Palmupuu

Nainen tummatukkainen kulki kerran talon ohi, jonka pihassa tyttö istui ja leikki. Nainen otti taskustaan jotain ja laittoi sen maahan. Tytön katse oli kiinnittynyt naisen punaistakin punaisempaan huulipunaan ja unohti pian koko tapahtuman. Vuosien kuluttua, kun tytöstä oli tullut jo nainen, hän käveli vanhan talonsa ohi, ja huomasi palmupuun, aivan talon laidalla. Silloin hän muisti kuin muistikin naisen ja meni vaistomaisesti lähemmäs puuta. Ihmiset pihoissa ihmettelivät tuota käytöstä, sillä he eivät siinä nähneet palmupuuta, tai mitään muutakaan puuta. Nainen kosketti puun runkoa ja tunsi kätensä kihelmöivän kuumuudesta. Pian hän näki puun rungosta itsensä, kunnes tajusi tuijottavansa peiliin.

"Irina, etköhän ole jo tarpeeksi kauan seissyt siinä peilin edessä"

Nainen huomasi olevansa elämässä. "Anteeksi Elisa, minä kuvittelen välillä kaikkea"

"Taasko haaveilet?"

"Tiedän että se on hullua..."

"No,tuletko jo?"

Nainen tiesi, ettei voisi kertoa ystävilleen ajatuksistaan, ajatuksista, joita ei voisi selittää matemaattisten lakien avulla, joten hän pysyi aina vaiti. Äskeinen kuvitelma oli tuntunut niin todelliselta. Tuo tummatukkainen nainen oli ollut hänen unissaan ja ajatuksissaan aina, eikä hän enää muistanut oliko hän pikku tyttönä omassa pihassa ollessaan edes nähnyt tätä oikeasti, vai oliko sekin uni, tai kuvitelma.



"Ota se. Ota sinä se, naapurit näkevät minut... laita se tuohon maahan, tuonne noin... kyllä sinä uskallat, shh, älä herätä ketään"
"Näin sinut päivällä...laitoit sen jo...näin kun kumarruit...
"Ei, en minä kumartunut..., vaan tulin luoksesi, etkö muista, irina? tulin luoksesi...
"Ei, et tullut, siitähän on jo aikaakin..."
"Olit pieni, et vaan muista..."
"Enkö ole pieni enää?"
"Irina, herää kuvitelmistasi!"

"Irina HERÄÄ!"

"Elisa? Voih, nukahdinko tähän sohvalle?

"Kyllä, tämä on uskomatonta!"

"Elisa puhui ja puhui ja sinä jossain vaiheessa nukahdit ja nukuit..."

"Tanja! Mikset sanonut heti kun huomasit Irinan nukkuvan?"

"Mi-minä kuuntelin juttuasi ja..."

"Olen hereillä nyt, voin kuunnella, aloita alusta"







"Mummi, muistatko mitään siitä kun olin pieni?"

"Tottakai muistan, irina, kuinka voisin unohtaa!"

"En ole ikinä kysynyt paljon vanhemmistani, mutta...haluaisin kuulla jotain äidistäni"

"Voi irina, en tiedä äidistäsi sen enempää kuin sinäkään. Isäsi ei kertonut hänestä mitään. Hänen nimensä oli Kaarina...muistaakseni..."

"Mitä isälle tapahtui?"

"irina, vanhoista asioista ei kannata puhua"

"Sanoit aina että hän vain katosi"

"Niin... isäsi katosi merellä, kyllä sinä tiedät ettet enää nää häntä...hän..."

"Niin, tiedän... kuinka vanha olin silloin?"

"Kuusi vuotias...leikeit pihalla, kun sain tiedon"

"Leikein pihalla... muistatko jotain epätavallista siinä päivässä? sanoinko jotain?"

"En muista, muistan vain kun puhelin soi, ja sain kuulla kamalimman uutisen elämässäni... sinä puhuit kaverisi kanssa ulkona..."

"En puhunut kaverin kanssa... näitkö kenen kanssa puhuin?"

"En, kun tulin, olit yksin."

"Luulen, että näin äitini sinä päivänä mummi, onkohan se mahdollista?"

"Voi irina, kuvitelmasi ovat ainutlaatuisia, mutta lääkäri voisi pitää niitä pelottavina..."

"Heräsinkö sinä yönä?"

"Et nukkunut koko yönä...enkä minäkään"

"Meninköhän ulos?"

"Et"


Sen oli pakko olla jotakin, Irina mietti. Hän ei halunnut nukkua. Tuo nainen, se ei voisi olla ketään muu, kuin äiti. Irina painoi silmiään kiinni, hän tiesi, että näkisi äidin taas pian...

"Se on aivan helppoa"
"Laitan sen maahan?"
"Shh! Pian sinun on mentävä, ei, ei, sinä otat sen maasta"
"Mutta...."
"Otat sen maasta ja teet mitä sinun on tehtävä, minun takiani"
"Oletko äitini?"
"Mene hakemaan se, mene!"
"Se on raskas...mikä se on?"