"Siihen aikaan kun isä lampun osti."
Tuossa sängyssä loikoillessani ajattelin kuinka ihmeessä ihmiset oikein ennen elivät ja toimeen tulivat, kun ei ollut näitä nykyajan pelejä ja vehkeitä, pesukoneita televisioita ja tietokoneita, muusta kaikesta puhumattakaan.
Olenhan jotain kuullut kerrottavan siitä pienen neljän neliökilometrin suuruisen saaren elämästä, jossa olen syntynyt ja mannersuomeen tuotu alle kolmen vanhana.
Synnyinsaareni oli vain neljä neliökilometriä suuri, mutta asukkaita siellä silti 750 henkeä. Oli koulu, kirkko, pappi, kätilö, kauppias ja posti.
Oli se aikamoinen yhteisö, missä tarkkaan tiedettiin toisten asiat ja sosiaalinen kontrolli pelasi. Tavallinen oli sanonta, "mitä ihmisetkin sanoisi, jos jne.." Koskaan ei tullu puheeksi että oliko siihen aikaan jo radiota kellään ja minkälaisen tiedon varassa siellä elettiin.
Rospuuttoajan olivat omillaan täysin, sairas sai kuolla sänkyynsä oli vain se kätilö. Menisi siinä sormi toisenkin kerran suuhun, jos nykyihminen niihin oloihin joutuisi.
Tuossa sängyssä loikoillessani ajattelin kuinka ihmeessä ihmiset oikein ennen elivät ja toimeen tulivat, kun ei ollut näitä nykyajan pelejä ja vehkeitä, pesukoneita televisioita ja tietokoneita, muusta kaikesta puhumattakaan.
Olenhan jotain kuullut kerrottavan siitä pienen neljän neliökilometrin suuruisen saaren elämästä, jossa olen syntynyt ja mannersuomeen tuotu alle kolmen vanhana.
Synnyinsaareni oli vain neljä neliökilometriä suuri, mutta asukkaita siellä silti 750 henkeä. Oli koulu, kirkko, pappi, kätilö, kauppias ja posti.
Oli se aikamoinen yhteisö, missä tarkkaan tiedettiin toisten asiat ja sosiaalinen kontrolli pelasi. Tavallinen oli sanonta, "mitä ihmisetkin sanoisi, jos jne.." Koskaan ei tullu puheeksi että oliko siihen aikaan jo radiota kellään ja minkälaisen tiedon varassa siellä elettiin.
Rospuuttoajan olivat omillaan täysin, sairas sai kuolla sänkyynsä oli vain se kätilö. Menisi siinä sormi toisenkin kerran suuhun, jos nykyihminen niihin oloihin joutuisi.
Vastaukset 10
Vanhimmat
muistelin pienen pienessä koossa, paljon olisi sanottavaa vaan ei näin pieneen jaksa eikä kukaan jaksaisi koko juttua lukeakkaan,,,
silloin ku ei ollu mittään, keksittiin itse kaikenmoista,
veljeni olivat harvinaisen keksiläitä, itse rakensivat trapetsin, siinä voimisteli koko kylän lapset, yksi veljistä keksi purkaa kaikki pyörät ja autot rakensi neuudelleen samalla korjasi jos oli vikaa, samoin kävi moottoripyörälle ja kaikille koneille, , kaikki piti purkaa ja hajotta , sitten kokosi ne uudelleen, äiti teki saipuanki itse navetan eteisessä saunan padassa, pyykit pestiin käsin, lumen puhdistukseen luuta tehtiin koivujen oksista,
kankaat kudottiin itse, niistä tehtiin vaatteita ja lakanoita pyyhkeitä,
villat karstattiin itse käsin tehtiin langaksi, kudottiin paitaa ja sukkaa,
työtä oli aikuisilla ihmisillä kokoajan
vanhin veli oli neropatti, rakenti itse radiolähettimen, jolla sai yhteyksiä ympärimaailmaa,
viihteenä oli korona lauta, pelikortteja, kaikkea ei muistakkaa,
kylällä pelattiin pesäpalloa, ja kaikenlaista urheilua,
silloin oli elämä jotenki täyteläistä, ihmiset ei olllu yksinäisiä, koko kyläläiset kävi toisissaan ja autoivat toisiaan, rahaa ei ollu kellään,
elettiin luontais taloutta,
sota-ajan jälkeen kehitys on ollu hikeaa, tekniikka kehittyny valtavasta, tietokoneesta ei osattu silloin haaveillakkaa,, puhumattakaan muusta, autoista sun muusta puimureista,,
nyt me vanhukset olemme unohdettu väestön osa, jopa riesa yhteiskunnalle,
Tavallaan on hyvinvointi, ruuan saatavuus ja helpompi elämä (koneineen) antanut lisävuosia monille.
Jos katsotaan aloittajan saariyhteiskunnassa elämistä vuosikymmeniä sitten, perustui se paljolti omavaraisuuteen ja kovaankin työhön.
Elinikä ei ehkä kaikilla ollut niin korkea kuin nykyään, mutta se mikä maalaiskylissä oli hyvä oli yhteisöllisyys.
Ei vanhusta silloin jätetty yksin, suku ainakin kävi katsomassa, juuri peläten mitä ihmisetkin ajattelivat. Myös moni mummu ja pappa asuivat mummonmökeissään, nuoren parin saadessa isännyyden tilalla.
Kaupunkilaistumisen myötä on tuo hyvä yhteisöllisyys kyllä jäänyt, mikä on sääli, kotoista ja turvallista on, kun joku pistäytyy ihan spontaanisti kyläilemässä.
Kyllä työpäivien oli oltava pitkiä ja kaikkien kynnelle kykenevien oli työtä tehtävä, kun kaikki valmistettiin itse, kuinka ihmeesä se kaikki ehdittiin tehdä.Tekijöitä oli enemmän, maataloissa oli piikoja, renkejä ja karjakko. Nyt meillä on semmoisia aikasyöppöjä asioita, ettemme mukavuuksiemme keskellä tahdo ehtiä kaikkea tehdä.
Kiireitä riittää ja stressaannutaan.
Tämän ikäluokan ihmisille ovat lapsuuden ja nuoruuden elämänpuitteet hyvin muistissa.
Minä olen hieman ihmetellyt nykyisen niukkuuden muotoja.
Eräänä yksityiskohtana tulee aina pikkukaupungin keskusta läpi vävellessä mieleeni anniskelupaikkojen määrä.
Keskustassa oli 70-luvulle asti kaksi tanssiravintolaa jotka olivat tarkkoja asiakaskunnastaan.
Niiden lisäksi oli kaksi katutason "ravintolaa" joista toisessa oli vain olutoikeudet ja toisessa sai teräviä.
Kummassakin oli sääntönä, että neljä olutta tai paukkua ja sitten oli syötävä tai poistuttava.
Seuraava anniskelupaikka oli 8km:n päässä.
Nyt en edes pusty muistinvaraisesti laskemaan näiden baarien lukumäärää.
300m:n säteellä niitä on ainakin 6kpl joilla on taydet anniskeluoikeudet.
Niistä kahdella on ajoittain ohjelmaakin ja tietenkin pääsymaksut.
Samat kaksi tanssiravintolaa on edelleenkin toiminnassa.
Jos kerran kansalla on niukkaa ja tiukkaa, varsinkin nuorisolla, niin miten hiivatissa noihin kaikkiin riittää muuttotappio paikkakunnalla asiakkaita?
Muistelen etä Naiset ei saanut mennä ravintolaan jossa tarjoiltii alkoholia ja Tanssittiin Ilman Kavaljeeria.
Siitä se alkoi Suomi-Pojan homostelu.
Pärjäsihän niissä vaatimattomissakin puitteissa, kun muuta vaihtoehtoa ei ollut. Työtä täytyi tehdä välttämättömiin elämisen tarpeisiin ja kaikki kului niihin. Hyvituksiin ja turhanpäiväisyyksiin ei ollut varaa. Eipä niistä humputuksista edes ollut joka paikassa tietoakaan.
Se elämäntapa ja selviytyminen tuli suoraan perintönä. Tuskinpa sellaiseksi voisi enää elämää kääntää. Nykyisillä tavoilla, opeilla ja tavoitteilla se ei onnistuisi. Tuskin silloinkaan, jos sattuisi tulemaan todella suuri romahdus.
Kotipaikkani hajakylässä oli tusina mökkejä. Koskaan niihin ei tullut, eikä ole vieläkään sähköä. Ei tosin ole yhtään vakinaista asukastakaan. Tulihan sinne lähinnä puutavarafirmoja varten tie. Silloin en enää asustanut niillä perukoilla. Kun tie tuli, lähtivät loputkin asukkaat. Näin sanottiin, helpomminhan sai tavarat siirrettyä.
Eipä juuri muita koneita ollut kuin separaattori ja risukarhi ja pärjättiin jotenkin, eikä kaikki ole edes huonoa muisteltavaa.
Kyllä kaupunkilapsetkin joutuivat tekemään määrättyjä askareita kotona, ainakin minun perheessäni.
Pienempänä oli juostava kaupassa, milloin mitäkin hakemassa, roskapussin tyhjentämistä ja siivoukseen osallistumista.
12-13 vuotiaana oli jo opeteltu ruuanlaittoa, lihakeitto, silakkalaatikko ja lihapullat oli ne jotka opin silloin.
Minusta se oli hauskaakin, kun vanhemmat tulivat työstä ja kaikki oli valmiina ja pöytä katettu.
Pyykkitupa olikin ainoa, josta en lainkaan pitänyt, mutta sitähän ei kysytty, mukana piti vain olla.
Kiitollinen olen, että kotoa opettettiin työnteko ja osallistuminen.
Suomen lapsetkin ovat saaneet apua Unisefilta. Sodan jälkeen järjestö jakoi mm. kenkiä, jotta lapset pääsivät kouluun.
Ylen sivuilla oli eilen mustavalkoinen arkistofilmin pätkä jostain syrjäseudun monilapsisesta perheestä, joka asui harmaassa ränsistyneessä mökissään äärimmäisessä köyhyydessä.
Aivan resupekkoja olivat lapset siinä velliä syödessään. Ei uskoisi että sellaista on ollut, mutta oli kuitenkin puutetta kaikesta.
Muistan minäkin kuinka syksykylmällä varpaita paleli, kun puupohjaisilla remmikengillä kouluun menin. Sitten isä sai jostain siannahkaa ja teetti minulle ja veljelleni nahkasaappaat. Ne olivat kauniit, mutta petolliset. Saapasnahka imi itseensä vettä, painoivat paljon jaloissa ja lopulta menettivät muotonsa.
Muistan kun sain ensimmäiset kumisaappaat. Oli aivan ihmeellistä kun jalat pysyivät kuivina, vaikka lätäköissä käveli.
Ihan niinkuin ynnämuu sanoi, vaikka oli köyhää ei silti pahoja muistoja enempää jäänyt. Kas kun ei silloin ollut paremmasta tietoa, kun oli vain sota-ajan elänyt.
Vielä 50 luvulla Hgissä yksityiskodeissa oli kakluuni uunit joissa poltettiin paperit ja roskat, ja sitten rakennettiin kuiluja joita pitkin roskat/roinat heitettiin kuljetuslavalle.
Pyykit pestiin käsin tai pyykkilaudan kanssa kylpyammeessa!
Kruununhaassa haki joku hevosella lavan, myöhemmin tuli parannusta kun pakkaukset alkoivat lisääntyä ja viimeistään kun muovi valtasi arjen kaikessa.
Viljatuotteiden valmispakkaukset tulivat 50 lopussa ja siitä se jätevuori ja roskien paljous alkoi räjähdysmäisesti kasvaa, pian hukumme pascaan!