Valtava maailma

Mihin loppuu kohtuus kirjoitti:

henkilökohtainen lähetys

harmaat silmät
porautuvat
elämän ailahtelevaisuuteen,
sielun jokaiseen
soppeen

siirtyvät
kehyksellisen valokuvan
muotoon,
tunkeutuen
vääjäämättä
henkilökohtaiselle asteelle

muistoihin, joiden
ympärille on
kiedottu
monta kierrosta
tukevaa narua

umpisolmuja
ja laskoksia

hehkuvista värihippusista
sommiteltuja,
jotka härnäävät
huomista

ylistäen nykyistä
huomaten ajattelevansa
kuin
lapsi, joka
tietää tehneensä
jotakin kiellettyä

kävelemällä sisään
ylimpänä toivelistalla
olevaan sisältöön

maistellen
täysin siemauksin
yllättyneisyyttä

jossa pienen pojan
vilpitön ilme
on kaukana
yksinkertaisesta
totuudesta

ollen uskomattoman
kaunis pelossaan ja
katkonaisessa hengityksessään

hedonistinen
vapauttava tunne

päihdyttää
sihisee
keinutta hellästi

ihoon piirtyy
pieniä ympyröitä

lemmenkipeitä hyökkäyksiä
kaikessa armottomuudessaan

rehottaen villeinä
toivoen
rohkeutta ja oivalluksia
olemalla
vastalause kaikelle
saastaisuuden kukkeudelle
pestessään itseään
kunnes kaikki on
puhdasta ja
täyttä

hiljaisuus, joka
valtaa rakastelun
jälkeen

rauha, jonka
kohtaa katsellessaan
kevään nupullisia
niittyjä

ja missä kuljen,
siellä tunnen
virran,
toisen maailman

putouksen
suojeleva voima,
joka kirjoittaa
mielikuvituksessaan
kirjan

katsoo tatuointejaan
lautasmaisen pyöreillä
silmillään ja
uneksii

airoista,
jotka
lyövät meitä

polttamalla kärsivällisyyden
ja lauhkeuden piirteet
sekä ikävästä
painuvat posket

jääden odottamaan
sitä
mikä ei tule
tai tulee ja

ihan kuin
rakastelu tuntemattoman
kanssa

elää hiljaisuudessaan
ja eksyttää
haaveet

ukkospilvet,
tähtitaivaan ja
poutapilvet

kuutamossa nauravan
naisen

jäätyneiden lehtien
uskolliset kukat,
jotka tuhlaavat
kauneuttaan
tuulen kuljettaessa
kevyttä,
valkoista puuteria

seistessäni keskellä
satamaa,
yksinäinen huutoni
ensilumessa

kyynelvedessä liotettu

hautoo uutta
elämää ja puhuu
kutsuvalla kielellä

tilkkanen tähdettömyyttä,
sinetöimätön kirje
jossa tulevaisuus
tarttuu olkapäähän
kuin kynnetön käpälä

noukkii
levottoman sielun
pureksitun kiven,

olemalla ohjelmanumero
kiiltävissä kengissään

muuttamalla
merenrantani majaan ja
katselemalla ohi kulkevia
laivoja

niiden jälkimaininkeja

uskoa ainoaan,
uskoa arkisiin puheisiin
hauraisiin lauserakenteisiin,
jotka huuhtoutuvat
ummistaessani silmäni

jättäessäni rakkauteni
heitteille
hokemalla tosiasioiden
kivikuormaa

törmäämällä toisiimme
tavalla joka
ravistaa enemmän
kuin kohmelo,
mutta jättää
koskematta
erektion voimaan

tuottamalla ainoastaan
onnettoman rakkauden
otsahikeä,
joka heittäytyy
itsesääliin
yrittämällä vihoviimeiseen
asti tunnustaa

himoavansa
ympyrässä,
kehyksen reunoilla

yrittämällä päästä
lähemmäksi,
historian luomaa
kuvaa syvemmälle

kykyyn tuntea
miten kaunis
nainen riepottelee,
sitä jota on
mahdoton
vangita omaksi

edes kiihkon häpeämätön
käsi jalkovälissä


syksyn kurkien
auraaman,
polttavan kaipauksen
leijuessa vastatuulessa

edes valokuvasta
ei ole
matkalipuksi
yksinäisen tulla

jättäen
tyhjäksi
kerjäläisen repun

olemalla tyyni,
pelottavan kaunis
hellyys

joka ontuu
mennessään
suudellessaan kuvaa,
jonka toivoisi
koskettavan

olemalla enemmän

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä