naureskelu ja niistä retkistä yms itsestäänselvyyksinä puhuminen. Äidin kotona on hyvin rajatonta ja vapaa kasvatus eikä samalla lailla yhteistä puuhailua. Kun itse tulin lapsineni kuvioihin mukaan, niin aloin korostaa lapsille miten hienosti heidän isänsä huolehtii ja rakastaa.
Nyt tuntuu että toinen lapsista on ruvennut pelaamaan kunnolla ja se on pahentunut vuosi vuodelta. Lypsää tavaroita ja rahaa, ei kerro kivoista puuhailuista vaan lypsää toisesta kodista sympatiaa ja myötätuntoa kertomalla kummallisia juttuja tämän lähikodin elämästä. Esim kertoo miten joku asia on kielletty, muttei kerro mistään hyvästä eikä kerro että esim jonkun vaatteen käytöstä on sanottu ettei ole hyvä idea siksi että syy on esim liian kylmä sää. Lypsää tässä kodissa paljon positiivista huomiota minulta ja isältään, mutta ei ole oikein ikinä oppinut edes sanomaan kiitos tästä, ja nyt siis tämän lisäksi on vielä alkanut avoimesti vähätellä isää.
Miten saisi lapsen arvostamaan huolenpitoa ja rajoja ja rakkautta? Miten oppisi itse kestämään sen että turvallinen vanhemmuus maksetaan takaisin pahaa puhumalla? Miten saisi lapset oikeasti ymmärtämään sen että vaikka äiti sanoisi mitä ja antaisi kuinka paljon rahaa, niin isä on loistava ja omistautunut isä? Äitiä voi suojella ja äidin vaikeudet äitinä varmasti hävettävät, mutta miksi sen on oltava pois meidän arvostamisesta?
Meidän muut lapset eivät toimi yhtään tällä lailla, vaikka kaikilla on kaksi kotia. Ei edes tämän lapsen samansukupuolinen sisarus, jota ärsyttää miten tämä toinen sisarus pelailee ja puhuu toisessa kodissa toisen kodin juttuja ilkeästi. Muut uusperheen lapset arvostavat kumpaakin kotia ja rakastavat huolehtivia aikuisia ja ymmärtävät sen että systeemit kodeissa ovat erilaiset eivätkä yritä niillä pelata. Sääli miten jopa lapsen isän lapsipuolet fanittavat ja arvostavat tätä miestä kymmenen kertaa enemmän kuin tämä oma lapsi, vaikka mies on poikkeuksellisen omistautunut ja reilu isä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Haloo tää kyseinen lapsi on teini-iässä ja monet teinit nyt vaan ovat tuolaisia,kyseenalaistavat ihan kaiken,ja rahaa tarvitaan kaikkeen,siihen on monia temppuja, että sitä saa, mutta se menee ohi, jo lukio iässä.
Tottahan se, mutta tässä on selkeä trendi päivästä riippuen - kun tullaan toisesta kodista, niin meininki on outoa. Parin päivän jälkeen se tasaantuu kivemmaksi. Stressaavaa lapsillekin se vanhempien riitely, mutta mä en ainakaan itse purrut tuossa iässä sitä ruokkivaa ja rakastavaa kättä, vaan päinvastoin arvostin ja fanitin. Siksi sitä on vaikea tajuta, miten vanhemman voi ottaa pahalla tavalla itsestäänselvyytenä. Mut ehkä se on tosiaan pääasiassa normaalia orastavaa teini-ikää.
Khaleesi_, sinähän olet poikkeuksellinen teini ollut, nimittäin teini-iässä ei yleensä "faniteta" vanhempia. Teini-iässä kuljetaan kohti itsenäistymistä, ja osan pitää riuhtoa itseään vanhemmista irti räväkämmin kuin toisten. Etenkin turvalliset "kanaemot" ovat usein murkkujen mielestä noloja ja ärsyttäviä, eikä mikään kelpaa, miksei sitten turvalliset isätkin. Kuten joku edellä mainitsikin, se on ohimenevä ilmiö.
Sinun on vaikea tajuta, että teini ottaa vanhempansa itsestäänselvyytenä. Minusta pahemmalta kuulostaisi, jos niin ei olisi.
Teinit motkottavat usein ihan kunnollisista vanhemmista kavereilleen tai vaikka isovanhemmalle, kummille tms. aikuiselle, joka tuntuu ymmärtävän ja jolta saa sitä mainitsemaasi sympatiaa ja myötätuntoa.
Eroperheissä kannattaa olla tarkkana, ettei kumpikaan vanhempi lähde siihen mukaan sättien toista vanhempaa tai kilpaillen suosiosta. Teini on teini, ja aikuisenkin pitäisi olla aikuinen!
Mistä edes tiedät, mitä teini puhuu siellä toisessa kodissaan äitinsä kanssa?? Kuulosti kuin olisit ollut kauankin kärpäsenä katossa äidin kotona, nähden miten siellä kasvatetaan ja kuullen, miten isästä / toisesta kodista siellä puhutaan.
Tosin mainitsit myös, että stressaavaa lapselle se vanhempien riitely.
Jos siis vanhemmat riitelevät mainitsemistasi asioista; oliko oikein sanoa toisessa kodissa, ettei jonkun vaatteen pukeminen ole hyvä idea yms., niin eikö ongelma ole vanhemmissa?
Kirjoitit, että teini "lypsää" teiltä paljon positiivista huomiota, eikä ole koskaan oppinut kiittämään siitä. Mietit myös, miten saada teini ymmärtämään, ettei turvallista vanhemmuutta makseta takaisin pahaa puhumalla.
Pitääkö lapsen siis kiittää, jos hän saa positiivista huomiota perheeltään ja pitääkö lapsen jollakin tavalla maksaa siitä turvallisesta vanhemmuudesta?
Kirjoitit myös: "Miten saisi lapset oikeasti ymmärtämään sen että vaikka äiti sanoisi mitä ja antaisi kuinka paljon rahaa, niin isä on loistava ja omistautunut isä? Äitiä voi suojella ja äidin vaikeudet äitinä varmasti hävettävät, mutta miksi sen on oltava pois meidän arvostamisesta? "
Tätä vastakkainasettelua harrastit tekstissäsi muutenkin, mutta toivottavasti et tee sitä lasten kuullen.
Voisin myös kuvitella, että jos arvostusta erityisesti vaaditaan, sitä ehkä vähiten teini-ikäiseltä saa.
Minulla oli erikoinen nuoruus, vanhemmat eivät oikein pystyneet huolehtimaan ja niinpä jos joku muu sitten välitti ja oli kiinnostunut ja huolehti vaikka hetken, niin arvostin ja fanitin sitä.
Lapsen ei tietenkään tarvitse kiittää kuuntelusta ja huomiosta, mutta yleensä sen arvostuksen näkee selvästi - vaikka lapsi pyörittelisi silmiään jollekin jutulle ja olisi sitä vastaan, niin kuitenkin halaa lämpimästi, puhuu isästä ihaillen tms joissain tilanteessa. Näin muut perheen lapset tekevät tästä samasta isästä. Tämän yhden kohdalla sen sijaan asenne on ikävämpi. Läpi paistaa se itsestäänselvyytenä ottaminen, vaikka samalla kuitenkin lapsi osaa aktiivisesti imeä kehuja ja positiivista huomiota ja tekemisseuraa enemmän, kuin muut sisaruksensa yhteensä. Eli tuntuu että ottaa, mutta vastavuoroisuus puuttuu. Eikä siis verrattuna kypsään aikuiseen, vaan ihan sisaruksiin lapsen tai nuoren tavalla, eikä hän ole perheen ainoa murkku. Normaalimmalta tuntuu, että joku kiukuttelee ja sitten jutellaan kuin että tuntuu, että toisen päässä pyörii koko ajan laskukone ja muistilista siitä, mitä toiseen kotiin voi kertoa saadakseen siellä äidille hyvän mielen. Koen että tästä isoin osa on siis sitä, että äidillä on hankaluuksia olla äiti ja lapset ovat huomanneet, että äiti tulee surulliseksi jos isän kotia kehutaan ja se parantaa äidin mieltä jos sitä haukutaan. Ja lisämausteena se pienestä saakka ollut isän vähättely/isän huolehtivaisuudelle naureskelu.
Toinen lapsi on kertonut useita kertoja, ettei jaksa miten tämä toinen lapsi äidin kodissa "valittaa" tämän perheen asioista, toistaen esim yhtä ja samaa juttua ("Mun pitää mennä nukkumaan klo x") vaikka joka päivä. Aiheet eivät ole kummoisia, mutta siis tietysti tuntuu kohtuuttomalta tätä isää kohtaan, että sen sijaan että olisi rakkaalla lapsella sydämessä tilaa joko olla hiljaa tai kertoa kaikesta hyvästä ja ihanasta (mistä lapsi tässä kodissa nauttii silmät loistaen), niin jostain syystä valinta on, että pitää pelata ja katsoa, josko sillä valittamisella saisi huomiota, sympatiaa tai tavaraa tms toisesta kodista, tai sitten edes äidille kivan olon, mutta totuuden ja oman isän kustannuksella.
Eli lapsen sisarus jota ei jutut yleensä hetkauta on sanonut tästä, että on ihan kypsä siihen selän takana pahan puhumiseen mitä sisarus harrastaa.
Tiedän sen ominaisuuden myös siitä, että samainen lapsi yritti sitä toisesta kodista pahan puhumista täällä ekat vuodet suhteessa muhun, vaikka yritin aina tasata ja sanoa, että kummassakin kodissa on omat systeemit yms. Eli täällä lapsi rauhoittui, kun vedettiin turvarajat ja kävi ilmi, että siitä ei hyödy. Ja sillai vapautui tilaa elää meidän perheen tavallista elämää.
Vastakkainasettelu todella on olemassa. Kuten sanoin, jo eron jälkeen äiti puhui tästä lähi-isästä dissaten ja naureskellen, mikä tietysti säteili lasten käytökseen. Nyt vuosien kuluttua murrosiän tehdessä tuloaan toivon vain, että lapsista kasvaa hyväsydämisiä ja arvostavia ihmisiä.
On eri asia kapinoida ja pelailla murkkuiässä, kuin että pienestä saakka on aivopesty naureskelemaan sille vanhemmalle, joka huolehtii ja välittää, toisen vanhemman taholta. Edellinen kuuluu kaikkien kehitykseen, jälkimmäinen on rumempi ja kurjempi asetelma mitä murkkuikä varmaankin pahentaa, ja nimenomaan tähän jälkimmäiseen hain neuvoja, koska vastaavaan tilanteeseen en oo törmännyt,.
Minusta ette oikein muuta voi tehdä kuin parhaanne siellä teidän kodissa. Jos lapsi teillä käyttäytyy ivallisesti jotakuta kohtaan tai puhuu pahaa, niin silloin voi kertoa, miksei pidä moisesta tai miltä se tuntuu.
Jos lapsi nauttii kaikesta hyvästä teillä ollessaan "silmät loistaen", kuten kerroit, niin eikö hän jo sillä osoita, että olette onnistuneet?
Ja jos lapsi toistuvasti valittaa äidille, miten hänen on isän luona mentävä nukkumaan klo x, niin mitä siitä?
On tosi ikävää, jos lapsi joutuu huolehtimaan äitinsä mielialasta ja jos sitä helpottaa se, että puhutaan isästä pahaa.
Kun nuo isän "synnit" kuitenkin ovat vain sääntöjä, joista kyseinen teini ei pidä, niin onko sillä niin väliä, että hän valittaa niistä äidilleen?
Teillä on nyt se systeemi, että teini kantelee isästä äidilleen ja teinin sisarus kantelee siitä sinulle. Etkö voisi tuota takana puhumisen kulttuuria katkoa omalta osaltasi sillä, että pyydät teinin sisarusta sanomaan suoraan teinille asioista, jotka harmittavat?
Teinillä on hyvät mahdollisuudet kasvaa kunnon aikuiseksi, jos saa edes toisesta kodista siihen hyvää mallia. Ja tosiaan; jos siellä teidän kotona on ikävää käytöstä, niin jutelkaa asiasta. Siihenhän ette voi vaikuttaa, miten siellä toisessa kodissa elellään.
Iso kiitos, viisaita sanoja. Tuli hyvä mieli. Ollaan puhuttu aika paljon muutenkin että jos joku juttu vaivaa, niin reilua ja toimivaa on sanoa siitä suoraan asianosaiselle, koska sitten asiasta voi jutella ja sen voi mahdollisesti saada korjattua. Jostain syystä ei olla älytty ulottaa sitä tuohon asiaan, mutta tosiaan seuraavalla kerralla jos tulee tilanne päälle, niin voisi sanoa sisarukselle, että sanoisi sisarukselleen suoraan että lopettais valittamisen :).