Mielenkiintoinen testamenttiriita

Ja minkähän vuoksi edunvalvoja katsoo, että on ilmeisen dementin valvottavan edun mukaista jatkaa rahan tuhlausta valittamalla asiasta ylempään oikeusasteeseen? Tai taitaa "edun"valvojana olla taho, joka hyötyy testamentista.

Testamentti oli laadittu kolme päivää ennen testaattorin kuolemaa. Tältä osin kysymys oli siitä, oliko testaattori ymmärtänyt, mistä testamentissa oli kysymys. Testamenttia siis moitittiin PK 13:1:ssä mainituilla perusteilla.

PK 13:1
"Testamentti voidaan moitteen johdosta julistaa pätemättömäksi:
1) jos testamentin tekijä 9 luvun 1 §:n mukaan ei ollut kelpoinen määräämään jäämistöstään;
2) jos testamenttia ei ole tehty laissa säädetyssä muodossa;
3) jos testamentin tekemiseen on vaikuttanut mielisairaus, tylsämielisyys tai testamentin tekijän muu sieluntoiminnan häiriö; tai
4) jos testamentin tekijä on pakotettu tekemään testamentti tai hänet on siihen taivutettu käyttämällä väärin hänen ymmärtämättömyyttään, tahdonheikkouttaan tai riippuvaista asemaansa taikka jos hänet on petollisesti vietelty tekemään testamentti tahi jos hän on muutoin sillä tavoin erehtynyt, että se on määräävästi vaikuttanut hänen tahtoonsa."

Toisaalta (ilmeisesti) vaadittiin vahvistettavaksi, että laissa (PK 15:4) mainittuja edellytyksi perinnöttömäksi määräämiseen ei ollut.

PK 15:4
"Sen estämättä, mitä perillisen oikeudesta lakiosaan on säädetty, perittävä voi tehdä perillisen perinnöttömäksi, jos tämä on tahallisella rikoksella syvästi loukannut perittävää, hänen perimispolvessa olevaa sukulaistaan, ottolastaan tai tämän jälkeläistä. Sama on laki, jos perillinen jatkuvasti viettää kunniatonta tai epäsiveellistä elämää.

Perinnöttömäksi tekemisestä on määrättävä testamentissa ja samalla mainittava määräyksen peruste. Peruste on sen toteennäytettävä, joka vetoaa tähän määräykseen."

Käräjäoikeus oli ratkaisussaan päätynyt siihen, että testaattori ei ollut kelpoinen tekemään testamenttia; testamentti siis julistettiin pätemättömäksi. Tämä olisi jo yksin riittänyt siihen, että tytär olisi perinyt lain mukaisesti isänsä.

Mutta jos testamentti olisikin katsottu tehdyn testaattorin henkisen kyvyn osalta pätevästi, olisi jäänyt avoimeksi kysymys, oikeuttivatko siinä mainitut perusteet perinnöttömäksi tekemisen.

Tältä osin käräjäoikeus (ilmeisesti) katsoi, että tytär ei ollut syyllistynyt väitettyyn (törkeään) varkauteen ja vahvisti, että perustetta perinnöttämäksi määräämiseen ei ollut.

Tässä tilanteessa tytär ei kuitenkaan olisi oikeutettu lainmukaiseen perintöosaansa, vaan ainoastaan lakiosaansa - ja siihenkin vain edellyttäen, että oli säädetyin tavoin ajoissa lakiosansa vaatinut.

Oman erityispiirteensä juttuun toi se, että tytär oli perittävän 47-vuotias adoptiolapsi. Kun adoptio ilmeisesti oli tehty ns. vanhan adoptiolain aikaan ilman vahvistusta uuden lain alaisuuteen, tyttären mahdollisilla lapsilla ei ollut perinnöttömäksi määrätyn äitinsä sijaantulijan asemaa tämän adoptioisään nähden. Jos adoptiotytär olisi menettänyt perintönsä, hänen sijaantulijansa olisi ollut perittävän leski. Nykyisen adoptiolain mukaan sijaantulija olisi adoptiotyttären jälkeläinen.

Kuriositeettina kerron, että kymmenkunta vuotta sitten laadin testamentin, jossa perittävän kolmesta lapsesta yksi oli määrätty perinnöttömäksi - ja sen ohella myös tämän perillisen ainoa jälkeläinen. Siten perintö oli menossa kahdelle muulle lapselle.

Perittävän kuoltua perinnöttömäksi määrätyn lapsenlapsen (isä välistä oli ehtinyt kuolla) avustaja otti minuun puhelimitse yhteyden. Kerroin, miten testamentti oli laadittu, mm. sen, että se oli muodon puolesta virheetön. Mutta tämä hyväkäspä nosti päämiehensä puolesta testamentin moitekanteen käräjäoikeudessa sillä perusteella, että testamentissa olisi ollut karkea muotovirhe: molemmat todistajat eivät olleet olleet läsnä, kun testaattori oli testamentin allekirjoittanut. Ja tämän minä muka olin hänelle - minulle täysin tuntemattomalle henkilölle - puhelimessa kertonut. Tuon "tosiasian" hän laatimassaan haastehakemuksessa ilmoitti olevansa valmis oikeudessa valallaan vahvistamaan.

No, väite oli täyttä puppua. Kun se olisi varmuudella voitu osoittaa valheeksi, asia ei valmistelua pitemmälle käräjäoikeuteen edennyt. Kanteesta luovuttiin ja kantaja velvoitettiin korvaamaan vastaajan oikeudenkäyntikulut muutamalla tuhannella eurolla. Lopulta päämies antoi potkut avustajalleen (joka oli oikeustieteen lisensiaatti!) ja uuden avustajan avulla sai jonkinlaisen sopimuksen asiassa aikaan. Minulta ei siis kirjallisen lausuntoni lisäksi asiassa muuta vaadittu.

KYLLÄ OLI