kohta

No, ei todellakaan ole outoa, vaan aivan normaali ja luonnollinen juttu!

Nyt lapseni on jo teini, mutta muistan, miten hän vielä 10-vuotiaana soitti aina heti koulualueelta päästyään ensimmäiseksi minulle ja kertoi päivän tapahtumista ja sen hetken tunnelmista. Kerran sitten pääsi tuntia aikaisemmin, enkä osannut valvoa puhelinta joka hetki, olin kauppakeskuksessa, enkä sen hälinässä kuullut heti puhelimen sointia. Lapsia oli jo hirveän hädissään, että "Missä sinä olet?" Kun selvisi, että hän pääsi jo koulusta, niin rauhoittelin, että olen kotona 10 minuutin sisällä siitä kun hän itse ehtii kotiin.

Sijaishuollossa vain halutaan tehdä outoa kaikesta lapsen ja vanhemman normaalista kanssakäymisestä, mikä olisi hirveän tärkeää ja turvallisuuden tunnetta luova lapselle.

Kuten lapsen koti-ikäväkin on outoa ja vanhempiaan ikävöivän pikkuisen kiukuttelu ja itku HÄIRITSEE sijaisvanhempaa. Kuinka monesti tuollaisesta on aivan pientäkin lasta rangaistu tapaamisrajoituksilla tai tapaamisten valvonnalla.

Sitten ilkeävät kirjoittaa vielä, että "ei niitä tapaamisia suotta valvotuiksi laiteta".

VTV:n raportissa vaaditaan, että tapaamisasioita ei saa jättää sijaishuollon hoidettavaksi ja päätettäväksi. Kyllä kaiken yhteydenpidon voi katsoa siihen liittyväksi, siis myös puhelimen käytön.

Sijarit ovat kautta aikain vedonneet näissä aina oman perheensä yksityisyyden suojaan. Em. raportti kertoo joidenkin sijareiden varjelevan yksityisyyttään niin kiihkeästi, että eivät laske sosiaalityöntekijöitä koteihinsa...

Sitten kun lapseni huostaanotettiin, puhelin tietysti takavarikoitiin. Lapsi kärsi, siis todella kärsi siitäkin, että hän ei heti koulusta päästyään saanut soittaa minulle, eikä saanut tulla kotiin, vaikka koti oli aivan lähellä, vaan oli pakko mennä koulukuljetusautoon, joka vei hänet laitokseen. Joskus lapsi pyysi, että "Tule äiti istumaan sinne vaikka puistonpenkille, niin saan edes nähdä sinut."

Niin minä istuin sitten viikkokausia aina koulun päätyttä tietyllä penkillä, että sain vastata lapsen huiskutukseen. Kun selvisi, että koulusta tultua lapsen piti aina olla tunti yksin huoneessaan, hän ei aina uskaltanut mennä edes juotavaa hakemaan, ettei rikkoisi laitoksen sääntöjä, niin otin tavaksi mennä lasta jo koulun portille vastaan ja vein hänelle joka päivä juotavaa, mehua ja/tai pieniä gefilus-juomia, joita hänen lääkärin suosituksesta olisi pitänyt saada laitoksessakin, mutta niitä ei hänelle hankittu. Siinä saimme sitten halata ja vaihtaa muutaman sanan, ennen koulubussiin menemistä.

Kun laitoksen omahoitajalle selvisi, että tapaamme päivittäin (näemme vilaukselta), niin siitä eteenpäin lapsen kaikki ongelmat ja valitukset laitoksen suhteen kuitattiin sillä, että "Ihmekö tuo, kun te tapailette niin paljon." Heidän lakien rikkomuksillaan ei ollut mitään merkitystä, eikä lapsen pahoinpitelyllä, kaikki vain oli tietenkin vanhemman syytä.

Joka ilta sai soittaa kotiin tarkasti 10 minuuttiin rajatun puhelun ja hoitaja kyttäsi vieressä, mitä puhutaan ja että aika ei varmasti ylity sekunnillakaan. Loppuajasta lapsi itki joka puhelussa koko ajan, mutta hoitajat väittivät, että "Kas, kun ei me olla huomattu ollenkaan, niin iloinen ja reipas on jatkuvasti." Voi että tulee vieläkin tippa linssiin kun muistelee noita hirveitä aikoja.