Pipsan parempi joulu

Vanha ja kuhmuinen betonimylly vouvasi ja heilui valtavan sorakasan vieressä. Myllyn avonaiseen, odottavaan kitaan lensi soralasti kovasti tömähtäen, moottorista näytti nousevan pieni savuntuprahdus ja kipinöitä aina kun rahisevan ja sihisevän tavaran määrä myllyssä lisääntyi. Koneen yläpuolella roikkui valkoisella maalattu ruosteinen peltikyltti, jossa luki ”JOSIFIN TYÖMAA” ja kyltti retkotti alkaneessa tuulessa kovaäänisesti natisten paksuissa ketjuissaan vinossa pylväässä. Mustahiuksinen ja tuuheaviiksinen mies ähisi pitkävartisen soralapion varressa työtakin selkä höyryten, itsekseen oudolla kielellä kiroillen. Pipsa ei nyt ollut aivan varma, oliko hän ihan oikeasti siinä viitekehyksessä jossa hän normaalisti toimi, mutta ennakkoluuloisuus ei oikein kuulunut hän pirtaansa millään tavoin. Kukkakuvioiset uusiosandaalit hidastuivat, mutta alkoivat kohta kuin hitaan hiivinnän lähemmäs aidon työn lähteille.
”Mielenkiintoista”, Pipsa ajatteli haltioituneena höyrypilven keskellä kiroilevaa ja sadattelevaa miestä samalla tuijottaen. Tuulenvire pölläytti äkkiä Pipsan kukkakuvioista minihamosta ja vilunväristyksisitä huolimatta hän hiipi silti lähemmäs; paksuviiksinen mies pysähtyi äkisti kesken lapion raakaa tunkeutumista sorakasaan ja hänen viiksensä sojottivat miltei suorina sivuille. Pipsa ei uskaltanut edes hengittää katsellessaan siinä miehen selän takana hänen leveää, höyryävää olemustaan ja kone sen kuin vouvasi, mutta mies tuntui vetävän henkeä sieraimiensa kautta viikset yhä villimmin sojottaen. Lapio tippui maahan äkisti, kouristuksenomaisesti ojennetuista, karvaisista sormista ja Pipsan sydän hakkasi kuin kirkon kello. Mies kääntyi äkisti ympäri ja jäi tuijottamaan Pipsaa suoraan silmiin. Äkkiä Pipsan teki mieli uikuttaa siinä sorakasan vieressä, mutta sitten miehen silmät vaelsivat nopeasti alas ja sitten takaisin ylös.

”Kuulkaas neiti. Teiltä on tainnut unohtua jotakin tänä aamuna?”

Pipsa tuijotti yhä suu auki miehen kasvoihin. Mies nyökkäsi Pipsan hamosen suuntaan ja samassa hän muisti; kissan ryökäle oli taas varastanut hänen pikkarinsa ja niinpä Pipsa oli tötsyjen jälkeen unohtanut koko asian ja lähtenyt iloisena kävelemään töihin. Nopeasti Pipsa nosti hamosensa ylös ja tarkasti asian: aivan oikein. Allahan ei ollut yhtään mitään! Kasvot punertaen hän aloitti jonkinmoisen änkytyksen ja alkoi perääntyä miehen edestä, mutta mies virnuili ja tapitti entistäkin tiiviimmin hänen hämmentyneisiin silmiinsä.

”Sullahan on niin nätti pikkuinen suu”, mies sanoi jonnekin sivulle katsellen ja kouraisi muniaan samalla maahan sylkäisten, sitten hän tuijotti taas Pipsaa silmiin. ”Oikea suppusuu” hän sanoi.

Sinä aamupäivänä monet komitean jäsenet ihmettelivät Pipsan uutta lookia. Hän kulki käytävillä edestakaisin, puhutteli kaikkia kumma ilme naamallaan ja jotenkin oudon näköisenä, nauroi vasten kasvoja – jopa korkeimmalle komitean äänelle. Työtoverit ihmettelivät Pipsan alituista höpötystä joulusta: joulu sitä ja tätä, joulu tuota ja tuolla ja niin poispäin. Mutta pian kaikki olivat kadonneet saleihinsa ja keskelle tärkeitä tehtäviään paperikasojen keskelle, mutta Pipsan nauru kaikui marmorikäytävillä ja hän odotti nyt enää joulua ja joulupukkia. Hän tiesi että se vielä tulisi.

Joulutarina alkoi siis taas. Jatkakaa…

Öh, siis tarkoitushan oli että tätä vois vaikka jatkaa, jos hotsittaa...