Suruprosessi

Niin 9vuoden suhde sitten päättyi eilen, mies vaan lähti ja ilmotti ettei enää jaksa. Kaula oli syötynä, joten hän on löytänyt uuden. Itse en ole vahva, syön muutenkin masennuslääkkeitä. Ja nyt olen vaan itkenyt ja itkenyt, nään omituisia todentuntuisia unia, että miesystävä tulisi käymään ja roikun hysteerisesti hänessä ja itken, nään myös unia tästä uudesta naisesta jolle huudan ja itken myöskin että miten voit tulla väliin.

Fakta tosin on se, että meidän olisi pitänyt erota jo kauan sitten, jo kerran erottiinkin mutta käytännön syistä päädyttiin takas yhteen, eikä ajatus miehellenikään ollut sillon vielä täysin kypsä. Nyt hän on niin sanotusti täysin valmis jne. Minä läheisriippuvaisena olen täysin sairaalakunnossa.

En tiedä miten selviän esim. rahallisesti ja henkisesti tästä. Pelkään etten koskaan tulekkaan pääsemään tästä yli. En usko että voin enää koskaan rakastua tai olla kenenkään muun kanssa. Myöskään mulle ei maistu ruoka, ja kroppani kärsii myös fyysisesti todella rajusti, kuten oksentelu ja yökkäily. Meillä ei ollut onneksi lapsia, ja olen suht nuori. Mutta tähän tämä elämä taitaa päättyä..

*itkuisin silmin*

Eron jälkeen aloitin päiväkirjan pitämisen. Siinä sain vatvoa kaikessa rauhassa niin hyvät kuin huonotkin asiat itsestäni, miehestä, suhteesta sun muusta. Itkin lapseni nähden mutta siinä tein virheen, koska se oli hänelle liian raskasta ja hänelle tuli voimakkaita pelkotiloja erostamme. Pelkäsi ilmeisesti sitä, että äitikin lähtee. Paneuduin lasteni kanssa olemiseen ja se oli hyvää lääkettä surkeaan olooni. Surin eroamme hyvin pitkään mutta onneksi tein sen, koska nyt se on käyty läpi enkä haikaile minkään turhan perään.

Minulla nyt erosta 10 kuukautta. MIelialat vaihtelevat vieläkin paljon, mutta mukavia ja tyytyväisiä hetkiä on yhä enemmän. Olen nyt lukemassa Bruce Fisherin kirjaa Jälleenrakennus ja koen kyllä siitä olevan kovasti hyötyä. Joillakin paikkakunnilla järjestetään eroseminaareja ko. teoksen pohjalta. Raskaita kuulemma ovat, mutta lyhentävät toipumisaikaa paljon. Ja ennenkaikkea huomaa ne asiat mitkä meni pieleen, ettei toista seuraavalla kerralla samoja juttuja.
Alku oli mullakin tuollaista samanlaista, kävin kriisikeskuksessa pari kertaa juttelemassa, juttelin ystäville, kirjoitin yms. Aivan varmasti sinäkin pääset yli ja jonakin päivänä huomaat olevasi entistä vahvempi. Voimia!

Aikaa on kulunut todella vähän. Olet rikki ja vereslihalla aivan kuin miehesi olisi kuollut liikenneonnettomuudessa. Ole lempeä itsellesi, anna surun tulla ja hae apua, jos siltä tuntuu.
En usko, että itsesyytökset sinun kohdalla ovat oikeutettuja, joku ei vaan tajunnut arvoasi. Aseta selviytyminen viikon päähän, siihen asti jaksat, syöt, käyt töissä, panet lapsesi kouluun, älä muserru toisen ihmisen takia. Kunpa voisin lähettää sinulle jaksamista ja energiaa, ainakin nukkumaanmennessäni teen sen.

Hei!
en voi muuta sanoa kuin että aikaa prosessi vie..itsellä asumusero alkoi 11kk sitten ja virallinen ero astui voimaan muutama kuukausi sitten.
Tunteet vaihdelleet alun täydestä pimeydestä ja epätoivosta välillä jopa melkein normaaliin olotilaan.

Alun pahimmasta vaiheesta pääsin yli ystävien, työn, terapian ja lääkkeiden voimalla - ja sen että pakotin itseni yksinäni liikkeelle. Alussa se oli pirun vaikeaa mutta nyt jo hieman helpompaa - 12v jälkeen yksin liikkuminen tuntui todella oudolta ja pelottavalta.

Välillä arveluttaa milloin ystävät heittävät pyyhkeen kehään kun kyllästyvät vatvomaan näitä samoja asioita..olenkin yrittänyt "säästää" heitä liialta vuodatukselta ja etsiytyä muiden eron kokeneiden kanssa juttusille. Erosemiaaria tässä odottelen täällä järjestettäväksi, mutta vasta 6kk päästä, harmi.

Pieni varoituksen sana - tulet varmasti törmäämään jossain vaiheessa miehiin, jotka yrittävät tarjota olkapäätä ja siinä samassa muutakin kun huomaavat siipeensä saaneen, juuri eronneen naisen. Olehan tarkkana äläkä anna itsestäsi heille liikaa...itse menin tähän lankaan parikin kertaa ja nyt on sydän kovettunut melkoiseksi möhkäleeksi, kai hyvä niin ainakin tällä hetkellä.

Ja sitten ne ensimmäiset häät joihin menet yksin..varaudu suureen tunnekuohuun...näin ainakin kävi minulle viikonloppuna mutta hengissä vaan sieltäkin selvisin.

Muista että vähitellen kun saat uutta sisältöä elämääsi se tuskakin väistyy, ihan pikkuhiljaa mutta kuitenkin!

Aivan samoja tuntemuksia käyn itsekkin läpi ja se kai kuuluu asiaan. Puhuminen auttaa ja tietysti aika. Pienistä asioista liikkeelle,kyllä se siitä. Itsestään se on viimekädessä kiinni! Rohkeasti vaan hakemaan apua!TSEMPPIÄ!!

Kiitos teille kaikille, kaikki sanat ovat mulle arvokkaita, ne jollain lailla antavat voimaa!
Nyt olen todella väsynyt, piti vain jaksaa kiitoksen verran laittaa viestiä.
Ehkä joku päivä tulen kertomaan, mikä on oloni kun aikaa on tovi kulunut.

Hei vaan! Mun mieheni muutti pois noin 9 kk sitten ja on hakenut lopullista eroa.Tuntui kuin taivas olisi pudonnut niskaani. Kaikki tuntui yhdentekevältä ja edelleen olen täysin sekaisin. Olen kolmen lapsen kanssa ollut yksin koko ajan, mieheni ei ole niitä ottanut itselleen kertaakaan tänä aikana, vaikka tapaamsiet on sovittu. Mulla on vieläkin vihavaihe päällä ja luulen, että en koskaan pysty antamaan anteeksi hänelle. Ikävä on mieletön, kertaan vain muistoja 23 vuodelta. Kaikki ovat vakuutelleet mulle auringon paistavan risukasaankin vielä joskus. Tällä hetkellä sitä on vaikea uskoa. Miehen on näköjään helppo lähteä jättää naiselle koko paska. En ole voinut työstää eroa yhtään kun olen koko ajan lasteni kanssa. Täytyy yrittää olla vain reipas ja hymyileväinen ja koko ajan pala on kurkussa. Kertokaa mulle kokemuksia omasta prosessistanne kuinka olette selvinneet erosta. Voimia sulle!