Pakopaikka

En taida olla kiireinen, mitä normaalilla tarkoitetaan, mutta työelämässä oli pakko olla kiireinen kun työ vaati sen.

Olipa muutenkin oltava kiireisempi kun tekemätöntä työtä oli niin paljon.

Perusluonteeltani en ole siis kiireinen en hosu enää, vaan kotityöt käy pikkuhiljaa minkä kerkeää tehdä ja seuraavana päivänä lisää.

Ompa tunnustettava että ei noita kotitöitäkään ole nykyään yhtäpaljoa kuin ennen :) :) DDDDD

Olen tehnyt koko ikäni käsitöitä, se ei ole mitenkään kiireen aiheuttamaa se vain on ajan kulua.
TVstä ei tule aina sellaista ohjelmaa josta olisin kiinnostunut, ja silloin on käytössä joku käsityöväline, tai kirja.
Ihmisestä se kiinni on haluaako tuijottaa kaukaisuuteen vai näplätä jotain käsillään.
Taas on sukkia menossa pukin konttiin ja moni jo niitä odottaakin.

Eräs kallonporaajien väittämistä minusta: Nopea ja tehokas. Suoritus- ja tuloskeskeinen.

Urakkatyötä en voi syyttää koska tein sitä viimeeksi pakkotahtisena v1966.

Vuodesta 1969 alkaen olin kokonaispalkalla = ei ollut työaikaa, ei ylitöitä eikä niiden korvauksia, aikaan sidottja suoritusnormeja ei ollut.
Oli vain kalenteriaikaan sidottuja tapahtumia joiden suhteen sain itse vapaasti määrittää suoritustapani ja -järjestyksen.

Siitä huolimatta jäivät kierrokset päälle muutamaksi ensimmäiseksi lomapäiväksi.
Vaimo huuteli perääni: Mihi siul on kiire? Vauhti hiljeni ensimmäisen viikon aikana.

Eläkelöitymiseni aloitin asteettain. Pätkätyö, työttömyysjakso. Muuttaen ajallista suhdetta työttömyyden eduksi.
5:n vuoden jakso ilmeisesti riitti koska en havainnut mitään vieroitusoireita jäädessäni kokojoutilaaksi.

Ainakaan en ymmärrä tarvinneeni mitään pakopaikkaa enkä myöskään mitään kummempia ongelmia.

En koe käyttäneeni kiireitäni pakopaikkana, ajoittain on taaksepäin katsoessa ollut paljon suoritettavaa, mutta yleensä hyvin organisoitu ajankäyttö on suonut vapaa-aikaakin.

Hosuminen ei ole kuulunut nuorenakaan luoteenpiirteisiini, pikemminkin sinnikkyys ja pitkäjänteisyys.

Jos jonkinlaista keidasta/pakopaikkaa mietin, saattaa se olla uppoutuminen omaan harrastukseen (maalaamiseen) tai lukemiseen, jossa saa olla yksin, vain itsensä ja ajatustensa kanssa, ilman ympäristön asettamia vaatimuksia.
Sitä kyllä olen ajoittain tarvinnut.

En osaa sanoa olinko ja olenko kiireinen, mutta nopea aina olen ollut
Kun sisareni kanssa kävimme esim. marjastamassa, kyllä minä melkein puolet enemmän sain kokoon kuin hän.
Nyt huomaan omista lapsistani kuka tekee nopsaan ja silti työ onnistuu, toinen on verkkaisempi ja kolmaskin sieltä hitaammasta päästä.

Itse olen kyllä vieläkin sellainen että kaikki on tapahduttava nopeasti,sen verran nopeasti mitä liikkeeni antavat periksi,
Ja mistä se oikein johtunee kun huomaa muistakin ihmisistä että toiselta sujuu sama homma paljon äkimmin kuin toiselta.

Tuo polkupyörän lykkääjä minut sai tähä aiheeseen innostumaan.
Se tuntui vähän hassunkuriselta kun itsekin olen paljon pyöräillyt, mutta aina olen ehtinyt satulaan nousemaan.

Joskus 80-luvulla markkinoitiin kovasti Time Manger systeemiä eli hallittua ajankäyttöä.
Minäkin innostuin sitä opettelemaan ja se kyllä kannatti.
Parasta oli, että etukäteen määritteli ne asiat, joita piti tärkeinä ja varasi niille aikaa.
Silloin ei tosin vielä ollut kännyköitä häiritsemässä jokapäiväistä ja -hetkistä elämää.

Nykypäivän kiireisillä työssäkävijöillä ei näytä olevan taitoa sullkea kännykkäänsä vapaa-aikanaan ja sitten ihmettelevät, kun työelämä on niin tressaavaa.

Ei ole ollut kiirettä , ei työssä eikä kotona,.
Olenkin aina sanonut että saan saman aikaan kun toistkin -- suunnittelemalla .
Työ vaati tarkkuutta , ei saanut hosua . Ammattitaito takaa sen että työ valmistuu , eikä minua ole koskaan kukaan hoputtanutkaan .
Siinä firmassa jossa olin työssä , tuli sesonkiluonteisia aikoja , mutta ,kehoitin hakemaan lisätyövoimaa.
En anntanut sellaelle mitään arvoa jos joku työ oli tehtävä aikataulussa , kaikki valmistuu ajallaan kuitenkin.
Mitä on muuten aika . Eikös se ole meillä kaikilla samanlainen .

Mitä on kiire?
Sanotaan että, "on kiire kuin kirpun tapossa".
Silloin ollaan varmaan tilanteessa, että pitää ehtiä tehdä paljon lyhyessä ajassa ja vieläpä monta asiaa yht'aikaa.
Kyllä niitä tilanteita silloin josku muinoin työssäni sattui monesti, mutta aina sentään kunnialla selvittiin. Ja töitten jälkeen perheenäidin virka ja siihen aikaan ne "naisten työt".

Me ihmiset olemme erilaisia, paljon on luonteestakin kiinni mitä saamme aikaseksi ja miten. Järjestelykyvystä ja harjaantumisesta on hyötyä, nopeus lisääntyy emmekä hosu turhaan.

Joillakin ihmisillä on aina kiire, ainakin puheissa, eläkeläisilläkin. Kai se on ihan totta kiireestä valittavien kohdalla, vai onko se sellainen itseen juuttunut tunne. Ei kai sillä sentään jotenkin omaa tärkeyttä haluta korostaa.

Onneksiitsellä ei ole enää kiire, ei sitä jaksaisi sellaista. Yksi asia/meno per päivä on ihan hyvä näitten jokapäiväisten arkirutiineitten lisäksi.
Mutta ihan hyvin menee vaikk' ei ole joka päivälle edes sitä ylimääräistä menoa.

Jenkit keksi markkinatalouden ja sitten qvarttaalitalouden työpaikoille.
Kun ne ameriikkalisten yhtiöiden tuomana rantautuivat tänne meillekin, niin alkoi työilmapiirissä näkyä tressin merkkejä, eikä tilanne ole kai parantunut, mikäli on totta, mitä sieltä kuuluu.

Kiire johtuu suunnittelemattomuudesta, sen olen todeksi havainnut.
Minulla oli yritys, aamulla piti valmistella päivän työt siihen malliin, että päivälläkin oli aikaa viivähtää ihan rauhassa asiakkaiden seurassa. Monet ihmettelivät kun minulla ei koskaan ollut kiire ja työtä oli kyllä molemmille käsille.

Kiire on asennekysymys.
Itse en voi elää niin että aloittamani työ venyy ja vanuu, se on tehtävä nopeasti, ilman hoppuilua ja kiirettähän ei tule kun laatii työlle sellaisen aikataulun että ennättää omaan tahtiinsa.
Jos lähden bussille, ei tule kiirettä, sillä aikataulun mukaan ne kulkevat ja minua ne eivät odottele, siis ajoissa valmiina, ilman loppukiriä.

Kiire on vain tehtyä tässä iässä, mutta kyllä minä juoksenkin, se kun on niin kivaa.

Kun ikää tulee ja askel lyhenee. Pienikin lisäharmi voi tressata mieltä. Silloin on hyvä olla juusto snaksuloi ja pomeranssiolutta pötikkä. Kyllä se siitä.

Huvittavia selityksiä kiireelle, todellisuudessa näistä selostajista ei yksikään tunne tilanteista ei ruuhkista, hyvä oli lukea miten lepposilta kiireenne vaikuttivat.