Kaimaoja

Kiitos tiedosta! Erinomaista työtä. Onko leiripaikka Kaimaoja nimenomaan siinä kohdassa, mihin kartan hakuruutuun syötetyt tiedot sinisen nuppineulan sijoittavat?

Missä on Talvisodan siviilisotavankileiri Kaimaoja tarkasti ottaen?
Kertosiko joku tietoniekka asian tälle palstalle. Kiitos.

Tässä kommenttini keskusteluun Kaimaojasta, joka oli ns. metsäpunkti.
Sinnehän vietiin Talvisodan aikana noin 500 siviilisotavankia pääasiassa Suojärven alueelta.

Aluksi itsestäni. Olen 66-vuotias mies. Koulutustaustani on kansakoulu ja yksivuotinen ammattikoulu. Sotilasarvoni on reservin vääpeli. Harrastan sota- ja kulttuurihistoriaa ja olen käynyt selvittämässä itseäni kiinnostavia asioita mm. Tukholmassa, Ruotsin sota- ja valtionarkistossa.

Kaimaojan sijaintia olen yrittänyt selvittää mm. soittamalla eri henkilöille Suomessa. Olen heitellyt verkkoja tulkin välityksellä myös Petroskoin yliopistoon ja Kontupohjan suuntaan, mutta ilman vastausta.

Kesäkuussa 2012 ajoin autollani Kontupohjan suunnalle tarkistamaan eräitä löytämiäni vihjeitä. Ajelin mm. Riihiselän suunnalta kymmenen kilometriä etelään, mutta matkani tyssäsi, kun 400 metriä ennen tien kääntymistä kaakkoon oli loivassa mäessä 40 metriä leveä suo. Suo näkyy kartallani. Enpä yrittänyt vuosimallia 1989 olevalla Mersu-henkilöautolla sen ylittämistä.

Kuitenkin havaintoni tuolta reissulta olivat seuraavat.

1) Vanhempi väki ei tunne karttoja, eikä osaa niiden perusteella kertoa hyödyllisiä lisätietoja kysyjälle,
2) Nuorempi väki katsoo televisiota ja roikkuu mediassa,
3) Alueella sähkö- ja puhelinlinjat on kerätty pois, ja monin paikoin kyliin menevät tiet kasvavat 3-4-metristä pusikkoa.

Kuitenkin, kysyessäni Kaimaojan sijaintia, eräs paikkakuntalainen viittoili Santalanjärven suuntaan, piirsi ympyrän ja siihen ehkä kirkkoa osoittavan ristin. Ei selvinnyt, oliko merkinnässä kyseessä saaresta, kumpareesta, kirkosta vai hautausmaasta. Katsoin, ettei Kaimaoja – tämän hetkisen tietojeni mukaan – olisi sieltäpäin löytynyt.

Tuon jälkeen olen matkakaverini kanssa samoillut Santalanjärven suunnalla pitkin polkuja, kankaita, soita ja ryteikköjä kymmeniä kilometrejä. Eväät repussa, kartta ja kompassi kädessä ja kaikki aistit avoimina. Näin toimien minulle on hahmottunut näkemys Kaimaojan mahdollisesta sijainnista.

Eli, paikallistuntemusta Kaimaojan metsäpunktin sijainnista minulla alkaa olla mukavasti, mutta ihan täyttä varmuutta ei vielä ole. Siksi tarkennan yksityiskohtia loppukesän aikana.

Jos joku olisi kiinnostunut Kaimaojasta, voisimme tutustua alueeseen. Retki vaatisi hieman kävelykuntoa, sillä edestakainen, mutta pääosin polkua pitkin tapahtuva samoilu mahdolliselle Kaimaojan metsäpunktille on minimissään 16-18 kilometriä. Yksi päivä metsäretkeen menisi evästaukoineen, selostuksineen ja silmittelyineen.

Olen tehnyt Kaimaojan sijainnin selvittämiseksi varsin paljon duunia. Jos olet kiinnostunut aiheesta, soita 050 372 3877. – Pentti Rantalainen, Ristiina.

Kaimaoja sijaitsee Kontupohjan pohjois-luoteispuolella olevan Santalanjärven rannalla (Ozero Sandal).

http://wikimapia.org/#lang=en&lat=62.342598&lon=34.160614&z=10&m=b

Tällä karttakuvalla Kaimaoja sijaitsee:

http://imageshack.us/a/img10/2672/s43c.gif

Rantalainen tietää tarkan paikan. Jos olet kiinnostunut aiheesta,
soita 050 372 3877.

Parikymmentä vuotta vanha karttalehti Kontupohjan luoteispuolelta:

http://afanas.ru/maps/kar096.htm

Tässä on ko. kylän paikka Santalanjärven rannalla (valkea kohdistusristi ja vaalea kohta satelliittikuvalla = niittyaukea. Aukealla on isohko ortodoksiristi merkkinä Kaimaojan leirin sijainnista). Autolla pääsee lähimmillään noin 5,7 kilometrin päähän:

http://wikimapia.org/#lang=en&lat=62.392199&lon=34.148254&z=13&m=b

Retkeilin tuolla viime syyskuussa.

Kannattaa hakea kirjastosta vaikka kaukolainauksella kirja Suojärven asukkaiden raskaasta matkasta Kaimaojan vankileirille, jonne Vegarusen, Huttulan, Moisenvaaran, Salonkylän ja Perttiselän asukkaat kuljetettiin.
Asiaa käsitellään kattavasti tutkimuksessa. Tasavallan panttivangit : evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana / Ari Haasio, Erkki Hujanen. - Suo-säätiö, 1990.
Helmikuun 5. päivästä 1940 lähtien siviiliväestöä ryhdyttiin kylittäin siirtämään muutaman tunnin varoitusajalla idemmäksi.

Menettelyä perusteltiin siviiliväestön turvallisuudella: rintama oli lähellä ja väitettiin, että suomalaiset kaukopartiot voisivat hyökätä terrorisoimaan.Suojärveläiset siirrettiin Interposolkan ja Kaimaojan leireille. Matka ankarassa pakkasessa oli rasittava ja vaati useita ihmishenkiä. Leireillä elämä oli valvotumpaa kuin miehitetyissä kotikylissä. Elannon ansaitsemiseksi oli mahdollisuus tehdä tehdä metsätöitä.

Suoranaisia nälkäkuolemia ei liene tapahtunut joskin niukka ja yksipuolinen ravinto altistutti erilaisille sairauksille, jotka joissakin tapauksissa johtivat kuolemaan. Raakoihin väkivaltaisuuksiin ei venäläisten tiedetä yleisesti syyllistyneen. Luonnollisesti siirrettyihin kohdistettiin voimakasta propagandaa, johon useimmat lienevät suhtautuneet lähinnä välinpitämättömästi. Siirtoleireillä kuoli 62 suojärveläistä.

http://www.kysy.fi/kysymys/mita-tiedetaan-suojarvelaisten-siviilien-leirioloista-sodan-aikana

Täällä riipaiseva kertomus. Siviilisotavangiksi jääneen naisen talvisota kesti 176 päivää.

https://yle.fi/uutiset/3-9629775

Riipaiseva kertomus siitä pätkä.

" Viimeinen etappi Kaimaojan leirille kulki Kontupohjasta parikymmentä kilometriä pohjoiseen jäätä pitkin. Leiri sijaitsi syvällä Neuvosto-Karjalassa, Santalanjärven itärannalla, noin 150 kilometrin päässä nykyisestä Suomen itärajasta.
Viimeinen rekimatka säikäytti 14-vuotiaan Lyylin pahanpäiväisesti. Valmiiksi matkasta kylmettynyt äiti putosi pakkaskelissä reen päältä jäälle, eikä venäläiskuski sitä huomannut.

– Venäläinen vain lauloi sitä omaa pajatustaan. Kiipesin kuorman yli sitä hakkaamaan nyrkillä selkään ja huusin korvaan, jotta maatuska upal, maatuska upal! Äidistä näkyi vain musta piste, kun kuski lopulta sai hevosen käännettyä. Siinä särkyi sitten se peilikin, mitä tällainen hupakko suri. "

Kaimaojan parakissa oli ahdasta, mutta lämmintä. Parakeista näki, että ne oli rakennettu kiireesti. Perustuksina oli betonin sijasta puupölkyt. Leiri oli alun perin Yhdysvalloista, Suomesta ja Kanadasta kommunismia rakentamaan tulleiden suomalaisten metsätyöleiri. Stalinin vainoissa muutama vuosi aiemmin leiri oli tyhjentynyt.

Samassa huoneessa oli seitsemän henkeä, joten nukkumisessa oli tiukka järjestys seuraavien kuukausien aikana. – Ensin Makkosen Feodt rupesi makaamaan pitkittäin ja sen jälkeen me muut poikittain. Sen jälkeen lattia oli täynnä.

Vankileirille mukaan otetun poljettavan Singer-ompelukoneen jalkaosa oli särkynyt moneen osaan, kun matkalaisten tavaroita heiteltiin kyytineuvosta toiseen.
Onneksi isä-Vasili oli tehnyt koneen suojaksi laatikon, jossa osat säilyivät tallessa. Kaimaojan leirillä elämä meni täydellisessä uutispimennossa. Leirillä oli oltu reilu kuukausi, kun talvisota loppui 13. maaliskuuta 1940. Mutta siitä ei leirillä liikkunut edes huhuja. Radiot oli kerätty pois jo kotikylällä, eikä minkäänlaista vihiä tullut muualtakaan.
Venäläiset olivat aloittaneet siviilivankien kuulustelut jo Suojärvellä ja niitä jatkettiin myös leirillä. Tietoja haluttiin sotilasasioista ja mielialoista. Kuulusteluista katosi selitystä jättämättä ainakin yksi mies, sanoo Lyyli.

Venäläiset sanoivat, ettei teidän kannata Suomeen lähteä, siellä on rupea, nälkää ja täitä.
Lyylikin joutui kuulustelijoiden kanssa tekemisiin kahden muun tytön kanssa. He erehtyivät tutkimaan liian tarkkaan kiellettyä aluetta leirin saha-alueella. Venäläiset pelkäsivät, että vankien joukossa olisi vakoilijoita ja kaikenlainen tutkiminen oli epäilyttävää. Neuvostohenkinen eukko kieli tyttöjen retkestä miliisille.

– Kun me olimme siellä ihan sahan lähellä, sotilas pysäytti meidät. Se ohjasi kiväärinperällä meidät miliisin toimistoon. Koko päivä istutettiin puupenkeillä, miliisit kulki edestakaisin. Minähän sitten aina jotain sanoin ja räkytin: Ei kait meitä enää vangita, kun myö jo vankina ollaan.

Illan pimennyttyä toisen tytön isä ja Lyylin äiti tulivat lunastamaan lapset pois. Äidille sotilaat olivat sanoneet uhkaavaan sävyyn, että jos tyttö ei olisi alaikäinen, niin he kyllä tietäisivät, mitä tälle tekisivät. – Mutta kun on alaikäinen, niin saat ottaa, sanoivat sitten. Mutta suuta on pidettävä pienempänä. Ja niin minä sitten pidinkin. Leirillä kuoli pieniä lapsia ja vanhoja ihmisiä ravinnon puutteeseen. Vaikka leirin ruokaolot olivat kehnot, ne olivat paremmat kuin reilu sata kilometriä etelämpänä olevalla toisella vankileirillä Interposolkassa, jossa oli enemmän siviilisotavankeja.

Ruoka ostettiin Kaimaojan leirin kaupasta. Sitä varten piti tehdä työtä tai käyttää rahaa, jota toi mukanaan. Lyylin ainoat kengät kuluivat hevosenpaskanajossa pohjattomiksi, mutta isä näpräsi omien saappaitten varsista uudet pohjalliset. – Ne olivat kuin piirakat. Onneksi leirin sauna lämpeni lähes joka ilta, että jalat sai pestyä eikä tullut tauteja.

Leirillä kuoli pieniä lapsia ja vanhoja ihmisiä ravinnon puutteeseen. Vaikka leirin ruokaolot olivat kehnot, ne olivat paremmat kuin reilu sata kilometriä etelämpänä olevalla toisella vankileirillä Interposolkassa, jossa oli enemmän siviilisotavankeja.

Ruoka ostettiin Kaimaojan leirin kaupasta. Sitä varten piti tehdä työtä tai käyttää rahaa, jota toi mukanaan. Lyylin ainoat kengät kuluivat hevosenpaskanajossa pohjattomiksi, mutta isä näpräsi omien saappaitten varsista uudet pohjalliset. – Ne olivat kuin piirakat. Onneksi leirin sauna lämpeni lähes joka ilta, että jalat sai pestyä eikä tullut tauteja.

Kaikkiaan Kaimaojalle viedystä 500 ihmisestä 18 kuoli leirillä ollessaan. Kuolleista suurin osa oli vanhuksia. Pieniä, muutaman kuukauden ikäisiä vauvoja kuoli kuusi.

– Yksikin nuori tyttö teki lapsen eikä halunnut hoitaa sitä. Sinne se jäi kuolleena, Lyyli muistelee.
Pienten lasten äidit sairastuivat muun muassa keripukkiin, koska imettivät lapsiaan viimeisillä voimillaan. Ravinto oli hyvin yksipuolista, eikä se riittänyt sekä vauvalle että äidille.

– Mitä veit, sitä söit. Leirillä oli kauppa, missä oli tavaroita, joita oli tyhjennetyistä kauppaliikkeitä viety. Kun ne loppuivat, niin ne loppuivat. Pääasiassa vettä ja leipää oli tarjolla.
Muutamat miehet suunnittelivat pakoa leiristä, mutta viritelmä kariutui, kun ruokatavaraa ei saatu tarpeeksi ja kevät vei hiihtokelit metsistä. Toukokuun alussa 1940 Suomi sai tiedon Neuvostoliiton asettamista siviilisotavankien paluun ehdoista. Rajoituksia oli paljon, eikä tavaraa saanut tuoda rajan yli kuin muutamia kymmeniä kiloja.

– Venäläiset sanoivat, ettei teidän kannata Suomeen lähteä, siellä on rupea, nälkää ja täitä, kertaa Lyyli tapahtumia leirillä. Leiriläisten piti tehdä anomus joko Suomeen lähtemisestä tai jäämisestä Neuvostoliittoon.

– Siellä kokouksessa ukot huuteli, että syömme vaikka hevosen paskaa, mutta tänne emme jää. Ilman saattajaa olleita vanhoja ihmisiä ei otettu Neuvostoliittoon, vaikka he olisivat halunneetkin. Jäi sinne sitten sellaisia kommunistihenkisiä lapsiperheitä. Kaimaojalle vapaaehtoisesti kommunismia rakentamaan jääneistä suomalaisista ei ole sen jälkeen kuultu.

Neljän päivän kuluttua, 25. toukokuuta viideltä iltapäivällä, alkoi paluumatka. Koivut olivat jo hiirenkorvalla. Osa vangeista vietiin hevosilla, osa proomuilla ensin Santalajärven eteläpäähän, Kontupohjaan. Lyylin perhe laitettiin pienen moottoriveneen vetämään proomuun. Sitkas proomumatka kesti kolme tuntia.

– Sanottiin, että vain perheen päällikkö saa viedä tavaraa, oliko 16 kiloa. Kaikki muu otetaan pois. Santeri sanoi, että hän heittää tämän ompelukoneen järveen. Lyyli ei arvannut, miten tärkeitä hänen elämänsä suunnan kannalta seuraavat minuutit olisivat. Minähän pitelin siitä kiinni, että ei sitä pudoteta. Äitikin sanoi, että ei pudoteta! Antaa kaikki muut ottaa, mutta otetaan tämä mukaan. Niin Singer kulki mukana.

Vakooja, "Joutsen"

Kontupohjasta härkävaunussa vietetyn yön jälkeen matka jatkui junalla uudelle valtakunnanrajalle Pohjois-Karjalaan, Värtsilään. Yö vietettiin jälleen junassa. Kaurilan aseman lähellä, rajan ollessa jo muutaman kymmenen metrin päässä, Lyylin isä ja Santeri-veli otettiin erilleen. Neuvostoliitonsotilaat veivät heidät ensin pitkän junan toiseen päähän ja sitten erääseen taloon.

Aikaa kului, eikä isää tai veljeä näkynyt. Luovutus eteni hiljalleen. Lyyli ja Maria-äiti kuulutettiin ylittämään raja. Maria hermostui ja sanoi viranomaisille, etteivät he tule, jos ukko ja poika eivät tule myös. Hän pelkäsi, että heidät oli otettu tapettaviksi.

– Äiti huusi, että tähän saatte meidätkin tappaa, me emme lähde tytön kanssa. Meitä on neljä ja pitää kaikki olla tässä rajalla. Minä pelkäsin, että voi jos ne ampuvat, kun äiti huutaa ja vastustaa niitä. Se oli hyvin pelottava hetki, muistelee Lyyli.

Venäläisten viemä Santeri oli ollut kuulusteluissa jo leirillä ollessaan toistakymmentä kertaa. Venäläiset eivät uskoneet, että Santeri oli sotapalvelukseen alaikäinen ja epäilivät hänen olevan siellä vakoilutehtävissä, jättäytyneen tahallaan vangiksi. Alaikäiseksi hän oli hyvin pitkä, 184 senttinen. Häntä yritettiin myös käännyttää venäläisten puolelle, viimeisen kerran aivan rajan pinnassa.

Siellä Santeri sai kuulla, että hän ei pääsisi Suomeen, jos ei suostuisi suorittamaan tehtävää. Olisi pitänyt selvittää Suomessa rajan pinnan sotajoukkojen johtavat upseerit, joukkojen koot ja aseistukset – siis vakoilla suomalaisia Neuvostoliiton laskuun. Santerin piti kirjoittaa venäläisten tarjoamiin papereihin oma nimensä ja vakoojanimensä, "Joutsen". Vankien siirto rajan yli oli keskeytyksissä niin kauan, kuin Santeri ja Vasili olivat venäläisten erityiskohtelussa. Pakkoallekirjoituksen jälkeen Santeri ja Vasili-isä päästettiin lähtemään ja koko Lyylin perhe pääsi rajan yli. – Se tuntui hyvältä, ettei isää ja veljeä tapettu.

Rajan yli päästyä lotilla oli tarjolla ruokaa ja hoivaa.

– Miten meidät otettiin vastaan! Kuule koivun lehdetkin olivat paljon kirkkaammat kuin mitä siellä leirillä, sanoo Lyyli, silmät vieläkin kostuen. Lyyli perheineen oli ollut Neuvostoliiton vankina 2.12.1939–25.5.1940, 176 päivää.

Suomen puolella, rajalla Santeri tutkittiin tarkasti, papereita etsittiin vaatteiden sisältä ja pistimellä käytiin kaulukset ja hihansuut läpi. Viranomaiset pelkäsivät, että Neuvostoliitto ujuttaa vakoilijoita Suomeen palautettavien vankien mukana.

Valtiollinen poliisi kuulusteli palautettuja karanteenileirillä. Eri kuulusteluissa saatuja tietoja yhdistelemällä pyrittiin löytämään Neuvostoliiton Suomeen ujuttamia vakoilijoita. Santeri vapautui epäilyistä toisen vapautetun siviilivangin kertomuksen ansiosta. Santeri värväytyi Suomen armeijaan vapaaehtoisena heti jatkosodan alettua. Sotilaskoulutuksen hän sai vasta kiivaimman hyökkäysvaiheen jälkeen syksyllä 1941.

Kaikki Neuvostoliitosta palautetut siviilisotavangit laitettiin aluksi karanteenileireille. Lyyli perheineen oli leirissä Kaisaniemen koululla Helsingissä. Nuoresta tytöstä tuntui kuin sota olisi loppunut, mutta uusia huolia tuli. – Minne nyt mennään, kun ei ole kotia, eikä ole kattoa pään päälle. Minne me kaikki mahdutaan? Entinen kyläyhteisö, koulukaverit ja kaikki tutut hävisivät kuka minnekin. – Se oli surkeaa. Äiti kysyi monta kertaa, että mitä sinä itket. En minä tiennyt, mitä minä itkin.
Talvisodan aikana Suomeen lähetettiin muun muassa vaateapua Yhdysvalloista.
Siviilivangit saivat uudet vaatteet. Vanhat vaatteet lähtivät täisaunaan, eivätkä ikinä palanneet – ne olivat niin risoja. Lyyli sai "amerikankamppeet" päälleen.
– Tunnen vieläkin niiden tuoksun. Ei se ole naftaliinia, se on ihan omanlaisensa, sanoo Lyyli ja haistelee ilmaa silmät suljettuina.

Lyyli oli lähtenyt leiriltä ilman kenkiä. Hän sai Kukkosen muorilta, naapurilta, lainakengät. Ja minkälaiset kengät, korot ja kaikki! – En ollut ikinä koroilla kävellyt ja voit kuvitella, miten ylpeänä tämä neiti niillä käveli pitkin Kaisaniemenkatua. Elämä hymyili, mutta 14-vuotiaan Lyylin elämänkoulu ja oma sota olivat vasta edessä.

Maailmanmeno rytisi omalla painollaan. Jatkosota syttyi kesällä 1941 ja Yrjö-veli lähti Sotkamosta sotaan, hyökkäysjoukoissa itään Rukajärven suuntaan (siirryt toiseen palveluun).
Kesän jälkeen perhe ei Yrjöä enää hengissä nähnyt.
Rukajärven itäpuolella, Ontajoella venäläiset ampuivat lähes päivittäin häirintätulta, niin kuin suomalaisetkin. Yksi kranaatti osui suoraan konekivääripesäkkeeseen, jossa Yrjö oli vartiovuorossa. Yrjö kuoli ja toinen pesäkkeessä ollut mies haavoittui. "Muuten kaikki rauhallista", lukee Yrjön joukko-osaston taistelupäiväkirjassa 26. marraskuuta. Lyyli oli sisarpuolensa luona Sukevalla, kun tieto veljen kaatumisesta tuli. Yrjön ruumis kuljetettiin Kaatuneiden Evakuointikeskuksen kautta Sotkamoon. Evakuointikeskuksessa arkun päälle oli naulattu ohje "Ei saa avata".

Omaiset saivat päättää, haudataanko hänet Sotkamoon vai Suojärvelle, joka oli jo vallattu takaisin suomalaisten haltuun. Yrjö haudattiin kahdesti. Ensin vajaan 10 kilometrin päähän kotitilasta, sotilashautaan Suojärven Varpakylään Lyylin 16-vuotissyntymäpäivänä. Pellolle oli haudattu muitakin suomalaissotilaita. Myöhemmin, 1942 keväällä ruumis siirrettiin Suojärven itälaidalle, sankarihautaan Kuikkaniemeen. Yrjöstä puhuminen on Lyylille vaikeaa. Puhe hiljenee ja katse vaeltaa kirjahyllyyn, jossa on kuva Yrjön haudalla olevasta valkoisesta, puisesta rististä. Muutaman vuoden takainen kuva kertoo, että kalmistoa on kunnostettu. Harva koivikko päästää paljon valoa haudoille. Kaatuneiden suomalaissotilaiden muistolaatta on kiinnitetty suureen kiveen. Kiven päällä on kranaatinsirpaleen särkemä sotilaskypärä.

Koti Suojärven Moisionvaaran Saavanmaalla oli ehjä. Ikkunat ja ovet olivat kunnossa, uuni veti.
Ne asiat olivat tärkeitä talvea vasten, vaikka kaikki irtaimisto olikin hävinnyt neuvostosotilaiden mukaan. Yrjön hautajaisten jälkeen Lyyli jäi Suojärvelle hetkeksi ilman perhettään, kun isä ja äiti kävivät hakemassa Sotkamosta vähäiset tavaransa. Ne, joita olivat saaneet kuljetettua mukanaan sekä lahjoituksena saadut amerikanvaatteet. Lyyli liittyi lottiin. Hän oli ollut pikkulottana jo aikaisemminkin, mutta nyt työ muuttui vakavammaksi.

Lyylin mukaan Kuikkaniemen luterilainen kirkko oli muutettu autovarikoksi. Yksi seinä puuttui, mahdollisesti venäläisten jäljiltä. Päivällä siellä korjattiin vaurioituneita autoja, yöksi se tyhjennettiin pommitusten pelossa. Lyyli teki sotilaille ruokaa viereisen talon keittiössä. Korjaamotoiminta loppui vasta kun suomalaiset joutuivat vetäytymään alueelta, muistelee Lyyli.
Lyylin tehtäviin kuului myös savusaunan lämmittäminen. Se tehtiin illalla, jottei savu olisi houkutellut vihollisen tulta paikalle.

Sota-ajan puute oli ankara, mutta kaikille samanlainen. Keväällä ihmisille jaettiin siemenperunoita muutamia kiloja, jotta syksyllä olisi taas syötävää.
Ruuan puute oli niin ankaraa, että siemenperunoista syötiin kaikki mitä voitiin. Lyylin äiti Maria opetti puutteen nähneen keinon perunanviljelyssä – kun perunan kuorii paksuun, voi sisällön syödä. Itu säilyy paksussa kuoressa. Santeri, perheen vielä hengissä oleva toinen poika, oli Kannaksella sotimassa. Posti kuljetti kirjeitä ja niitä odotettiin hartaasti.

Keväällä 1942 postin mukana ei ollut Santerin kirjettä. Yrjö oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin.
– Oli hirveää odottaa sitä kirjettä. Kylällä puhuivat, että Santeri on kaatunut, mutta ei sitä äidille sanottu. Puhuivat, että sieltä tuleekin musta kirje. – Sellaisia kirjeitä tuli melkein päivittäin, että nyt se ja nyt tämä on lähtenyt täältä tuonilmasiin. Santerin kirje tuli, mutta ei onneksi musta. Santeri kirjoitti, että hän oli haavoittunut ja sotasairaalassa. Ilmeisesti hajoavaksi viilattu tai kimmokkeena särkynyt luoti tuhosi olkapäästä luita niin paljon, ettei sitä koskaan saatu entiselleen.

Muutama sotavuosi meni, ja maailman vastatuuli muuttui voimakkaammaksi. 1944 Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen ja suomalaiset perääntyivät. Rauhanteossa Suomi menetti suuria maa-alueita. Suojärveläisille ja monille muille tuli uusi lähtö. Lyyli ei voi muistella tapahtumia itkemättä.

Vasili-isä ei uskonut, että lähtö olisi lopullinen. Lähtöpäivän aamuna hän oli laittanut nyt 18-vuotiaan Lyylin kuokkimaan lehmille sammalkuivikkeita tulevan talven varalle.
– Veljen vaimon Maijan kanssa sinne oli lähdettävä. Minä vain istuin siellä työmaalla ja itkin.
Nyt ei ollut tavaroiden pakkaamisessa niin tulenpalavaa kiirettä, vaikka joutua piti. Kaikki saatiin ottaa mukaan, lehmät, hevoset ja tavarat.

Myös Lyylin Singer 66K-ompelukone. Mutta Yrjö-veljen sankarihauta jäi uuden rajan taakse. Vanhemmat menivät edeltä, tällä kertaa ensin Karstulaan, myöhemmin Maijan kotipaikalle Härmään. Lyyli ja Maija jäivät viimeiseen Suojärven asemalta lähteneeseen täpötäyteen junaan.
– Sisälle junaan ei sopinut ja me Maijan kanssa roikuimme portailla Joensuuhun asti. Aina kun juna pysähtyi, istuimme radanvarressa lepuuttamassa käsiä ja jalkoja. Sitten vähin erin pääsimme sisälle, kun ihmisiä jäi pois.

Lyylin kertomus alkaa katkeilla, kun tunteet saavat vallan. Vielä 91-vuotiaanakin pakkolähtö lapsuudenkodista tuntuu katkeralta. Se ei ollut mukavaa aikaa, minä en varmasti ensi yönä nuku. Mitä varten…nytkin sodat jyllää tuolla, ihmisiä tapetaan, taloja särjetään ja poltetaan. Eikö sitä järkeviä ihmisiä tule pääpaikalle? tulistuu Lyyli.