Kiveen hakattu

Mihin loppuu kohtuus kirjoitti:

nainen oli
erilainen,
hänen ihonsa
kiilsi kuin
vahattu eebenpuu

hilpeät silmät
täynnä punaisia
säkeniä,
hienon brokadin
ylevyys

paljastaen vahvat
valkeat hampaat ja
seisoen ylpeänä,
uhkeana

kihisten väkevää
voimaa,
muistuttaen
monihaaraista salamaa,
joka yrittää vietellä

ja kuitenkaan
kenenkään ei tarvitsisi
pyytää lupaa,
koska hän
ei kieltäytyisi

tummanruskea
kiharapilvi ulottui
harteiden alapuolelle,
viestittäen sydämessään
olevan rakkautta useammalle

kireän hameen
pyöreät,
korkeat pakarat,
sonaatteja
Shakespearen tapaan

kahiseva silkki
lipuessaan
lantion yli
yöpuvun
pujottautumisena

haluamalla levittäytyä
vuoteelle alasti kuin
syntymänsä päivänä

vetää verhot
ympärilleen niin
kuin mies vain voi
häähuoneeseen
tullessaan vetää
ne syrjään ja
löytäisi valmiuden

kuten katsomalla
peiliin,
peilikuva keimailee
ja nauraa turhamaisuudelle

yrittäen kuvastaen
helliä eleitä ja
tunteellisia sanoja

mutta kohtaakin
lahjan,
nelinkontin tarjoaman
sileän ja pyöreän

välittämättä kuka
voisi nähdä
tai katsella

silmien valoa,
puun kauniita
lehtiä keväällä

määräten
elänkö vai
kuolenko

ja on aina
muistettava,
että toiset
kuolevat nuorena

tuntevat vallankumouksen
parhaan hetken,
viimeisen vastustuksen
pesäkkeen antautumisen

joka kääriytyy
anteliasta reittä,
seisoo aina
ruletin oikealla
numerolla ja
värillä kuten
pussillinen kultarahoja

peittäisi alleen
alati vainoavan
niukkuuden ja
jokaisen edessä
olevat tappion päivät

odottamalla ihmettä,
kuinka tavallinen
hiekka ei rohisi
korkojen alla,
risukaan rasahtaisi
ja saalis säikkyisi

pelkäisi humahtamalla
leviävää tulta,
kipinöitä,
hulluiksi tulleita
taivaan tähtiä,
jotka siliävät
ihon varjeluksessa

elämän makua,
joka tuntuu
katkeilevina jänteinä,
nälkäisenä petona

joka oli
syönyt itsensä

kertomalla
kuinka ihminen oli
käynyt itsessään,
sielussaan
hyräillen ja
yrittäen muodostaa
lausetta

virraten kuten
on aina virrannut

katse lämpimän
kiinnostuneena, mutta
näkemättä lainkaan
ainuttakaan yksityiskohtaa

merensinistä silmäparia,
miestä joka
oli purjehtinut
meriä sammuttamatta
suolaisen janoaan

aurinkoa, joka
upposi valtavana
pallona syvän
turkoosinsiniseen mereen

sykkivään sydämeen,
joka heittää
kuperkeikkoja
tunteellisessa rinnassa

kullanhohteisen
auringon valaistessa
niitä sisältäpäin

suurta,
luonnostaan
syvänpunaista suuta ja
hiuksia ja silmiä
tummat kuin yö

tuoden valtameren
syvyisiä sanoja, joihin
huulet vastaavat
suutelemalla vahvistuksensa

aivan kuin kaiken
olisi liittänyt
ennen kokematon
yhdysside

karhea ruohikko, joka
kutitti tuulisina rantoina tai
salaperäiset vuoret
kosteutta tippuvina
kyyneleinä

toisilleen luodut,
riehakkaan hauska ja
hellyydenkipeän rakastava
kuin nuori koiranpentu

pyöritellen, syleillen ja
suudellen viatonta

kuutamon häilähdellessä
viattomasti sisään
antaen säteiden
hajota tuulen puuskissa
yllättyneen ujouden
tavoin

suurten käsien
ujuttautuessa kankaan
alle,
kiemurtelemalla ulos
alushameesta

ihaillen jokaista kohtaa,
hyväksyviä ääniä,
jotka kumartuivat
suukottamaan nenänpäätä

tunkeutuen kuin kieli
etsien myskin hajua,
jokea jota
ihminen tarvitsee

lasketellessaan kohti
vallankumousta tai
kuolemaa

uusia tuulia,
joita ihmiseen on
istutettu
siittämisen hetkenä

kasvoja joita
hyväillä
hyvästiksi

ja joki
virtasi ja kutsui

pienet pehmeät
kädet
ojentaen kaiken

sydämensä,
tikapuut taivaanrantaan

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä