Omantunnon kysymys

En päästäisi häntä sisään. Pahoittelisin ja sanoisin, etten voi auttaa. Vetäisisin oven niin nopeasti kiinni kuin mahdollista. Olisin kuitenkin oikeasti pahoillani hänen huonon tilanteensa takia. Toivoisin, että hänen asiansa selviäisivät jotenkin.

.. tietty missä mittakaavassa on pahaa saanut aikaan?
Jos ei ole mitään todella elämää suurempaa pilannut elämästäni, niin todennäköisesti auttaisin jollain lailla ja neuvoisin tien paikkaan, jossa voidaan auttaa jatkossakin.

Ja mitä tuohon rahan antamiseen tulee, niin en ehkä antaisi rahana - ehkä tarjoaisin safkan. Riippuu niin tilanteesta, miksi on asiat huonosti. Se ratkaisee avunluonteen..

...enkä missään tapauksessa auttaisi. Olisin iloinen, että luonto kostaa puolestani. Hävytön ihminen, joka vielä mun ovelle tulisi sen jälkeen kun olisi mua loukannut. kärsiköön. J mieluusti.

En tietenkään anna rahaa. En voi sietää minkäänlaista ovelta-ovelle rahan ruinaamista. Jos todellakin on ruoasta pula, niin eiköhän sitten pyytäisi ruokaa ja jostain aivan muualta kuin mun ovelta.

Omantunnon kysymystä mä en osaa tästä tehdä. Nykypäivän Suomessa niin harva näkee nälkää, ja jos oikeasti asia on näin, niin turvaverkkoja on paljon. Minä tuskin tulen koskaan ruokkimaan satunnaisia oveen kolkuttajia - oli ne sitten vihamiehiä tai tuikituntemattomia elämällä päähän potkittuja ihmisiä.

... mutta auttaisin häntä vain voidakseni käyttää häntä hyväksi!!!!

Miksen auttaisi hädässä olevaa ihmistä..
Tietysti kysyisin niistä vanhoista kaunoista, että unohdettaiskos No, ei mulla ketään "perivihollista" tms ole.

en antaisi rahaa, mutta ruokaa varmaan tarjoaisin jos jotain jääkaapissa sattuisi olemaan. Sitten kertoisin hänelle missä on lähin sossu. En sitä kyllä tiedä itsekään, mutta voisin sen ottaa hänelle selville.

ehdottomasti. En haluaisi omalletunnolleni sitä, että viholliseni tai kukaan muukaan kuolisi nälkään ovellani. Sääli voittaisi. Ehkä yrittäisin sopia välimme tämän jälkeen.

Joka tapauksessa ainakin yrittäisin noudattaa lähimmäisenrakkaudesta Raamatussakin annettua käskyä.

..ja yritin tutkiskella itseäni tässä kohtaa.

Etten liian nopeasti sanoisi, että tietenkin auttaisin, oli vihamies tai ei, sillä sehän vastaus tuli spontaanisti mieleeni jo tuota aloitusta tehdessäni..:)

Sitten ajattelin jo välillä, että vastaan niin, että yrittäisin olla auttamatta viimeiseen saakka, itseni tuntien, että hellyn liian helposti asiassa kuin asiassa.

Mutta eilen tuli sitten juuri vastaava tilanne esiin. Ei ollut kyllä vihamies eikä häneltä ollut ruokakaan loppu, mutta hän on eräs hankala ihminen, johon joudun miltei päivittäin törmäämään ja hän levittelee minusta vääristeltyjä kommentteja ja saa omia kavereitaankin puolelleen..:(

Hänellä oli siis eilen yksi pulmatilanne, johon vain minä tiesin vastauksen, niin enkös välittömästi rientänyt apuun....jalat kiirehtien..;D

Koitin miettiä tuota joka kantilta ja tulin siihen tulokseen että luultavasti en suostuisi henkilön kanssa edes puhumaan joka olisi minua sekä perhettäni loukannut ja aiheuttanut harmia. Anteeksi voin helpostikkin antaa nimellisesti mutta unohtaa en voi..

..tilanne. Itseeni kohdistuven kiusanteon visin antaa anteeksi ja unohtaa, mutta en perheenjäsenieni kiusaamista...

jos kyse olisi vain minusta, antaisin ruuat ja pyytäisin sisälle juttelemaan... Joskus ystävällisyys voi satuttaa enemmän kuin töykeys..

Mutta jos läheisiäni on loukattu pahasti, esim vaikka naistani tai varsinkin lapsiani (joita minulla ei tosin vielä ole). En varmaankaan pysty painamaan asiaa villaisella, saatikka auttamaan...

kaksipiippuinen juttu..

hän kyllä hän saisi viimeistään tuossa tilanteessa kanssani. Kai kuulostelisin hänen vilpittömyyttään tilanteessa, edes oman hätänsä edessä.

Koettaisin säilyttää malttini. Kuuntelisin, kyselisin.

Tahtoo olla, että jos aistin pienimmässäkään määrin "vilungin pelaamisen" kanssani, jos tajuntaani tunkee hujestuksen maku, niin pakit tulee. Oveluudella, kautta rantain luikertelemalla minua ei kannata yrittää saada itse ehdottamaan suurisuuntaisia liikekannallepanoja, ihan vaan välttääkseen ettei ole itse mitään ruihnannut.

Aika huono olen myös unohtamaan, loppujen lopuksi subjektiiviset, vääryydet. Epärehellisyys, esim. valehtelu (Voi kertoa ettei halua jostain keskustella, mutta valehdella ei kannata.) ja omaneduntavoittelu (kanssakäyntiä yks'puolelta, kun toisen etu vaatii) saa ihmisen arvostuksen notkahtamaan, muistan kyllä. -Silti, kukaan ei ole läpeensämätä.

Ylpeyttäkö ?

Nälkäiselle voisin ruokaa tarjota. Ja asioista keskustella. Jos apua tietäisin olevan saatavilla, kertoisin kyllä.
Ylimpiä ystäviä meistä tuolla yhteisen taipaleen kulkemisella tuskin koskaan tulisi. Suomi-kotia en ala pitää.