Yritän nyt avautuu tälle palstalle vaikka tää tuntuuki kauheen vieraalta. En muista, että olisin koskaan voinu kunnolla avautuu kenellekkään ihmiselle, enkä oo kyllä ennen kirjoittanutkaaan mihinkään tunteistani tai elämästäni, mutta päätin nyt kokeilla...
Yleensä pyyhin aina mitä olen kirjoittanut ja kirjoitan sitten uudelleen ja yritän muotoilla asioita paremmin, mutta nyt ajattelin kirjoittaa kaiken tähän suoraan, mitä ajattelen ja toivon että saan asioita kirjoitetuksi. mitä vaan saa kommentoida
tää alkaa nyt, toivon että joku lukisi, mutta voi vaihtaa toiselle sivulle jos alkaa kyllästyttää:)
Eli olen 17-vuotias, täytän ihan pian 18. Mulla ei ole ketään hyviä ystäviä, eikä poikaystävää ole vielä koskaan ollutkaan, eli olen aika yksinäinen. Mulla on kyllä kavereita koulussa, mutta ei vapaa-ajalla. Nyt alkaa viikonloppu koeviikon jälkeen ja olo on sellanen että voisin olla mielummin jossain ihan muualla kuin kotona koneella... En oikeestaan ees tykkää olla koneella haluisin että mulla olisi joku harrastus ja olisin kiinnostunut vaikka mistä, haluaisin olla ulkona kavereitten kanssa mutta olen aika huono kysymään ketään lähtemään mun kanssa vaikka ulos, koska parhaat kaverini jätti mut pari vuotta sitten, eivätkä kertoneet syytä. Oli meillä ollut riitaa jonku aikaa sitte ja mä olin varmaan sillon aika lapsellinen ja herkkä ja olen herkkä edelleen , mutten ehkä anna sen näkyä ulospäin.
pitäisi vaan uskaltaa olla oma itteni aina ihmisten kanssa ja uskaltaa sanoa mitä ajattelee ja mitä haluaisi sanoa. Ehkä häpeän sitä ettei minulla ole ketään ja elän vähän kuin omassa kuplassani, vaikka olen myös toisaalta sosiaalinen ihminen, se riippuu tilanteesta ja seurasta.
En halua syyttää vanhempiani mistään tai sotkea heitä asioihini, koska heitä kiinnosta miltä musta tuntuu tai voi olla että kiinnostaa mutta eivät ole koskaan osanneet kysyä kuulumisistani.. he ovat kuitenkin tavallaan aika läheisiä mulle mutta tuntuvat silti etäisiltä koska me ei puhuta ikinä mistään syvällisistä asioista.
Mun äiti välil sanoo mul aika pahasti mut must on kyl iha hyvä jos ihmine huutaa sillo ku se suuttuu ja osaan mä yleens itteeni puolustaa, mut se on myös sanonu mul just sellasii asioit mink taki mun on vaikee puhuu sil joistai asioist.. Joskus aika kaua sit.. tai muutama vuosi enne ku mä menetin mun kaverit ja vähä myöhemmi mua alettii kiusata koulus, mun äiti sano isäl et se ihmettelee et misk mul edes on kavereit : /
Mä pelkään sitä musta tulee sellanen "syrjäytynyt nuori" sen takia että mulla ei ole ystäviä kenen kanssa jakaa asioita. Käyn lukiota ja se menee ihan ok, mutta tiedän että pystyisin paljon parempaankin ja haluaisin tehdä enemmän sen eteen, mutta joskus lukeminen tuntuu vaan niin turhalta, koska elämässä ei ole sille vastapainoa.
Haluaisin muuttaa omilleni kaupunkiin ja haluaisin tutustua muutamaan ihmiseen paremmin, mutta toisaalta pelkään että olisin kauungissa entistä enemmän yksin, koska mulla ei olisi edes perhettä lähellä. Mietin muuttamista jo vuosi sitten, mutta 18-vuotiaana alkaa vasta saada kelalta asumistukia ym. Mutta menisi se talouspuolikin silti aika tiukoille.
Eniten elämääni kaipaan rakkautta. Kukaan ei ole koskaan sanonut mulle että "Rakastan sua" . Mä haluisin aika kipeesti rakastua ja tuntee itteni jonkun arvoseks ja et kuuluisin johonki tai olisin jollekki tärkee. ..rupeen melkee itkee... ::D mut... Mua pelottaa kasvaa aikuseks, ku en tiä mistä saan voimaa itsenäistyy ja lähtee pois kotoo. Enkä haluu lähtee kotoo mitää ongelmii pakoo vaan haluun ol ain vanhempieni kans väleis vaik mitä tapahtuis. Kosk kyl mä sen täs elämäni aikan tajunnu et taidan ol itekki aika vaikee ihminen ja tiedän milt tuntuu tul hylätyks.
Toivon et pystyisin puhumaa mun asioist vaik oon ain inhonnu henkkoht asioist puhumist ehkä siks et se on ollu vaikeet mut haluisin vaa hyväksyy itteni tälläsenä ku oon. Ei mua enää ketää kiusaa, mut silti se kaik vaikuttaa mun itsetuntoo. Mä en tiä mikä muu vois tehä mut onnelliseks ku se et mul olis ees yks hyvä ystävä:)
Mul on tavallaan kai sellanen masennus et oon välillä kyllä aidosti iloinen ja hymyilen mut mieliala vaihtelee herkästi..
en tiä oliko tää oikee palsta , mut kiitän kaikkia ketkä jaksaa lukea tän tylsistyttävän pitkän viestin
Yleensä pyyhin aina mitä olen kirjoittanut ja kirjoitan sitten uudelleen ja yritän muotoilla asioita paremmin, mutta nyt ajattelin kirjoittaa kaiken tähän suoraan, mitä ajattelen ja toivon että saan asioita kirjoitetuksi. mitä vaan saa kommentoida
tää alkaa nyt, toivon että joku lukisi, mutta voi vaihtaa toiselle sivulle jos alkaa kyllästyttää:)
Eli olen 17-vuotias, täytän ihan pian 18. Mulla ei ole ketään hyviä ystäviä, eikä poikaystävää ole vielä koskaan ollutkaan, eli olen aika yksinäinen. Mulla on kyllä kavereita koulussa, mutta ei vapaa-ajalla. Nyt alkaa viikonloppu koeviikon jälkeen ja olo on sellanen että voisin olla mielummin jossain ihan muualla kuin kotona koneella... En oikeestaan ees tykkää olla koneella haluisin että mulla olisi joku harrastus ja olisin kiinnostunut vaikka mistä, haluaisin olla ulkona kavereitten kanssa mutta olen aika huono kysymään ketään lähtemään mun kanssa vaikka ulos, koska parhaat kaverini jätti mut pari vuotta sitten, eivätkä kertoneet syytä. Oli meillä ollut riitaa jonku aikaa sitte ja mä olin varmaan sillon aika lapsellinen ja herkkä ja olen herkkä edelleen , mutten ehkä anna sen näkyä ulospäin.
pitäisi vaan uskaltaa olla oma itteni aina ihmisten kanssa ja uskaltaa sanoa mitä ajattelee ja mitä haluaisi sanoa. Ehkä häpeän sitä ettei minulla ole ketään ja elän vähän kuin omassa kuplassani, vaikka olen myös toisaalta sosiaalinen ihminen, se riippuu tilanteesta ja seurasta.
En halua syyttää vanhempiani mistään tai sotkea heitä asioihini, koska heitä kiinnosta miltä musta tuntuu tai voi olla että kiinnostaa mutta eivät ole koskaan osanneet kysyä kuulumisistani.. he ovat kuitenkin tavallaan aika läheisiä mulle mutta tuntuvat silti etäisiltä koska me ei puhuta ikinä mistään syvällisistä asioista.
Mun äiti välil sanoo mul aika pahasti mut must on kyl iha hyvä jos ihmine huutaa sillo ku se suuttuu ja osaan mä yleens itteeni puolustaa, mut se on myös sanonu mul just sellasii asioit mink taki mun on vaikee puhuu sil joistai asioist.. Joskus aika kaua sit.. tai muutama vuosi enne ku mä menetin mun kaverit ja vähä myöhemmi mua alettii kiusata koulus, mun äiti sano isäl et se ihmettelee et misk mul edes on kavereit : /
Mä pelkään sitä musta tulee sellanen "syrjäytynyt nuori" sen takia että mulla ei ole ystäviä kenen kanssa jakaa asioita. Käyn lukiota ja se menee ihan ok, mutta tiedän että pystyisin paljon parempaankin ja haluaisin tehdä enemmän sen eteen, mutta joskus lukeminen tuntuu vaan niin turhalta, koska elämässä ei ole sille vastapainoa.
Haluaisin muuttaa omilleni kaupunkiin ja haluaisin tutustua muutamaan ihmiseen paremmin, mutta toisaalta pelkään että olisin kauungissa entistä enemmän yksin, koska mulla ei olisi edes perhettä lähellä. Mietin muuttamista jo vuosi sitten, mutta 18-vuotiaana alkaa vasta saada kelalta asumistukia ym. Mutta menisi se talouspuolikin silti aika tiukoille.
Eniten elämääni kaipaan rakkautta. Kukaan ei ole koskaan sanonut mulle että "Rakastan sua" . Mä haluisin aika kipeesti rakastua ja tuntee itteni jonkun arvoseks ja et kuuluisin johonki tai olisin jollekki tärkee. ..rupeen melkee itkee... ::D mut... Mua pelottaa kasvaa aikuseks, ku en tiä mistä saan voimaa itsenäistyy ja lähtee pois kotoo. Enkä haluu lähtee kotoo mitää ongelmii pakoo vaan haluun ol ain vanhempieni kans väleis vaik mitä tapahtuis. Kosk kyl mä sen täs elämäni aikan tajunnu et taidan ol itekki aika vaikee ihminen ja tiedän milt tuntuu tul hylätyks.
Toivon et pystyisin puhumaa mun asioist vaik oon ain inhonnu henkkoht asioist puhumist ehkä siks et se on ollu vaikeet mut haluisin vaa hyväksyy itteni tälläsenä ku oon. Ei mua enää ketää kiusaa, mut silti se kaik vaikuttaa mun itsetuntoo. Mä en tiä mikä muu vois tehä mut onnelliseks ku se et mul olis ees yks hyvä ystävä:)
Mul on tavallaan kai sellanen masennus et oon välillä kyllä aidosti iloinen ja hymyilen mut mieliala vaihtelee herkästi..
en tiä oliko tää oikee palsta , mut kiitän kaikkia ketkä jaksaa lukea tän tylsistyttävän pitkän viestin
Vastaukset 1
Vanhimmat
Luulen, että on ihan normaalia olla huolissaan tulevaisuudestaan. Mä ainakin mietin sitä usein. Mitä teen lukion jälkeen, miten tulen pärjäämään jne. Pelkoa lisää vielä kaikki puhe ylioppilaskirjoituksista ja niiden ratkaisevasta merkityksestä. Ihan kuin kaikki olisi kiinni siitä.
Tiedän hyvin ton tunteen, kun ei pysty luottamaan kehenkään ja itseluottamuskin on hukassa. Oon huomannu, että siitä on tosi vaikeaa päästä pois. Kannatttaa kuitenkin vaan yrittää olla oma itsensä, vaikka toisten miellyttäminen onkin mielessä jatkuvasti. Rohkeutta sulle oman tiesi kulkemiseen.
Ja samoin toi vapaa-ajan ystävien vähyys on ikävää, sillä sen vuoksi munkin paras ystävä on tietokone. Onneksi netistä löytää seuraa ikäviempien hetkien iloksi. Anonyyminä aroista asioista puhuminen on jotenkin... ...helpompaa.
Yritän vain sanoa, että me itse määrittelemme keitä olemme. Mitä arvostamme, mitä paheksumme, keistä välitämme. Luovutammeko vai jatkammeko taistelua vastoinkäymisiä vastaan.