Eli täällä kirjoittelee 16-vuotias tyttö.
Olen ihastunut yhteen meidän luokkalaiseen poikaan, vaikkakin olen tunteitteni kanssa kiikunkaakun-kahdenvaiheilla pidänkö niistä kiinni. Selitän nyt koko paskan alusta asti:
Eli heti ensimmäisenä päivänä, kun nähtiin, huomasin sivusilmällä hänen vilkuilevan minua. Vilkuilua toki jatkui tähänkin päivään asti. Musiikin tunnilla hän vaihtoi paikkaansa siten että hänellä oli suora näköyhteys minuun. En nyt sitten tiedä vaihtoiko hän paikkaansa muuten vaan vai minun takia. Tuntuu jotenkin kaukaiselta ajatukselta. Niin tosiaan, niitä katseita on vaihdeltu. Tosin joka kerta kun olimme ottamaisillamme katsekontaktia hän käänsi päänsä pikaisesti pois. Lukuunottamatta muutamaa kertaa jolloin hän otti katsekontaktia. Yksi kerroista kesti todella lyhyen ajan, toiset kaksi kertaa katsekontakti kesti kiusallisen kauan. Kerran hän on minulle suoraan hymyillyt.
Nyt hän päälle viikko sitten teki aloitteen, facebookissa, ja minä vajaan viikon päästä vastasin aloitteeseen (en nyt kerro tarkemmin minkä muotoinen tämä "aloite oli") ja sitten hän ikäänkuin perääntyi sen askeleen jonka oli ottanut minua kohti. Jos näin metaforallisia ollaan. Heti sen jälkeen hän on käyttäytynyt jotenkin vaisusti, ehkä hieman masentuneestikin. Vilkuilua tosin jatkuu, vieläkin.
Mutta sitten yksi irrallinen tapahtuma viime viikolta. En huomannut kyseistä poikaa, ja sitten kun istuin aulassa ja huomasin hänen olevan suoraan vastapäätä minua (tosin noin 5-8m päässä) ja hän oli punastunut. Onko tämä taas toiveajattelua sitten?
Olen suhteellisen epävarma hänen tunteistaan. Ensin olin täysin varma että ihastus oli kaksipuolinen, nyt en enää olekkaan varma. Enkä toisaalta uskalla enää puhua hänelle, ellei hän siis puhu minulle. Tuntuu että antaisin itsestäni epätoivoisen stalkkeri -vaikutelman.
Kysymys kuuluu; voiko kyseinen hlö olla ihastunut minuun, miksi hän perääntyi minun vastatessani hänen aloitukseensa ja kannattaako minun elättää toivoa siitä, että hän olisi ihastunut minuun?
Olen ihastunut yhteen meidän luokkalaiseen poikaan, vaikkakin olen tunteitteni kanssa kiikunkaakun-kahdenvaiheilla pidänkö niistä kiinni. Selitän nyt koko paskan alusta asti:
Eli heti ensimmäisenä päivänä, kun nähtiin, huomasin sivusilmällä hänen vilkuilevan minua. Vilkuilua toki jatkui tähänkin päivään asti. Musiikin tunnilla hän vaihtoi paikkaansa siten että hänellä oli suora näköyhteys minuun. En nyt sitten tiedä vaihtoiko hän paikkaansa muuten vaan vai minun takia. Tuntuu jotenkin kaukaiselta ajatukselta. Niin tosiaan, niitä katseita on vaihdeltu. Tosin joka kerta kun olimme ottamaisillamme katsekontaktia hän käänsi päänsä pikaisesti pois. Lukuunottamatta muutamaa kertaa jolloin hän otti katsekontaktia. Yksi kerroista kesti todella lyhyen ajan, toiset kaksi kertaa katsekontakti kesti kiusallisen kauan. Kerran hän on minulle suoraan hymyillyt.
Nyt hän päälle viikko sitten teki aloitteen, facebookissa, ja minä vajaan viikon päästä vastasin aloitteeseen (en nyt kerro tarkemmin minkä muotoinen tämä "aloite oli") ja sitten hän ikäänkuin perääntyi sen askeleen jonka oli ottanut minua kohti. Jos näin metaforallisia ollaan. Heti sen jälkeen hän on käyttäytynyt jotenkin vaisusti, ehkä hieman masentuneestikin. Vilkuilua tosin jatkuu, vieläkin.
Mutta sitten yksi irrallinen tapahtuma viime viikolta. En huomannut kyseistä poikaa, ja sitten kun istuin aulassa ja huomasin hänen olevan suoraan vastapäätä minua (tosin noin 5-8m päässä) ja hän oli punastunut. Onko tämä taas toiveajattelua sitten?
Olen suhteellisen epävarma hänen tunteistaan. Ensin olin täysin varma että ihastus oli kaksipuolinen, nyt en enää olekkaan varma. Enkä toisaalta uskalla enää puhua hänelle, ellei hän siis puhu minulle. Tuntuu että antaisin itsestäni epätoivoisen stalkkeri -vaikutelman.
Kysymys kuuluu; voiko kyseinen hlö olla ihastunut minuun, miksi hän perääntyi minun vastatessani hänen aloitukseensa ja kannattaako minun elättää toivoa siitä, että hän olisi ihastunut minuun?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Voi hyvinkin olla ihastunut. Mitä jos jonkun kerran tervehtisit häntä koulussa ja yrittäisit mennä juttusille?(: tekstisi perusteella hänellä aivan hyvin voisi olla tunteita sinua kohtaan - varmuutta ei saa kuin selvää ottamalla.
Veikkaan että mokasit jossain vaiheessa. Poika tykkää susta mutta luulee että sinä et tykkää hänestä
Haluaisin toisaalta ilmaista kiinnostukseni, mutta silti tulee sellainen olo että yritän väkisillä ja annan itseni epätoivoisen vaikutelman. Mutta miksi hän sitten vetääntyi minun vastatessa hänen aloitteeseensa? En oikein ymmärrä, että miten siitä voi saada sellaisen kuvan etten ole kiinnostunut.
miksi ette juttelisi jossain kahdestaan face-to-face...
Paniikkihäiriön vuoksi minun on aivan helvetin vaikea mennä tekemään aloitetta, varsinkin "face-toface". Jos ymmärrät tilanteeni.
kyllä, mutta tuollainen nettikirjoittelu aika usein jää VAIN nettikirjoitteluksi
no riippuu aika paljon miten vastasit sen aloitteeseen fb:ssä. ja miksi vastasit vajaan viikon päästä vasta?
tuleehan tosta nyt jo vähän sellasen fiilis se ei se tykkää ja toki koettaa poikasi sitte esittää ettei oikee kiinnosta.
No se alote oli nyt sen muotonen, että rivien välistä pystyi lukemaan että siihen saa miettimis aikaa vaikka se ei sinänsä ollut suoranainen kysymys. Itse päättelin kuitenkin myöhemmin aloitteen merkitystä ja sanomaa mietittyäni kysyä mitä hän ajoi tällä takaa niin kuulemma "ei mitään". Aika jännää sinänsä, koska miten hän luulee sillä olevan minulle mitään merkitystä jos hän ei itse sillä tarkoita mitään:P
sano ehkä ei mitään koska ujostutti. eikä halunnu suoraan sanoa että sillä oli jtn merkitystä koska jos tulis pakit niin oilis noloa?
Kelpo teoria, oikeastaan. Mutta se ei oo sen jälkee ottanu yhteyttä kuitenkaan.. Ja sitte ku mua joskus itteä ärsytti kamalasti ku olin minuun ihastuneelle ilmaissu että en oo kiinnostunu nii se kuitenki yritti ja yritti. Olis suhteellisen ironista jos osat vaihtuis nuin, vaikkei nyt oo sama hlö kuitenkaan kyseessä. Rehellisesti sanottuna pelotta osottaa enää minkään laista kiinnostusta vaikka oon aivan ihastunu:(
Aika typerää ajatella että pakkien saaminen tai tunteitten näyttäminen olisi noloa.
Kasvakaa henkisesti hemmetin paljon kaikki jotka tuolla tavalla ajattelette.
Ei teistä ole vielä seurustelemaan, jos tuolla tavalla ajattelette. Tämä viesti oli muillekin, kuin tämän keskustelun aloittajalle.
Enköhä jo kerran tässä keskustelussa maininnut, että on diagnosoitu paniikkihäiriö. Aikalailla hallitseva osatekijä siinä miksen mene tekemään aloitetta.
Ja olen aika varma, että olet ollut itsekin tässä tilanteessa joskus. Jos tämä pakkien saamisesta "häpeäminen" olisi jotenkin ikään ja henkiseen kypsyyteen sidonnainen. (Jota se ei oikeastaan ole)
Voin toki myöntää, että minulla on paljon kehitettävää ihmisenä, persoonana. Itsekriittisyys puskee päälle aika voimalla. Mutta ei sinun kritiikkisikään kovin rakentavaa ole. Eli minä, ja nämä "pakkien saamista häpeävät", eivät ole ainoita joiden pitäisi kasvaa.
Näin pikku vinkkinä, älä anna täysi-ikäisyyden nostaa kusta päähän.
joo samaa mielt oon, must joteski lapsellista myös ajatella, et pakkien saaminen ois noloo, saattaa harmittaa, mut ei oo noloo, ei myöskään tunteitten näyttämises! :) ja ei pidä ottaa kritiikkii negatiivises mieles, kritiikki on loppujen lopuks positiivinen asia..