auttaa minua nyt?
Minun pitäisi kertoa sinulle...vihdoin oikeista tunteistani...
tai minä ajattelen...minun pitäisi.. kertoa
Kuinka paljon...olen kaikkia kantanut sisälläni..
vuosikymmenet..joilloin et ollut täällä..olit jossakin poissa.
Läheltäni..ja kuitenkin kaipasin sinua aina takaisin..
Aivan kun olisin tiennyt...jonakin päivänä tulisit...
Jonakin päivänä minun ei tarvitsisi enää kysyä sinua..
niin paljon aina lyhyessä tuokiossa.
Joka on hetkessä ohi..
Kuin sadepisarat..huoneesi ikkunoissa..
Älä kysy minulta aikaa taaksepäin...
Ne vuodet...
En minä niitä muista kaikkia...ne vaan
Kyllä sinä tiedät ....vierivät niin nopeasti...
Sinulle kävi samoin.
Älä väitä minulle ettei käynyt...
etten siksi enää yritä..turhaan tavoittaa ohikiitäävää aikaa..
en sanoja..en lauseita...
koska, sillä ei ole suurtakaan merkitystä..
Ei lopulta..
huomaatko, annan ajan liukua pelkäämättä
ohitseni.
Sanojen jäädä lausumatta...huulilleni..
Ajatusten kertyä..liian yksinkertaiseksi...kuvioiksi...
En takerru hetkeen...en mihinkään..
Mutta, sinun ei tarvitse ajatella,
Näiden hetkien silti olevan minulle
merkitsemättömiä...
Minä en vain kerää itselleni enää
muistoja. Muistot...
ne seuraavat minua muutenkin..
En minä niistä pääse...
En yritä...
Tiedätkö,
pyristellä jotain vastaan.
Vain siksi että, ajattelee että, niin tarvitsee tehdä...
En minä enää jaksa...
Äläkä näytä noin hämmästyneeltä...
Tiedät mitä tarkoitan...
Kysyn sinulta aina asioita liian vakavasti.
Liian vakavasti. Kuten tämäkin: Mihin vuodet katosivat?...
Sen sijaan kysyn.
Mikä on leikatun vasemman polvesi ympärysmitta?
Minä kudon siihen nyt villalangasta siihen
polven lämmittimen. Sinulle. Saat samalla
minulta villasukat. Lahjaksi...
Ne tulevat tarpeen.
Sinulle.
Äläkä ole nyt typerä.
En tarkoita että, laittaisit jalkaasi ne
täällä.
Minä tiedän tyylisi.
Puolikenkien päälle ei pujoteta
villasukkia.
Ei varsinkaan silloin
kun tullaan kaupungiin..
ja astutaan vakavana hotellin aamiashuoneeseen---
Tapamaan...
Jos, nyt et hymyile
tälle innokkuudelleni. ja naura minulle...
Ajattele, teen nämä sukat
nivelrikkoisine sormineni...jonka silmukka sattuu..kun niitä pujotan..
Eikä tämä enää ole helppoa...
Ne ovat nyt vähän hassut...
mutta, kunhan lupaat yhden asian.
Älä esitä niitä ylpeillen eteenpäin...
Vaikka tunnehan minä....sinut.
Et voi olla esittämättä: Sanomalla kullakin ajalla ja tapahtumalla...
Jolloin tapahtuu ihme... totuudella on oma paino-arvonsa.
sen sijaan että, vakavoituisin.
Tämä lause saa minut hymyilemään.
Minä tiedän...
Asioita.
Minä luulen tietäväni.
Olen tullut jo siihen ikään..jolloin kyseenalaistan
kuten pieni lapsi jälleen kaiken..
Tiedätkö se kuuluu vanhemisen ensioireisiin..?
Pitäisikö minun nyt huolestua siitäkin...
Jolloin jäädään.....ajattelemaan kummallisia asioita..
pieni hetkiä..
Suuria...niitä ei enää ole..
Loppuen lopuksi?....
Tsau:Friidu
Minun pitäisi kertoa sinulle...vihdoin oikeista tunteistani...
tai minä ajattelen...minun pitäisi.. kertoa
Kuinka paljon...olen kaikkia kantanut sisälläni..
vuosikymmenet..joilloin et ollut täällä..olit jossakin poissa.
Läheltäni..ja kuitenkin kaipasin sinua aina takaisin..
Aivan kun olisin tiennyt...jonakin päivänä tulisit...
Jonakin päivänä minun ei tarvitsisi enää kysyä sinua..
niin paljon aina lyhyessä tuokiossa.
Joka on hetkessä ohi..
Kuin sadepisarat..huoneesi ikkunoissa..
Älä kysy minulta aikaa taaksepäin...
Ne vuodet...
En minä niitä muista kaikkia...ne vaan
Kyllä sinä tiedät ....vierivät niin nopeasti...
Sinulle kävi samoin.
Älä väitä minulle ettei käynyt...
etten siksi enää yritä..turhaan tavoittaa ohikiitäävää aikaa..
en sanoja..en lauseita...
koska, sillä ei ole suurtakaan merkitystä..
Ei lopulta..
huomaatko, annan ajan liukua pelkäämättä
ohitseni.
Sanojen jäädä lausumatta...huulilleni..
Ajatusten kertyä..liian yksinkertaiseksi...kuvioiksi...
En takerru hetkeen...en mihinkään..
Mutta, sinun ei tarvitse ajatella,
Näiden hetkien silti olevan minulle
merkitsemättömiä...
Minä en vain kerää itselleni enää
muistoja. Muistot...
ne seuraavat minua muutenkin..
En minä niistä pääse...
En yritä...
Tiedätkö,
pyristellä jotain vastaan.
Vain siksi että, ajattelee että, niin tarvitsee tehdä...
En minä enää jaksa...
Äläkä näytä noin hämmästyneeltä...
Tiedät mitä tarkoitan...
Kysyn sinulta aina asioita liian vakavasti.
Liian vakavasti. Kuten tämäkin: Mihin vuodet katosivat?...
Sen sijaan kysyn.
Mikä on leikatun vasemman polvesi ympärysmitta?
Minä kudon siihen nyt villalangasta siihen
polven lämmittimen. Sinulle. Saat samalla
minulta villasukat. Lahjaksi...
Ne tulevat tarpeen.
Sinulle.
Äläkä ole nyt typerä.
En tarkoita että, laittaisit jalkaasi ne
täällä.
Minä tiedän tyylisi.
Puolikenkien päälle ei pujoteta
villasukkia.
Ei varsinkaan silloin
kun tullaan kaupungiin..
ja astutaan vakavana hotellin aamiashuoneeseen---
Tapamaan...
Jos, nyt et hymyile
tälle innokkuudelleni. ja naura minulle...
Ajattele, teen nämä sukat
nivelrikkoisine sormineni...jonka silmukka sattuu..kun niitä pujotan..
Eikä tämä enää ole helppoa...
Ne ovat nyt vähän hassut...
mutta, kunhan lupaat yhden asian.
Älä esitä niitä ylpeillen eteenpäin...
Vaikka tunnehan minä....sinut.
Et voi olla esittämättä: Sanomalla kullakin ajalla ja tapahtumalla...
Jolloin tapahtuu ihme... totuudella on oma paino-arvonsa.
sen sijaan että, vakavoituisin.
Tämä lause saa minut hymyilemään.
Minä tiedän...
Asioita.
Minä luulen tietäväni.
Olen tullut jo siihen ikään..jolloin kyseenalaistan
kuten pieni lapsi jälleen kaiken..
Tiedätkö se kuuluu vanhemisen ensioireisiin..?
Pitäisikö minun nyt huolestua siitäkin...
Jolloin jäädään.....ajattelemaan kummallisia asioita..
pieni hetkiä..
Suuria...niitä ei enää ole..
Loppuen lopuksi?....
Tsau:Friidu
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tsau.. joskus aiemminkin totesin, että pidän henkilökuvista joita rakennat pienillä yksityiskohdilla.. kuten tässä polvet, puolikenkä ja vakavana hotellin aamiaishuoneeseen astuminen.. rakentaa kuvan ihmisestä tehokkaammin laveampi kuvailu tekisi.. minun mielestäni. Ja tuossa kohtaamisessa on sellaista jotain vanhanajan elokuvallisuutta, jota minä pidän romanttisena. Yli aikojen.
E.G.))) talousmiehet ovat pohjimmiltaan ja sielultaan hyvin vakavia;)))... Varsinkin kun ovat ikänsä viettäneet "maailmalla" matkustaen aina uusiin maihin..ehkä elämästä on muodostunut kuva on silloin syystäkin vakavamielinen...Kohtaamisemme menevät kyllä vähän kuin"vanhanajan" elokuvissa;))) ..minun korkokenkäni kopisevat märkää asfalttia vasten kun kiiruhdan häntä tapaamaan ja hän on aina jo tilanut valmiiksi juoman odottamaan minua...tuntuu siltä että, aika ei koskaan riitä....koska nämä hetket...ovat aivan liian harvoin..ja päättyvät aina liian pian... jää niin paljon sanomatta jotka vaatisivat enemmän aikaa..ja siksi mietin pitääkö niitä edes sanoa..minusta tulee esiin "filosofinen" puoli..väkisinkin..... Tämä laulu Paljon sanomatta jää, kun harvoin kohdataan..kyllä kuvaa hyvin sitä tunnelmaa..elämässäni...tämän miehen kanssa. Mutta, elämä on hyväksyttävä..sellaisena kun se on muotoutunut kulloinkin..ja elättävä siinä hetkessä.. koska uskon itse vahvasti tähän eräänlaiseen kohtalon omaiseen tarkoitukseen...Kohtaamme kulloinkin siinä hetkessä joka on meille tarkoitettu ja ne ihmiset jotka on meille siinä hetkessä tarkoitettu ja niillä keinoinen jotka ovat käytössämme sillä hetkellä..... emme aikaisemmin emme myöhemmin... emme koskaan turhaan..emme myöskään menetä...vaikka siltä joskus tuntuisi...
Tsau:Friidu
Miten saat niin hienon tunnelman näihin sun runoihin! Seesteisyyttä, rauhaa, isolla kauhalla kaihoa, ja ripaus silmänpilkettä :)
Niin se on, hassua, että näin kun taakseen katsoo elämää, ne suuret hetket menettää loistokkuutensa, ja pienet hetket asettuu tärkeysjärjestyksessä niiden edelle. Jos se on vaan sitä, että niitä suuria hetkiä on niin monta kertaa ihasteltu, että menettävät loistonsa? Vai onko se sitä, että tässä iässä tietää, että suuri hetki voi myös tarkoittaa vastaavasti yhtä suuri menetys. Mitä korkeampi vuori, sitä syvempi laakso. Mitä kirkkaampi tähti, sitä suurempi musta aukko. Sano vaan, mitä väsyneempi miina, sitä pehmeämpi tyyny, niin että...*kops* :))
Kiitos, m.miina..;))) ehkä olen tullut vain ikään jolloin on hyväksyttävä. Kaikki voi olla ohitse jo huomenna..siksi on tärkeää ainakin itselleni nähdä ne rakkaat ihmiset jotka itselleni on tässä elämässä suotu edes hetkeksi...vieläkin rakkaampana joka päivä..en koskaan voi tietää kenet jälleen menetän...toisaalta en sitäkään kuka palaa luokseni tai kuka lähtee luontani. tai kuka tulee ilmoittaa että, hän ei kyllä lähde..yritän vain hyväksyä...joskus se ei ole helppoa...mutta, eihän kukaan minullekaan luvanut elämän olevan kokonaisuudessaan helppoa..ei kukaan muuta kuin itse..niin nuorena kuvittelin..tässä iässä on oppinut jo jollain tapaa hyväksymään..jollain tapaa..;))) pakko laittaa sana ehkä..vielä perään ja kysymysmerkki viimeisen lauseen...en ole aivan varma..
Tsau:Friidu