Perusteellisten asiakassuunnitelmien teko on ongelma ls:ssa. Joskus sitä ei ole tehty ollenkaan, yleensä vähän huitaisten ja kotiuttamissuunnitelma puuttuu siitä täysin. Silloin vanhemmilla voi mennä jo pelkästä järkytyksestä toipumiseen, tapaamisista taisteluun ym. se aika, jonka he olisivat voineet käyttää lapsen kotiutumisen valmisteluun, JOS heille heti reilusti ja suoraan olisi kerrottu, mitä heiltä edellytetään ja miten tehdyt toimet todistetaan.
Aiheesta on olemassa jonkinlainen tutkimuskin, miten puutteellisia kirjaukset tältä osin ovat. Jos joku sen löytää ja viitsii hakea, niin hyvä.
Aiheesta on olemassa jonkinlainen tutkimuskin, miten puutteellisia kirjaukset tältä osin ovat. Jos joku sen löytää ja viitsii hakea, niin hyvä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Asia nousi taas esille erään ketjun aloituksen jälkeen, jossa vanhempi toivoi toisten kokemuksia siitä, kun lapsen paras on olla enää kotiutumatta huostaanoton kestettyä riittävän kauan ja kyse on jo nimenomaan teini-ikäisestä nuoresta. Teinin kohdalla tilanteeseen tullaan helposti, koska heille kaveripiiri on ykkönen, kaikki muu tulee vasta sen jälkeen.
Mutta edes tällaisen asian käsittely vaikeutuu palstalla nykyään, kun täällä roikkuu täysin ulkopuolinen henkilö, jolla ei ole mitään henkilökohtaista kokemusta huostaanotoista, mutta omia mielipiteitään ja näkemyksiään hän silti pitää kaikessa ls:uun liittyvissä kysymyksissä ainoina oikeina. Tuohon kysymykseen hän vastasi kyllä yllättävän asiallisesti, mikä on uutta ja hyvä hänen kohdallaan, mutta vastauksen painotus oli väärä.
Ei tarkoitus ollut enää pohtia, miksi lapsi ei kotiudu, vaan tilannetta sinällään. Ulkopuolisten olisi parasta pitää suoraan sanottuna tuollaiseen tilanteeseen suunsa aika tukossa.
Sitten vielä joku sossu-nimerkki ALENTUU nyt vuosien jälkeen kysymään, onko aloittajalle järjestetty ammattiapua. HAH! Lain mukaan tulisi järjestää, mutta eihän sitä pidetä tarpeellisena. Monesti voi ensijärkytyksessä kamppailevalle vanhemmalle vastassa vain töykeä sossu, jolta unohtuu olennaiset asiakirjoista, eikä tuen saannin auttaminen juolahda hänellä mieleenkään. Vanhempi jää siis täysin yksin.
Riittävän asiakassuunnitelman teko myös vanhemmalle kuuluu kieltämättä myös lapsen oikeuksiin, vaikka julkisuudessa väärinkäytösten puolustajat tuntuvat olevan erikoisen innokas ryhmä irrottamaan lapsen ja vanhemman oikeudet toisistaan.
Aihe olisi ollut erittäin hedelmällinen hyvälle keskustelulle, mutta kuten tapaan kuuluu, ulkopuoliset sotkivat koko ketjun heti alusta alkaen.
Tapauksessa tuli ilmi myös aivan käsittämättömiä piirteitä kuten se, että vanhempi ei saa osallistua mihinkään lapsen juhliin, syntymäpäiville yms. Käsittämätöntä! Lisäksi vanhempi kuvasi lapsen tilannetta ristiriitaiseksi, koska toisaalta kaipaa vanhempaa, mutta teinin kaverit ja koko elämänpiiri ovat toisaalla.
Ei sijaisperhekään aivan oikeilla linjoilla ole, että vanhemman osallistuminen lapsen tilaisuuksiin estetään. JOS asiaan liittyy vielä vaillinaista ja lakeja rikkovaa toimintaa viranomaisten taholta, on tilannetta aivan älytön. Kaksinaamaista lapsen "suojelua", johon kuitenkin nau'utaan, että lapsi voi täysi-ikäistyttään "pitää sinuun yhteyttä halutessaan".
Joskus tuntuu, että lapsille pyritään luomaan lisää ristiriitoja väen väkisin, ihan kuin huostaanotossa jo sinällään ei olisi riittävästi kestämistä ja vaikka asia olisi hoidettu lakien osalta kunnialla.
Ei voi muuta kuin päätyä aina uudelleen samaan johtopäätökseen, että joidenkin mielestä tärkeintä on huostaanotto ja siellä pysyminen SINÄNSÄ, sillä ei ole mitään merkitystä, miten ristiriitaiseksi lapsikin sen tilanteen kokee loppujen lopuksi.
Lapsen kannalta ristiriitoja vähentäisi varmasti, jos vanhempi voisi osana hänen luonnollista elämäänsä (luonnottomassa tilanteessa) osallistua edes lapsen juhliin, mutta tällaiseenkaan olennaiseen kysymykseen ulkopuoliset vastaajat eivät kiinnittäneet mitään huomiota.
Jos joku haluaa kysyä jotain opettajalta, hän varmaan ottaa joko yhteyttä lapsen kouluun tai jos yleisluontoisempi vastaus riittää, hän voi kirjoittaa kysymyksen vaikka nettiin kouluasioita käsittelevälle palstalle.
Jos itse haluaa kokemuksia jostain oman kokemuspiirinsä asioista, niin varmasti vastauksia toivoo samaa kokemustaustaa omaavilta ihmisiltä. Näin ainakin silloin jos huostaanottoon liittyvästä kokemuksesta esittää kysymyksen huostaanottovanhempien palstalla.
Täällä kuitenkin joku pitää itseään niin mahdottoman tärkeänä, että hän vastaa ENSIMMÄISENÄ huostaanottovanhempien palstalla huostaanottovanhemman kysymykseen. Sitäköhän aloittaja tosiaan toivoi?
Lisäksi vastaus on ihan tyypillinen sossulätinä, kun tapaamisia rajoitetaan riittävän kauan ja kun aikaa on kulunut yli 2 vuotta, ei lasta kotiuteta vaikka huostaanoton syistä ei olisi tietoakaan, koska lapsi on kotiutunut uuteen ympäristöönsä.
Eikä sossulätinöiden tuputtaja ota asiakseen kysyä ollenkaan, oliko asiakassuunnitelma tehty, jossa selkeästi määriteltiin, mitä vanhemmalta vaadittiin, että kotiuttaminen olisi mahdollista. Ja mitä todisteita häneltä siitä edellytetään, että kotiuttaminen on mahdollista mahdollisimman pian.
TÄMÄ olisi ollut yksi ydinkysymys tuossa tilanteessa, EIKÄ SE MIKSI lapsi ei enää kotiudu. Kotiuttamisen mahdottomuuden kysyjäkin ymmärsi. Olennainen sivuutettiin ulkopuolisen vastauksessa täysin ja koko ketju lähti väärille urilleen.
Kyllä jonkun on oltava todella täynnä itseään, että pitää suuna päänä hyökätä joka asiaan tuputtamaan omia käsityksiään ja mielipiteitään asioista, joista ei mitään henkilökohtaisia kokemuksia olekaan!
Ja lapsen menettäminen, jos mikä voidaan varmasti luokitella nimenomaan henkilökohtaiseksi kokemukseksi.
Lastensuojelun asennemuutos tarpeen
Tutkimusprofessori Matti Rimpelä osuu naulan kantaan kuvatessaan lastensuojelun tilannetta (KU 7.5.). Maassamme tarvitaan perusteellista asennemuutosta suhtautumisessa lapseen ja vanhempiin.
Lasten pitämisestä on tullut kannattavaa liiketoimintaa. Lapsia kaupitellaan lehti-ilmoituksilla ”parempiin” perheisiin, vaikka lapsikauppa on kielletty ja Suomi on sitoutunut lapsen oikeuksin yleissopimuksella ja muilla ihmisoikeussopimuksilla kunnioittamaan lapsen oikeutta vanhempiinsa ja perheeseensä. YK:n lapsen oikeuksien komitea on kiinnittänyt maamme päättäjien huomiota siihen, että niin valtava määrä lapsia asuu kodin ulkopuolella.
Jokaisella, myös lapsella, on oikeus vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen ja oikeus nauttia perhe-elämästä. Lapsia kuitenkin suljetaan vankilamaisiin oloihin, lastensuojelulaitoksiksi kutsuttuihin paikkoihin.
Maassamme keskustellaan lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Keskustelun kärki tulisi kohdistaa viranomaistoimintaan, jota 2000-luvulla on varhaisen puuttumisen nimissä harjoitettu. Toiminta perustuu harhakuvalle siitä, että lastensuojelutyö tuo jotain parempaa lapselle.
Jokaisella lapsella on oikeus ilmaiseen perusopetukseen, myös vammaisilla ja sairailla lapsilla sekä niillä lapsilla, jotka tarvitsevat muutoin tukea oppimiseensa. Useissa kunnissa peruskoulu kieltäytyy järjestämästä lapselle asianmukaista opetusta ja siirtää heidät sosiaalitoimen hoidettaviksi. Koulut ovat omaksuneet mielivaltaisia toimintatapoja ja toimivat lastensuojelun jatkeena sen sijaan, että toimisivat kodin kanssa hyvässä yhteistyössä, kuten laki edellyttää.
Syrjintäkin on kiellettyä, mutta yhä useampi lapsi joutuu päivähoidossa ja koulussa syrjinnän kohteeksi ulkonäkönsä, alkuperänsä, kielensä, temperamenttinsa tai muun henkilökohtaisen ominaisuutensa takia. Tällainen lapsi pyritään siirtämään sairaiden kirjoihin ja lastensuojelun piiriin.
Lastenpsykiatrit asettavat lapselle diagnooseja ja katsovat oikeudekseen kirjoitella lastenkotia suosittavia lausuntoja, vaikka lääkärin tehtäviin kuuluu potilaan tutkiminen ja hoitaminen. Terveistä lapsista tehdään sairaita ja sairaat lapset eivät saa hoitoa. Diagnoosi tuottaakin lastenkodille enemmän rahaa korkeana vuorokausihintana.
Aktiivisia, lapselleen parasta hoitoa ja opetusta vaativia vanhempia kiusataan, asiallisia vanhempia väitetään päihdeongelmaisiksi ja heitä kehotetaan hakemaan apua mielenterveystoimistosta. Vanhempiin asennoidutaan kuin potentiaaliseen uhkaan lapselleen, heitä pidetään lähtökohtaisesti pahoinpitelijöinä ja lapsensa hyväksikäyttäjinä.
Vanhempia uhkaillaan ja pelotellaan lapsen poisottamisella, kun he hakevat apua. Yhä useampi avuntarvitsija ei enää uskalla hakea apua, kun kaikki tahot on koulutettu tekemään huoli-ilmoituksiaan lastensuojeluun, joka käyttää tukimuotona huostaanottoa. Lapsen ja perheen oikea tukeminen lähtee kuitenkin laadukkaista peruspalveluista.
Syrjintä ja suvaitsemattomuus on järjestelmällistä ja sitä harjoittaa julkinen valta, se taho, jonka tulisi suojella lasta. Lapseen suhtaudutaan kuin yhteiskunnan vaaralliseen viholliseen, joka tulee sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle lastenkotiin. Hallintotuomioistuimessa lapsen tosiasiallinen tilanne jää tutkimatta.
Kyse on siis sekä rahasta että asenteista. Ei ole ihme, jos lapset ja nuoret voivat pahoin.
Leeni Ikonen, varatuomari
----------------------
Keskisuomalainen 25.10.2012.
Satoja nuoriamme hukassa
Arja Paakkanen
25.10.2012 11:27 Jyväskylän koulutuskuntayhtymän talousseminaarissa 6.9. nousi esille valtakunnallinen ongelma hukassa olevista nuorista. Sadat nuoret ovat saaneet koulutuskuntayhtymän oppilaitoksissa opiskelupaikan, paikka on jopa varmistettu, mutta nämä nuoret eivät tule kouluun, heitä ei tavoiteta, heistä ei ole tietoa edes kotikunnassa.
Tilastokeskuksen kehittämispäällikkö Pekka Myrskylän tutkimuksen (Hukassa – keitä ovat syrjäytyneet nuoret?) mukaan Suomessa oli vuonna 2010 syrjäytyneitä alle kolmekymppisiä nuoria 51 300. Syrjäytyneiksi tutkimuksessa on laskettu työvoiman ja opiskelun ulkopuolella olevat nuoret, joiden ainoa koulutus on peruskoulu.
Syrjäytymisen kova ydin ovat 32 500 nuorta, jotka eivät näy missään tilastoissa, ei edes työttöminä työnhakijoina. Kukaan ei tiedä, mitä he tekevät, missä he ovat.
Keski-Suomessa näitä hukassa olevia nuoria on tutkimuksen mukaan kaikkiaan 1380. Tämä on järkyttävää.
Koulutusta vaille jääminen on Myrskylän mukaan kohtalokasta. Kouluttamattomuus leimaa koko työiän työllistymistä, ulkopuolelle putoamisen riski on työttömyyttäkin suurempi – ja hätkähdyttävästi koulutuksen puute syö jopa elinvuosia.
Luppovuodet peruskoulun ja jatko-opintojen välillä ovat vaaran paikka.
Hukassa olevien nuorten paikantamisella on kiire. Keski-Suomessa työ on aloitettu ja käynnissä monella tasolla: Koulutuskuntayhtymässä selvitetään kiireisesti, miksi ja missä kadonneet nuoret ovat.
Monia toimia mm. opintojen keskeyttämisen estämiseksi on käynnissä. Nuorten yhteiskuntatakuu lisää jonkin verran opiskelupaikkoja.
Etsivää nuorisotyötä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan, yhteistyökumppaneina ovat sosiaalitoimi ja työvoimahallinto. Keski-Suomen liiton EU-rahoittaman Toimivat työmarkkinat -hankkeesta tehdään arvio, jotta nähdään, mitä on nuorten osalta tehty ja mitä pitäisi tehdä.
Vaikka kuntien budjetit jo tässä vaiheessa paukkuisivat punaisella, nuorten tarpeita ei saa laistaa. Yhden syrjäytyneen hinta yhteiskunnalle on 1,8 miljoonaa euroa. Valtiovallan koulutusta koskevat supistukset ovat todella huolestuttavia, mutta tukitoimet kuitenkin kohdennetaan oikein eli nuoriin.
Arja Paakkanen
valtuutettu (vas.)
Jämsä
------------------------
Minulla on kokemusta vain yhdestä lapsesta, joka on asunut meillä 6v. Isä tapaa poikaa säännöllisesti kerran kuussa, eikä ole puhunut kotiutumisesta kertaakaan sijoituksen aikana. Isä on ollut mukana jokaisessa asiakassuunnitelmassa, äiti vain kerran. Häntä on välillä tavoiteltu puhelimitse ja hän on esittänyt toiveitaan. Tapaamiset eivät kuitenkaan toteudu.
Onko joku sääntö, että kotiuttamista pitäisi jokaisessa palaverissa käsitellä? Jos on, voin ottaa seuraavan kerran puheeksi.
Lastensuojelu on retuperällä. Helsingin sanomat 5.6.2012.
Helsingin Sanomat Valtiontalouden tarkastusviraston (VTV) tuloksellisuustarkastuskertomus on perin surullista luettavaa. Se kertoo jälleen kerran – nyt tarkemmin kuin aiemmat raportit – siitä todellisuudesta, missä lastensuojelun asiakkaat ja heidän perheensä joutuvat elämään.
Tai oikeastaan raportti kertoo siitä, miten välinpitämättömästi kunnissa ja osassa sijaishoitoa järjestävistä paikoista suhtaudutaan lakeihin ja säädöksiin, jotka määrittelevät lastensuojelun tasoa ja vaatimuksia.
Erityisen pahalta tuntuu se, etteivät VTV:n esille nostamat puutteet sinänsä tule kenellekään lastensuojelun parissa toimivalle yllätyksenä.
Henkilökunnan puutteesta ja epäpätevyydestä, valvonnan mitättömyydestä ja lasten oikeuksien laittomasta rajoittamisesta on Suomessa raportoitu lähes 20 vuoden ajan. Selvityksiä on tehty Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa (THL), sosiaali- ja terveysministeriössä, yliopistoissa ja järjestöissä.
Kymmenissä toimikunnissa ja työryhmissä on istunut satoja oppineita ihmisiä laatimassa ohjelmia. Ministerit ovat ottaneet raportteja vastaan televisiokameroiden edessä ja vakuuttaneet, että epäkohdat korjataan pian.
Epäkohdat ovat saaneet rauhassa jatkaa olemassaoloaan, vaikka sekä sijoitettujen lasten että lastensuojelun avohoidossa olevien lasten määrä on kaiken aikaa kasvanut.
VTV:n raportin kanssa samana päivänä eduskunnan apulaisoikeusasiamies huomautti kuntia siitä, etteivät ne valvo riittävästi lastenkotien toimintaa. Yllätystarkastuksen kohteena oli yksityisen palveluntuottajan ylläpitämä lastenkoti Etelä-Suomessa.
Tarkastuksessa kävi ilmi, että laitoksessa rajoitettiin lasten oikeuksia tavata läheisiään ja pitää yhteyttä heihin. Nuorilta oli kielletty näkyvissä olevat lävistykset, suukorut ja hiusten räikeä värjäys. Tyttöjen pukeutumiselle oli omat säännöksensä. Rajoituksia kohdistettiin myös niihin lapsiin, joita ei ollut otettu huostaan vaan sijoitettu avohuollon tukitoimena.
Pahinta rajoituksissa oli se, ettei niistä ollut tehty päätöksiä. VTV:n selvityksen mukaan päätösten puuttuminen ei ole lastensuojelun nimissä tehdyissä rajoittamistoimissa lainkaan epätavallista.
Se on erityisen ikävää siksi, että lapsilla ja nuorilla itsellään on vain harvoin tietoa omista oikeuksistaan. He ovat laitosten ja sijoitusperheiden osaamisen ja hyvän tahdon armoilla.
Kävi ilmi myös, että läheskään kaikki sijoitetut lapset eivät tienneet, kuka oli heille nimetty lastensuojelun työntekijä sijoituskunnassa. Sellaisiakin tapauksia löytyi, joissa sijoitettu lapsi tai nuori ei tavannut nimikkotyöntekijäänsä kertaakaan vuoden aikana.
Lastensuojelulain mukaan lapsella pitää olla oikeus tavata hänen asioitaan hoitavaa kunnan sosiaalityöntekijää tai muuta lastensuojelun työntekijää riittävästi myös kahden kesken keskustellakseen omista ja sijoitukseen liittyvistä asioistaan. Siihen ei riitä tapaaminen kerran vuodessa.
Kun Suomessa on kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia ja nuoria poikkeuksellisen paljon, noin 17 000, on jo nuorten tasa-arvon ja oikeuksien toteutumisen vuoksi tärkeää, että sijoituspaikkoja valvotaan.
Suomessa on kuntien omistamien lastensuojelulaitosten lisäksi noin 600 yksityistä palveluntuottajaa, jotka hoitavat huostaan otettuja tai tukitoimena kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia.
Kuntien ulkopuoliseen valvontaan on koko maassa osoitettu kahdeksaa henkilötyövuotta vastaava työpanos – koko maassa. Nämä valvojat työskentelevät aluehallintovirastoissa ja Valvirassa. Väestöltään Suomen kokoisessa Norjassa pelkästään lastensuojelua valvoo 25 ja Skotlannissa yli 500 ihmistä.
Jotta valvonnasta suoriuduttaisiin edes jotenkuten, laitoksia patistetaan omavalvontaan. Se tarkoittaa lastensuojelulaitoksen johdon valvovan, että kaikki menee lakien ja asetusten mukaan.
Ajatus on hyvä mutta käytäntö kirjavaa. On käynyt ilmi, ettei kaikissa laitoksissa edes tiedetä, mitä pitäisi valvoa.
Suomessa oli vuonna 2010 yhteensä lähes 96 000 lasta ja nuorta lastensuojelun palvelujen piirissä. He kaikki tarvitsevat erityistä tukea ja hoivaa.
Nyt vaaditaan tekoja sekä ehkäisevään lastensuojelutyöhön että lastensuojelun kuntoon laittamiseen. Tietoa päätösten pohjaksi on jo tarpeeksi.
--------------
.
Tämä on yksi esimerkki pohtia sitä, miten ylilaveaa lakia olisi tulkittava.
Kun laki sanoo, että sosiaalityöntekijän on "aktiivisesti" edistettävä perheen jälleenyhdistymispyrkimyksiä, niin mitähän laki mahtaa tarkoittaa aktiivisella. Suomen kielen sanakirja tarkoittaa sanalla paljoa tekemistä, jossa ei ole pitkiä taukoja.
Kun itse kysyin sossulta, että miten usein asiakassuunnitelmaa voi tarkistaa, hän vastasi: "Niin usein kuin siihen on tarvetta." Tarkensin vielä, että vaikka kerran kuussako, johon hän antoi myöntävän vastauksen.
En usko, että kovin moni sossu olisi halukas noin usein toistuviin palavereihin, koska monia asiakkaita he eivät tapaa edes kerran vuodessa. Palaverit jo pelkästään ovat hyvin sattumanvaraisin väliajoin järjestettyjä, eikä sossu aina edes suostu käsittelemään kotiuttamistilannetta, joten mahdoton tämänkään pohdinnan perusteella antaa tarkkaa yleistä määritelmää sanalle aktiivinen.
Minusta oikea lain tulkinta on, että mitä harvemmin palavereja on, silloin joka palaverissa pitäisi tarkistaa myös kotiuttamistilanne. Onhan se nyt aika epäaktiivista olla selvittämättä kotiuttamismahdollisuutta, jos tavataan vain 2x/v.
Jos vanhempi vain "tiedustelee" kotiuttamista, eikä perustele vaatimustaan mitenkään, herää heti kysymys, onko hänelle tehty edes ASIANMUKAISTA asiakassuunnitelmaa asiasta. Tietääkö hän, mitä häneltä vaaditaan, että lapsi voidaan kotiuttaa?
Ja isä ei edes kysy asiasta... Outoa.
Ovatko he niin nujerretun oloisia, että eivät rohkene ajaa lapsensa ja omia oikeuksiaan?
Millainen ilmapiiri kokouksessa on? Toimiiko sossu ihan kuin puheenjohtajana ja vanhemmat puhuvat lähinnä vain kun heiltä kysytään jotain? Jos siellä käsitellään vain lapsen tämän hetkistä tilannetta, niin silloinhan aihetta käsittelevät enimmäkseen vain sinä ja sossu. Lapsen vanhemmat ovat kuin ulkopuolisia statisteja ja heidät on kutsuttu vain muodollisesti paikalle, koska laki vaatii, että heitäkin on joskus tavattava.
Miten lapsi suhtautuu isään, joka lähinnä on tapaajana? Odottaako innolla tapaamisia? Ikävöikö vanhempia? Kuusi vuotta on kuitenkin niin pitkä aika, että sossu varmaankin pelaa tällä hetkellä jo sen ajatuksen varassa, että lasta ei tarvitse kotiuttaa. Tapausta tuntematta on mahdoton sanoa, miten juuri sinun tässä tilanteessa tulisi toimia.
Sinun sijassasi kysyisin asiaa suoraan palaverissa ja muotoilisin sen varmaan jotenkin näin: "Vanhempien asiakassuunnitelmassa on varmaankin kotiuttamisen ehdot ja mitä heiltä odotetaan niiden täyttämiseksi. Minun ei niistä tarvitse tietää enempää, mutta onko nuo seikat huomioiden mahdollista, että lapsi kotiutetaan jossain vaiheessa?"
Noilla parilla lauseella saat jo paljon tietoa tilanteesta. Kysymyksen jälkeen kaikki on mahdollista alkaen siitä, että isä sanoo: "Ei, se ei ole mahdollista." Tai toinen ääripää on se, että hän kertoo, ettei hänellä ole sellaista asiakassuunnitelmaa ikinä ollutkaan. Kannattaa hyvin tarkkaan seurata myös sossun sanatonta kieltä. Sekä jonkin asteinen hyökkäys tai pienikin hämmennys ja epävarmuus kertoo sossun tietävän, että hän ei ole toiminut täysn lain vaatimalla tavalla.
Yksi tapa selivittää asian todellista tilannetta, on keskustella siitä vanhemman kanssa suoraan kun sossu, eikä tietysti lapsikaan ole paikalla. Joskus luottamusta herättävintä on keskustella asioista suoraan, eikä kierrellen ja kaarellen, jos tärkeät kysymykset tuntuvat kiusallisille, vaikka niiden ei sitä pitäisi ollakaan.
Isäänsä ei kovasti ikävöi, joskus soittelee. Äitiään kaipaa suunnattomasti aina välillä.
En tiedä, onko vanhemmilla erillistä asiakassuunnitelmaa. Toisaalta, eikö sekin, että tapaamiset eivät toteudu, kerro omaa karua kieltään.
Valitettavasti sosiaalityöntekijät on aivopesty rurhilla huolilla ja varhaisella puuttumisella.
Lue Mot ohjelman Epäilys ja rangaistus ohjelman kässäri.
Klikkaa > Käsikirjoitus luettavissa tästä.
http://lotta.yle.fi/motweb.nsf/sivut/ohjelma?opendocument&pageid=ContentDFE85
-----------
En tiedä, vaikea sanoa kun ei tunne tapausta. Olen jutellut sellaisenkin isän kanssa, että hän kertoi ajaneensa auton sijaispaikan ulkopuolelle kun tapaamisaika oli, mutta vaikka hän kuinka yritti koota itensä, niin ei kyennyt menemään sisälle. Niin istui sitten hetken itkemässä autossa, mutta ei pystynyt menemään ja näkemään lastaan siinä ympäristössä. Hän sanoi, että jos olisi mennyt sinne, ei olisi kyennyt jättämään lasta sinne ja kyyneleet silmissä kuvasi minulle tilannetta.
En minulla ollut valtuutta tuomita häntä, vaikka vaikea ymmärtää silti, koska itse menisin lapseni luo varmasti mihin tahansa. On myös muita syitä, jos tapaamiset eivät onnistu, eikä aina ole kyse siitä, että vanhempi ei välittäisi tai eläisi niin päihdehuuruista elämää, että tapaamiset sen takia unohtuvat. Onhan toki sellaistakin, mutta kai itsekin ymmärrät, että ei tapausta tuntematta voi ottaa varmaksi kantaa mihinkään suuntaan.
Toivottavasti hänellä on edes jonkinlainen yhteys äitiinsä. Puhelin? Kirjeet? Sähköposti?
Asiakas sana ei mielestäni kuulu millääntavoin lastensuojeutyöhön, se on paupan ja palvelualojen käyttämä termi. Asiakkaita palvellaan ja pyritään saamaan ostamaan tuotteita, sekä kuluttamaan, johonka liittyy oaljon mielikuvamainontaa.
Tässä lainaus eräästä näkökulmasta.
Väitöskirja (monografia)
Tiivistelmä: Tutkimus kohdistuu asiakassuunnitelmaan sosiaali- ja terveysalan asiakastyössä. Suunnitelmalla pyritään asettamaan tavoitteet ja keinot asiakkaan auttamiseen ja koordinoimaan yhä lisääntyvää moniammatillista työtä. Yleisesti suunnitelma ymmärretään tehtävinä ja sopimuksena siitä, mitä asiakkaan asiassa tehdään. Tällöin suunnitelma myös ulkoistetaan eri toimijoiden laatimaksi asiakirjaksi. Suunnitelma ymmärretään näin välineenä, joka vakiinnuttaa (stabiloi) asiakaskohtaisen toiminnan tavoitteet, dokumentoi niitä ja mahdollistaa arvioinnin.
Tutkimuksessa asiakassuunnitelmaa tutkitaan moniammatillisen lapsiperhetyön välineenä tarkastelemalla suunnitelman ja asiakastyön käytännön suhdetta. Suunnitelma käsitetään asiakastyötä välittävänä käytäntönä ja toiminnan prosessina, jonka kohteen vaiheittainen kehkeytyminen ja määrittyminen on asiakasyhteistyön keskeinen kysymys. Suunnitelmaa tarkastellaan empiirisesti ei-vakiintuneessa tilassa, jolloin tutkimuksen metodologia perustuu vakiinnuttamisen ja kohteellisessa prosessissa kehkeytyvän, ei-vakiintuneen dynamiikalle; käytännön ja kontekstin yhtäaikaiselle tuottamiselle ja muotoutumiselle. Tutkimuksen teoreettinen lähestymistapa on toiminnan teorian mikroanalyyttinen ote (Engeström R. 1999b). Tämän pohjalta tutkimuksessa kehitetään kohteen rakentumisen moniääninen menetelmä suunnitelman empiiristä analyysia varten. Tutkimusaineistona ovat kolmen lapsiperheen asiakastapaamiskeskustelujen videonauhoitukset, asiakkaan ja työntekijöiden haastattelut sekä asiakasdokumentit, joiden avulla asiakkuusprosesseja seurataan vähintään vuoden ajan. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Miten asiakassuunnitelma rakentuu asiakkaan ja eri ammatillisten toimijoiden kesken? 2) Miten merkitykset rakentavat asiakassuunnitelman asiakaslähtöisyyttä? 3) Mitä ovat asiakkaan arjen muutostarpeista rakentuvan suunnitelman ja yhteiskehittelyä tukevan asiakas-työntekijäsuhteen rakennusainekset?
Tutkimuksen tulokset osoittavat, kuinka asiakaskohtaisen suunnitelman tavoitteiden asettaminen rajautui institutionaalisten palveluiden valikon mukaan. Tällöin suunnitelman ulkopuolelle jäivät asiakkaan omat tulkinnat ja merkityksenannot siitä, mitä apua hän tarvitsee. Analyysin avulla oli mahdollista tarkentaa asiakaslähtöisen ja asiakaskeskeisen työtavan eroa sekä muotoilla toimintalähtöinen työtapa. Toimintalähtöisyydessä ovat keskeisiä asiakkaan arjen konstruoituminen, erilaisten merkitysten tunnistaminen ja analysointi yhdessä asiakkaan kanssa sekä huomion kohdistaminen asiakkaan sosiaalisen toimijuuden kehittymisen edellytyksiin asiakasyhteistyössä. Tutkimuksessa esitetään rakennusainekset toimintalähtöisen asiakassuunnitelman tekemiseksi.
Avainsanat: asiakassuunnitelma, asiakaslähtöisyys, moniääninen merkitys, moniammatillinen lapsiperhetyö, toimijuus, toimintalähtöisyys.
Avainsanat: sosiaalityö
-------------