Lohi

Joki pyörteilee nivana rauhallisesti. Korkealla rantatörmällä ikimetsä varjostaa sen uomaa. Uomaa, jonka toisella rannalla puut kylpevät ilta-auringon viime säteissä. Syksyn kirkas, kuulas valo viipyy vielä hetken seudulla, antaakseen tilaa saapuvalle hämärälle ja pimeydelle.
Tuuli irrottaa puista lehtiä joen kuljetettavaksi. Keltaiset, punaiset, vihreät sekä useampien värien kirjavoimat lehdet pyörivät hetken virran pyörteissä, häipyäkseen lopulta joen huomaan.
Joen kuningas lohi, juroo nivan syvänteessä. Sieltä se huomioi ympäristön muutokset. Veden viilenemisestä, valon vähenemisestä ja joen rantapuiden väriloistosta se tietää, että paluu kutujoelta kohti merenaavoja on lähestymässä. Ensijään kattaessa joen suvannot, se kääntyy myötävirtaan kohti merta ja sen yltäkylläisiä ruoka-aittoja.
Keväällä se taisteli tulvivaa jokea vastaan pyrkiessään joenlatvojen kutunivoille. Noille nivoille, josta sen taival oli vuosia sitten alkanut. Täällä se kaivoi voimakkailla pyrstöniskuillaan, karkeaan soraan, kuopan kumppaninsa mätimunille. Hedelmöitti ne maidillaan, kypsymään joen hellivään huomaan.
Mutta nyt on syksy ja lohi on laihtunut. Sen liha on muuttunut harmaaksi, maha on painunut kylkiruotojen sisään. Kala on musta ja ruma. Lapsuuden vietti saa sen kuitenkin toisinaan tavoittamaan veden pinnalla tuikkivaa hyönteistä. Silloin se suorittaa hypyn, läpi veden pinnan, huikaisevan sinisenä hohtavaa taivasta kohti. Vain rantojen sanattomat puut näkevät joen kuninkaan, sen pärskyttäessä kristallin kirkasta vettä miljoonin pisaroin.
Eräänä loppusyksyn päivänä lohi tuntee kyljillään hitaasti voimistuvaa värähtelyä. Vesi kuljettaa sille viestiä alavirrasta. Tärähtelyjen lähetessä edelleen, se siirtyy rauhattomana syvempään veteen,
Häiriön aiheuttaa sauvointa käyttävä korven asukki. Mies joka veneineen pyrkii kohti joen latvavesiä. Äskeinen koski on vaatinut sauvojalta kaiken sen taidon ja voiman mikä hänellä, tiettömien taipaleitten kulkijalle, on vuosien saatossa kertynyt. Vielä hetken käyttää mies veneen perässä sauvointa, kunnes joen rauhoittuessa pitkään suvantoon, hän siirtyy soutajan paikalle. Paikalle, jolla nyt istuu tuskin kymmentäkään ikävuottaan täyttänyt poika. Pojan hennosta, mutta sitkeästä varresta on löytynyt apu isälle, joen puristuessa kosken villeiksi kuohuiksi. Mutta nyt joen rauhoittuessa saa poika viilettää airoilla veden pintaa ja tarkkailla joessa uivia värikkäitä lehtiä. Mielikuvissaan hän loihti lehdistä kaloja, joita hän pyytää omilla verkoilla kunhan ikää vielä karttuu.
Samassa veneen takana veden pinta rikkoutuu. Joen kuningas on tullut yhä rauhattomammaksi sauvoimen lähestyessä, ja nyt veden pintaa piirtävä hyönteinen saa sen hyökkäämään. Poika mykistyy tuosta yllättävästä näytelmästä. Kunnes viimein avaa suunsa ja osoittaa alajuoksulle. LOHI ! Isän kääntyessä katsomaan, on kala jo häipynyt joen syliin. Mutta ilmassa lentävä vesi ja veden aaltorenkaat kertovat mitä joki kätkee pintansa alle. Pojan ja isän katseet hipaisevat toisiaan. Se oli kala se. Siinä sitä olisi suolattavaa. Mutta nyt ei ole pyynnin aika. On ehdittävä kotiin, ennen kuin pimeys vaarantaa kulkijoitten taipaleen.
Vielä kulkijat kääntyvät katsomaan taakseen. Siellä joenkuningas kääntyy kohti alavirtaa, potkaisten itsensä hurjaan kiitoon kohti merta ja sen ulapoita.