Tämä viesti saattaa suurimman osan mielestä kuulostaa oudolta, mutta tekee vaan ihan mielettömän paljon mieli kysyä. Tämän viestin tarkoitus ei todellakaan ole loukata ketään, vaan tosiaan mielenkiinnosta kysyn.
Millä muilla palstoilla käytte lukemassa? Mitä perhe-elämästä ylipäänsä tiedätte, tai luette? Onko kaikki lähipiirin lapset vain taitavia taaperoita, vai löytyykö ensimmäistäkään ns. erityislasta tai surullista perhe-esimerkkiä?
Muistan joskus aikoinani pelänneeni lapsettomuutta erittäin hyvästä syystä aivan valtavasti. Ajattelin silloin, etten ikinä selviäisi lapsettomuudesta jos se olisi kohtaloni. Pidin lapsettomuutta maailman hirveimpänä asiana, mitä itseni kaltaiselle naiselle voi sattua ja aina mietin, että jos nyt vaan saan sen oman lapsen, niin teen niitä kolme ja alan sijaissynnyttäjäksi jollekin.
Minun esikoiseni on erityislapsi.
En ajatellut sitä mahdollisuutta silloin, kun elämäni suurin pelko oli lapsettomuus, että mitä jos se minun vauvani ei olisikaan se ketterin ja taitavin taapero ja jos oma perhe-elämä ei olisikaan kuin vaippamainoksista.
Jouduin kokemaan erilaisen äitiyden, kuin olin suunnitellut. Sain yllätyksekseni ison läjän onnea, mutta toisaalta aivan saman verran huolta, tuskaa ja surua.
Nyt odotan toista lastani ja olen alkanut kesken raskauden todella paljon kyseenalaistamaan lapsettomuutta, maailman pahimpana asiana.
Pohdin useasti päivässä, että mitä olisin ajatellut jos olisin osannut ottaa huomioon oikeasti kaiken sen huolen mitä äitiys tuo tullessaan. Olisinko pitänyt lapsettomuutta suurimpana pelkona, vai olisiko suurin pelko voinut olla huoli omasta lapsesta. Tämä huoli nimittäin on sellaista, että en toivoisi sitä edes pahimmalle vihamiehelleni. Usein kadehdin ystäviäni, jotka voivat vielä miettiä mikä tie on se paras tie.
Miten muilla? Oletteko ottaneet kaikki lasten saantiin liittyvät riskit huomioon, vai kuljetteko sokeana kohti sitä päämäärää, että kunhan vain se lapsi tulee?
Voisiko erityislapsen saaminen olla mitään verrattuna lapsettomuuden aiheuttamaan suruun?
Millä muilla palstoilla käytte lukemassa? Mitä perhe-elämästä ylipäänsä tiedätte, tai luette? Onko kaikki lähipiirin lapset vain taitavia taaperoita, vai löytyykö ensimmäistäkään ns. erityislasta tai surullista perhe-esimerkkiä?
Muistan joskus aikoinani pelänneeni lapsettomuutta erittäin hyvästä syystä aivan valtavasti. Ajattelin silloin, etten ikinä selviäisi lapsettomuudesta jos se olisi kohtaloni. Pidin lapsettomuutta maailman hirveimpänä asiana, mitä itseni kaltaiselle naiselle voi sattua ja aina mietin, että jos nyt vaan saan sen oman lapsen, niin teen niitä kolme ja alan sijaissynnyttäjäksi jollekin.
Minun esikoiseni on erityislapsi.
En ajatellut sitä mahdollisuutta silloin, kun elämäni suurin pelko oli lapsettomuus, että mitä jos se minun vauvani ei olisikaan se ketterin ja taitavin taapero ja jos oma perhe-elämä ei olisikaan kuin vaippamainoksista.
Jouduin kokemaan erilaisen äitiyden, kuin olin suunnitellut. Sain yllätyksekseni ison läjän onnea, mutta toisaalta aivan saman verran huolta, tuskaa ja surua.
Nyt odotan toista lastani ja olen alkanut kesken raskauden todella paljon kyseenalaistamaan lapsettomuutta, maailman pahimpana asiana.
Pohdin useasti päivässä, että mitä olisin ajatellut jos olisin osannut ottaa huomioon oikeasti kaiken sen huolen mitä äitiys tuo tullessaan. Olisinko pitänyt lapsettomuutta suurimpana pelkona, vai olisiko suurin pelko voinut olla huoli omasta lapsesta. Tämä huoli nimittäin on sellaista, että en toivoisi sitä edes pahimmalle vihamiehelleni. Usein kadehdin ystäviäni, jotka voivat vielä miettiä mikä tie on se paras tie.
Miten muilla? Oletteko ottaneet kaikki lasten saantiin liittyvät riskit huomioon, vai kuljetteko sokeana kohti sitä päämäärää, että kunhan vain se lapsi tulee?
Voisiko erityislapsen saaminen olla mitään verrattuna lapsettomuuden aiheuttamaan suruun?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Erityisyyttä on aika monenlaista ja monet meistä tahattomasti lapsettomista on myös erityisiä oman sairautensa vuoksi. Tämä lapsettomuuden ja hoitojen prosessi on niin pitkä, että varmasti jokainen sen kokenut on miettinyt mielessään tulevaisuuden monet eri suunnat myös erityisen lapsen. Tuskin kukaan ihminen elää elämäänsä luottavaisin mielin siitä ettei itse tai joku läheinen koskaan sairastu tai mitään vakavaa ei tule koskaan tapahtumaan. Ja hedelmöityshoidoissa ja raskaudessa ylipäänsä on aina riskinsä ja jokainen sen tien valinnut on varmasti myös hyväksynyt ne.
Menin naimisiin lapsettomutta potevan akateemisen naisen kanssa mutta se oli elämäni virhe.
En varmasti tee enää samaa virhettä sillä ko. asia teki suhteesta painajaisen.
Onneksi se painajainen päättyi jo kestettyään kymmenen vuotta.
Miksi se oli elämäsi virhe?
L hallitsi koko suhdetta ja vaikutti kaikkeen. Ensin liitto vaikutti työpaikalta ja sen jälkeen hoitosuhteelta. Jos L on tosiasia naisella joka ei ole tottunut antamaan periksi missään niin katastrofin ainekset ovat valmiit.
Siksi se oli virhe.
Yleensä eivät pysty ajatteleen pitemmälle kuin että pakko saada oma vaavi syliin.
Ja jos muoto ei kiinnosta niin työntävät muitten hoitoon.
Tällä hetkellä oma tilanne on lapsettomuus, syitä selvitetään, hoitoihin varmaan lähdetään jos ongelma on hoidettavaa lajia.
Erityislasta en erityisesti halua, tässä vaiheessa ainakin tuntuu että jos raskaudenaikaisissa tutkimuksissa selviäisi että lapsi on vaikeasti vammainen tms niin tekisin abortin. En ole niin "hyvä ihminen" että jaksaisin hoitaa vaikeavammaista jälkeläistä eikä minulla ole niin kova lapsentuska, että se olisi saatava täyttymään keinolla millä hyvänsä.
Ja mies on samaa mieltä, asiasta on keskusteltu jo ennenkuin lapsettomuustilanne valkeni.
Eli meitä on varmaan monenlaisia.
Lapsettomuus olisi suotava ominaisuus näille nykyajan velliperseille!
Yhteiskunnan ei tarvii maksaa näille loisille ja huoranpenikoille mitään!
Kokoomuksen väki on tässä asiassa oikeassa!
Muutoin kokoomus on itse täys LOISPUOLUE.
Kuulostaa hieman erikoiselta avaukselta kysellä lapsettomuuden aiheuttamia tuntoja silloin kun itse odottaa. Vai haluatko laannutella omia pelkojasi sillä että jääminen lapsettomaksi olisi vielä pahempaa kuin mahdollisesti vammainen lapsi?
Eihän nämä asiat ole rinnasteisia laisinkaan, koska ihminen sopeutuu monenlaisiin olosuhteisiin ja alkaa löytää siitä hyviä puolia joita jossakin toisessa tilanteessa ei edes ajattelisi.
Mutta jos se mieltäsi rahoittaa niin kyllä, lapsettomuus syrjii sosiaalisesti naisia, ehkä miehiä ei niinkään. Sosiaaliset yhteisöt rakentuvat lasten kautta ja sen vuoksi ne joilla ei ole lapsia jäävät paitsioon. Tämän osalta lapsen vammaisuudella ei ole mitään merkitystä, tai voi olla jopa sen tuoma etu.
Henkisesti lapsettomuus ei ole mikään kärsimys, jos selviää ympäristön asettamista haasteista eikä tee asiasta suurta numeroa itselleen. Lapsi tuo elämään iloa, mutta ei sen kääntöpuoli ole suru, vaan siltä osin ilottomuus.
Suurin ongelma on kuitenkin sosiaalistumisessa, koska ei ole samallatavoin yhdistäviä tekjöitä kuin mitä lapsellisilla perheillä on, ja onhan sillä aika suuri merkitys elämässä ja sen vuoksi se heijastuu kaikkeen.
Vanhemmuuden taakse kätkeytyy paljon sellaisia asioita, joista ei tohdita puhua, josko vanhemmat edes itse tunnistavat niitä. Pyyteetöntä se ei ole koskaan.
Kaikille ei se lapsettomuushoitojen jälkeinen lapsi olekkaan se onnen täyttymys. On ollut ruusuiset kuvitelmat. Kerran yksi tuli raskaaksi heti kun hoitojen jälkeen synnytetty lapsi oli ihan pieni. Ihan luonnollisesti. Se oli hiin suuri järkytys äidille, että hän meinasi keskeyttää. Mutta iskä otti lapsen vastaan ja hoitoon. Voi varmaan ymmärtää että on erottu ja lapset isällä.
Hoitojen jälkeen tai adoptiolapsi voi olla ihan yhtä vaikeasti kasvatettava kuin oma, tai sellainen "haaveiden lapsi".
Olen törmännyt myös sijoituslapsiin, jotka on adoptioperheestä.
Ihan nyt olen ruvennut miettimään itse elämääni, jos ei olisi lapsia. Sisrauksistani kaksi ei ole koskaan halunneet lapsia.
Nyt elämäni on ollut sitä mistä he on nauttinee 3 vuosikymmentä.
Mietin myös haluanko lapsenlapsia. Minkälaiseen maailmaan he syntyy? Voiko he elää täyden elämän vai onko jäätiköt sulaneet liikaa. Onko hyöty että älykkäiden jälkeläisteni tulevat lapset saisi syntyä? Kun tuo lisääntyvin massa on yleensä sitä keskiluokkaa tai jopa alempaa.
Vaikka kokoomusnuori muuta esittääkin.
Mulla on ollut älykkäitä lapsia ja sekin on tietty "erityislapsi".
Että saisi elää normaalin lapsen elämän ja ei koulussa joutuisi kiusatuksi/yksinolemaan.
Itse olen 36 vuotias ja minulla ei ole lapsia ja ei ole vielä tullut, enkä tiedä tuleeko koskaan sitä kuuuisaa vauvakuumetta. RAkastan omaa vapauttani ja elämääni tälläisenä kuin se on.
Miehelläni on kaksi lasta. He ovat 12 ja 18 vuotta. Mieheni sanoo, että jos saisi nyt valita uudelleen, niin hän ei tekisi lapsia. HÄnen mielestään lapsi tuo iloa noin 10% ja 90% on muuta. Hänen mielestästään lapsi tuo mukanaan seuraavat asiat:
- aikuinen on lapsen tarpeiden täyttäjä ja lapsen palvelija. Kun lapsi on pieni 0-5 vuoteen, niin aikuinen elää täysin vain lapselle.. lapsen rytmit, lapsen syömiset, paskavaipat, perseen pesut, yövalvomiset, sairastelut, kiukuttelut, uhmaiät, sotkujen siivoamista, kaatuilua.. kuhmuja, jatkuvia katastrofeja.. ollaan aina jossain kenollaan haava jossakin, tavaroita hajotetaan,
- lapsi määrittää kaikki aikataulut. Jos mennään kylälle, pitää ottaa huomioon lapsen päikkäriajat ja ruokailut muussa tapauksessa on tiedossa raivokohtaus ja huutoa.
- lapsen kanssa matkustaminen on vaikeaa. Lapsi ei viihdy autossa pitkiä aikoja, puhumattakaan lentomatkustaminen on ihan hirveätä
- yöunet saa unohtaa vuosikausiksi. Mieheni lapset ovat olleet koliikkilapsia, jotka ovat valvottaneet ensimmäiset 10 kuukauttta ja senkin jälkeen heräilleet paljon öisin. Hiukan isommatkin lapset saattavat heräillä öisin ja tietysti puhumattakaan siitä, kun lapsi sairastelee, niin silloin aikuinen valvoo tarvittaessa vaikka koko yön.
- omaa rauhaa ja aikaa ei ole. Kun lapsen tuo ulkoa sisälle. Riisuu hänet ja laittaa likavaatteet roikkumaan. Sitten onkin nälkä ja taas kohta paskat housuissa. sitten niitä pesemään. KUn tämän on saatu tehty, niin aikuinen haluaisin hetken huokaista sohvalla, niin lapsi hyppii mahan päällä ja haluaa leikkiä ja pelata.. vaatimuksiahan nykypäivän lapsilla riittää.
- parisuhteelle ei ole enää aikaa. Lapset vievät energian ja voimat ja pyörittävät omaa apina show: taan kaiken aikaa. Harrasta siinä sitten spontaania seksiä!
- Kun lapset kasvavat, niin vaatimukset lisääntyvät. Kersat pitää itsestään selvänä, että vanhempien tehtävänä on toteuttaa kaikki heidän toiveensa. Nykypäivän lapset ovat kiittämättömiä. Mieheni 18 vuotias tyttö on patalaiska.. roskapussia ei viitsi vaihtaa, kun roskin on täynnä. Siitä huolimatta katsoo oikeudekseen vaatia autoa, kameraa ja lumilautaa. Vanhemmat ovat paskoja seniilejä, kun he eivät anna kaikkea mitä lapsia vaatii, mutta harvat lapset edes miettivät, että mitä he itse antavat vanhemmilleen!! Koulussa ei huvita käydä, töihin ei mennä, mutta vaatimuksia riittää. Tosi kiitollista olla vanhempi! 18 vuotta ollaan panostettu tähänkin tulevaisuuden toivoon ja mikä on kiitos? Narinaa, valitusta ja asenne, ettei mitään koskaan huvita tehdä.
Lapsia on tietysti monenlaisia, mutta kyllä tänä päivänä sellaisia hemmoteltua patalaiskoja herranterttuja kasvaa, että sus siunatkoon! Itse en ymmärrä mikä siinä vanhemmuudessa on niin kivaa??
VAnhemmuus on uhrautumista ja kaiken antamista kersojen eteen. Vanhemmuus on sitä, että annat rahasi, aikasi ja elämäsi ainakin 20 vuotta siihen, että saisin lapsesi jaloilleen. Kiitos kaikesta tulee vasta sitten, kun tämä oma lapsi saa lapsen ja silloin tajuaa sen uhrauksen mitä vanhemmat ovat hänen eteensä tehnyt!
Jos lapsia hankkii, niin silloin pitäisi olla hyvä tukiverkosto tai varaa palkata lastenhoitaja. Silloin voisi nauttia ja iloita niistä lapsista, kun ei tarvitsisi kaiken aikaa uhrautua lasten eteen.
Minusta valtaosa ihmisistä tekee lapsia, koska muutkin tekevät. Useimmat ihmiset eivät käsitä lainkaan mitä vanhemmuus tarkoittaa. He eivät ole etukäteen miettineet asiaa. Sitten kun se lapsi siihen tulee, niin sitten tuleekin melkoinen ylläri, että tämmöistäkö tämä on!! Olen kuullut useimmankin tuttuni suusta, että he eivät tekisi lapsia, jos saisivat valita uudelleen. Eräs nainen sanoi, että pelkkää kärsimystä koko vanhemmuus. Nämä ovat varmasti kommentteja, joita harvat uskaltaa suustaan päästää.
Joo varmasti on vanhempia, jotka nauttivat vanhemmuudesta ja heillä voi olla myös ns. helpot lapset ja asiat menevät mukavasti. Vanhemmuus on yhä sellainen asia, josta halutaan antaa ulospäin parempi kuva mikä todellisuus on.
Itse pidän lapsista. Sisaruksillani on lapsia ja miehelläni nämä kaksi. MInulle on sopiva kiintiö olla lasten kanssa omilla ehdoillani silloin kun haluan ja kaipaan sitä. Tulevaisuudessa tulen ehkä olemaan myös mummopuolen roolissa mieheni lapsille ja se sopii minulle, jos tytöt niin haluvat. Omia lapsia minulla ei todennäköisesti tule olemaan, jos ei sitten tule joku ihme mielenhäiriö, kun lähestyn 40 ikävuotta.. Ihmettelen vaan suuresti, että mikä se sellainen "vauvakuume" mahtaa olla, joka saisi minut luopumaan nykyisestä elämästäni, josta pidän suuresti.
Provo tai mies kuulostaa aika karmealle. Itse juoksisin ja kovaa noin tunteemattoman kaverin luota. Taitaa olla katkera, kun ex laittanut pellolle ja kohdistaa lapsiin & uskottelee tuota soopaa sinulle.
Taidat itsekin olla mustis lapsista?! Kaikki ei aina kaikkea saa, sori!
No jopas oli kommentti. Ymmärrän kyllä nuo pointit siitä, että lapselta ei jää omaa, aikaa, vapautta yms. mutta sen varmaan jokainen tietää ennen lapsen tuloa.
Tuota mun on pakko kommentoida, kun sanoit, että nykyajan lapset ovat kiittämättömiä, laiskoja ja vaativat kaikkea vanhemmilta. Mä oon sitä mieltä, että kasvatus saa aikaan kaiken tuon. Mitä muuta lapsesta voi tulla, jos vanhemmat alusta asti lellivät lapsen pilalle? Jos on lapsena saanut kaiken haluamansa, vaatii aika paljon, että 18-vuotiaana yhtäkkiä ymmärtäisi, että omalla työllä kaikki ansaitaan, jos niitä töitä kotona tai muuallakaan ei ole tarvinnut koskaan tehdä.
Meidän perheeseen lasta on odotettu jo 3,5 vuotta ja edelleenkin odotetaan. Tätä lellimisasiaa on mietitty yhdessä miehen kanssa, kun helposti varmaan tulisi annettua kaikki periksi, jos pitkän odotuksen jälkeen saisi sen yhden ainoan. Mut se täytyy tiedostaa ja toimia niin, että lapsesta kasvaa järkevä ja fiksu ihminen.
Alkuperäiseen kysymykseen vastaan vain sen verran, että tottakai sairaus olisi surullinen asia ja ehkä jollain asteella järkytyskin. Jos kuitenkin saisimme lapsen lopulta, rakastaisimme häntä yhtä lailla, oli terve tai ei. Oma lapsi se kuitenkin olisi.
se tuhoaa koko muun elämän
Kenenkään lapsen ei pitäisi syntyä perheeseen, jossa jompi kumpi vanhemmista tai kummatkaan eivät pysty häntä rakastamaan. Epäilen tosin, että kovin moni ei kuitenkaan halua luopua lapsistaan, vaikka väsyneenä laukookin julmalta kuulostavia kommentteja.
Itse kuulin tällaisia juttuja lapsettomuusklinikan odotushuoneessa, kun olin itse valmis tekemään vaikka mitä oman lapsen saamiseksi.
Lapsiperheen arki on juuri sellaista hullunmyllyä kuin muutama tuossa edellä on kommentoinut, mutta mahtuu siihen hyviäkin hetkiä. Valitettavasti ne hyvät hetket eivät aina välity ulkopuolisille. Moni mies ulkoistaa itsensä jo parisuhteessa, kun ei sitoudu hommaan henkisellä tasolla ja jossain vaiheessa on ero edessä. Uusi kumppani sitten siunailee, kuinka kauheaa edellisessä parisuhteessa on ollut ja kuinka hirveitä ne lapsetkin ovat. Uuden kumppanin asema on näissä ex-perhekuvioissa hyvin epätasa-arvoinen, kun lapset ovat vieraillessaan fyysisesti läsnä, mutta henkisellä tasolla suhteet heihin jäävät ohuiksi.
Tällainen mies tuskin mihinkään muuttuu, joten hänen kanssaan ei kannata lapsia lähteä tekemään, jos oma mieli tulevaisuudessa muuttuu.
"Moni mies ulkoistaa itsensä jo parisuhteessa, kun ei sitoudu hommaan henkisellä tasolla ja jossain vaiheessa on ero edessä. Uusi kumppani sitten siunailee, kuinka kauheaa edellisessä parisuhteessa on ollut ja kuinka hirveitä ne lapsetkin ovat. Uuden kumppanin asema on näissä ex-perhekuvioissa hyvin epätasa-arvoinen, kun lapset ovat vieraillessaan fyysisesti läsnä, mutta henkisellä tasolla suhteet heihin jäävät ohuiksi."
Tarkoitit tän kommentin varmaan yleisellä tasolla. Minun mieheni on osallistunut aktiivisesti lasten kanssa olemiseen. Nuoremman lapsen kanssa hän on viettänyt aikaa enemmän kuin äiti. Äiti on harrasti paljon ja asetti omat menonsa aina kaiken edelle. Mieheni oli se, joka venyi ja jousti joka tilanteessa. Tämä on yksi asia, joka on varmasti aiheuttanut katkeruutta hänessä.
Minusta mieheni ei ole siunaillut kuinka kauheaa kaikki ovat olleet, vaan hän on antanut realistisen kuvan millaista se elämä on ollut.. Hän on ollut nuori, kun eka lapsi on syntynyt, joten tämäkin on vaikuttanut hänen kokemukseensa. Ehkä mieheni ja hänen exänsä kumpikin ovat olleet liian nuoria ekan lapsen syntyessä ja tämän vuoksi tilanne on tuntunut liiankin haastavalta.
Oma suhteeni mieheni lapsiin eivät todellakaan ole "ohuet" , koska olen viettänyt pajon aikaa lasten kanssa. Vanhempi lapsi on asunut alusta asti meidän kanssamme, eikä ole missään vaiheessa halunnut muuttaa äidilleen. Nuorempi lapsi käy luonamme joka toinen viikonloppu ja kesällä on meillä joka toisen viikon. Molempien kanssa olen elänyt paljon arkea ja tunnen lapset hyvin. Oman paikan ottaminen on haastavaa uudelle kumppanille. Lasten rakkaus ja kunnioitus tulee ansaita. Äitipuoli ei saa sitä lahjaksi, kuten äiti saa. Äiti voi olla millainen tahansa ja lapset antavat hänelle loputtomasti anteeksi ja haluavat uskoa hänestä hyvää. Äitipuolena ja perheen toisena oman paikkaan pitää kasvaa ja se on tosi vaativa juttu ensimmäiset vuodet, mutta sitten kun suhteet rakentuu, niin kaikki helpottuu.. ei tarvitse taistella ja vääntää jatkuvasti, vaan elämä voi soljua helposti ja mukavasti.
Meidän uusperheessä minä olen lapsille varmaan enemmän äiti kuin heidän oma äitinsä, joten uusperheitäkin on monenlaisia kuten ydinperheitä.
"Kenenkään lapsen ei pitäisi syntyä perheeseen, jossa jompi kumpi vanhemmista tai kummatkaan eivät pysty häntä rakastamaan."
Aika mielenkiintoinen kommentti. Mistä ihminen tietää etukäteen paljonko hän pystyy rakastamaan lastaan vai pystyykö rakastamaan lainkaan? Tottakai se on toivottavaa, että jokaine lapsi syntyisi toivottuna ja varmaan useimmat syntyvätkin, mutta entäs sen jälkeen?? Kyllä se lapsi usein nostaa aikuisessa valtavasti myös niitä negatiivisia tunteita.. vihaa, raivoa, kärsimättömyyttä, riittämättömyyttä, ahdistusta ja jne. Se pieni ihminen kouluttaa aikuista hyvin tehokkaasti.
Vuonna 2010 otettiin huostaan 17 000 lasta. Joka vuosi 15 000 paria eroaa ja 30 000 lasta kokee vanhempiensa eron. Nämä ovat eräitä asioita myös, jotka kertovat vanhemmuuden ja parisuhteen hankaluudesta. Uusperheitä ei olis olemassakaan, jos ydinperheillä ei menisi niin huonosti.
Lapsen tekeminen on iso päätös, mutta sen tekemättä jättäminen on myöskin iso päätös. Vaikka miehelläni on huono kokemus perhe-elämästä, niin ei hän siltikään ole sulkenut pois mahdollisuutta, että tunne yhteisestä lapsesta voisi syntyä.. sillä onhan isyys erilaista 40 kymppisenä kuin 20 vuotiaana. Itselläni ei ole vielä tunnetta asiasta, joten ongelmaa ei siten ole kumminkaan puolin.
Mitä lapselta saa? Lapsi opettaa läsnäolo kykyä. Lapsen tunteet virtaavat. Lapsi elää täysillä. Lapsi iloitsee kehostaan ja elämän pienistä asioista. Lapsi tuntee aidosti. Lapsi iloitsee siitä mitä kulloinkin on. Lapsi on luonnostaan elämänmyönteinen, luova, leikkisä ja rakastava. Seuratessaan lapsia, aikuinen voi elää omaa lapsuuttaa uudelleen ja tulla jälleen "lapsen kaltaiseksi". Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta, mikä kertoo, että pienessä lapsessa on kaikki se upeus, joka meidän aikuistenkin pitäisi tuoda elämäämme eli antakaamme sisäisen lapsemme kukoistaa.
Epäilen tosin, että kovin moni ei kuitenkaan halua luopua lapsistaan, vaikka väsyneenä laukookin julmalta kuulostavia kommentteja.
Lapseton:
Mikäs lapseton se sellainen on, jonka kotona asuu yksi lapsi ja toinenkin puolet ajasta? Onko lapsi synnytettävä, että tulee lapselliseksi?.
uteliasss:
erityislapsikin on oma arvokas itsensä eikä sen huonompi kuin tavallinen lapsi. Toiset saavat heitä useammankin. Me valitsimme lapsettomuuden sijaan tietoisesti erityislapsen eikä olla kaduttu päätöstä. Eli omalla kohdallani lapsettomuus oli kuin pieni kuolema ja erityislapsi toi elämän ja ilon mukanaan. Toki huoltakin, mutta päällimmäisenä on ilo ja rakkaus.
Silloin kun itse kärsin lapsettomuudesta. Mulla ei ollut mitään käsitystä lapsista, kasvatuksesta.. perhe-elämästä sen verran että mulla oli viisi vuotta nuorempi sisko jota sain "hoitaa". Eli mitä se nyt oli 17-vuotias kun pahimmillaan vauvakuumeesta kärsin ja itkin busseissa ja junissa jos lastenvaunuja vahingossa näin.
Mulla oli ollut klamydia ja pelkäsin mitä se on voinut vaikuttaa etten koskaan voisi saada lasta. Jotenkin poikakaveritkaan ei lämmenneet asialle. Tosin aika monta kertaa oltiin ilman ehkäisyä.
Mutta se mikä tossa pelottaa on se ehkä että mitä jos ei koskaan. Mitä on tulevaisuus jos se mitä on toivonut koko elämänsä kun nukkeja pisti kaksi vuotiaana rattaisiin. Onkin pelkkää korvikkeen hakua. Pitäisikö mun valita tieni toisin että esim. shoppailu on se elämän nuora. Mistä mä revin lasten kokoisen täytteen elämälleni. Mistä mä saan "kotiäitiyteen" kouluttautuneena kunnon työpaikan. Otin sitten helpoimman ratkaisun siihen aikaan että hankin miehen joka oli yh. Ja siihen saatiin päälle niitä yhteisiäkin..
Mulla itselläni on tilanne että oon aina haaveillut isosta perheestä ja mies on samalla aaltopituudella. Joten hän alkaa vaatia kolmatta muksua. Mulla ei oo edes haaveissa muuta elämää, mutta kaikki ihmiset alkaa puhua ympärillä että pitäs pitää omasta elämästä kiinni. Mä oon valmistautunut kotiin jäämiseen vaikka loppuiäksi jos tulee lapsi jolla on kehitysvamma. Pakkohan nykyaikana on kaikkeen valmistautua. eroon työttömyyteen ym.
Kaikki lapset ovat erityisiä, myös ne jotka me tavallliset tallaajat kuvittelemme "vaikeiksi" erityislapsiksi. Elämää ei voi suunnitella, elämän kulkua ei voi päättää. Kaikki täällä ovat erityisiä!