Väkivallan seuraukset pidemmän ajan päästä

itzse koin vertaistuki ryhmässä käynnit hyväksi ja on auttanut hemmetisti..itse koin väkivaltaa 2vutotta kunnes pojan synnyttyä lähdin karkuun..jätkä oli narsisti psykopaatti..exlinna istujakin...olen itse käynnyt väkivaltaakokeneiden vertaistukiryhmässä ja hitto on auttanut kun on päässyt puhumaan muille ja sellaisille jotka välittää asiasta ja jotka ymmärtävät ja ovat samaa kokeneet

Itse hölmö taidat olla sinä "hölmökö olet".
Sillä taustalla mikä hakkaajalla on, ei taida paljon oikeuksia lapsen tapaamisiin olla. Joten eroon pääsee yksinkertasesti sillä että äidillä tässä tilanteessa on yksinhuoltajuus ja mahdollisesti lähestymiskielto.
P.S. Lapsi on syytön kaikkeen tähän, eikä perusteluna abortille aina ole se että kun mies hakkaa.

Minuun nuo menneet ovat vaikuttaneet siten että istun mielelläni vain kotona yksin. En päästä ihmisiä usein kotiini vieraita miehiä en ollenkaan.

en luota ihmisiin siksi en kerro kaikkea mitä ajattelen asioista. Minua pidetään varmaan itseriittoisena outona tyyppinä. Noh en valita enkä pyytele ketään seuraani se joka tulee vapaasti voi jäädä mutta en jää kyselemään jos häviää.

Kyllä traumaattisuus jossain määrin vaikuttaa elämääni. Tosin varmaan näillä keinoilla en sotkeennu mihinkään aamuyön nakkikioski tai taksijono riitoihin .
Että sellaista se parisuhde väkivalta synnyttää vaikka aikaa jo yli 7v noista rytinöistä.

10-9 vuoden takaiset tapahtumat vaikuttavat minuun vieläkin. Elin väkivaltaisen narsistin kanssa, kunnes lopulta pääsin hänestä eroon. En lopullisesti, sillä meillä on yhteinen lapsi ja hänellä on tapaamisoikeus ja hän tapaa lastaan satunnaisesti. Koin niin fyysistä kuin henkistä väkivaltaa. Hän tuhosi itsetuntoni ja mielenterveyteni , melkein tappoi minut. Vei vuosia kuntoutua henkisesti ja rakentaa omanarvontunto uudelleen. Tänä päivänä koen itseni jo henkisesti vahvemmaksi ja puolustuskykyiseksi, mutta sisimmässäni olen heikko ja pelkään edelleen. Jos päästän ajatukseni yhtään pidemmälle menneeseen, romahdan. En enää kovin herkästi, mutta edelleen kokemani asiat vaikuttavat minuun. Ehkä vielä jonain päivänä pääsen kaiken yli ja itseinhoni ja halveksunta häntä ja itseäni kohtaan on ohi. Lapseni takia minun on pyrittävä olemaan vahva joka ikinen päivä.

Samoin. Eli useampi vuosi on jo kokemuksista kulunut. (Kirjoitin äsken tarinaani, mutta pyyhin sen pois, kun tuli itku kesken kirjoittamisen ja samalla tuntui, että ei sitä paskan määrää enää jaksa kelata)

Herään edelleen öisin tarkistamaan, että ovi on varmasti lukossa ja samalla sydän alkaa hakkaamaan pelosta, että kohta avaimet rapisee lukossa. Tiedän, ettei ovestani kukaan tule, mutta pelko ei tottele järkeä.

Kun olen kotona ja ovikello soi, tulee sama kauhureaktio. Ystävät tietävät, etten koskaan avaa ovea kenellekään ennen kun soittavat ensin siellä oven takana.

Olen yksin, koska en halua minkäänlaista miestä elämääni. Viimeinen kokemus vei luottamuksen täydellisesti. Kukaan omassa lähipiirissäni ei edes usko, että joku heidän mielestään mukava mies on voinut tehdä niin pimeitä asioita, mitä minulle teki.. Ja vaikka tiedän, että en ole syyllinen, kannan silti suurta huonouden tunnetta tapahtuneista ja välillä olen ollut varma, että minähän se hullu olen.

Aika on auttanut jotenkin ja nykyiset painajaiset eivät enää ole jokapäiväisiä. Onneksi on työpaikka ja onneksi on ystäviä, vaikka en puhua kaikesta voikaan. En vaan pysty siihen.

Nooh.. Minun väkivaltainen suhde loppui noin vuosi sitten. Pari viikkoa eron jälkeen muistan jo nauttineeni elämästä ja olo oli todella hyvä. Nautin siitä rauhasta mikä kotonani jälleen oli. Buukkasin itseni lähes 24/7 kunnes huomasin että yöuneni kärsi eikä uni enää tullut..kävin ihan yli kierroksilla. Jossain vaiheessa keväällä tuli hirmuinen itsetunnon puuska. Minuahan ei enää kukaan kohtele väärin! Siitä saivat osansa myös ystäväväni..Kesä meni ihmetellessä ja loppu kesästä tuli taas romahdus. Tälläkin hetkellä olo on hyvin sekava. Väsymys on suuri...Olen uudessa suhteessa ja kohta vanhaa suhdetta puidaan oikeudessa.

Olen seurustelut uudessa parisuhteessa nyt muutaman kuukauden. Asumme eri paikkakunnilla. Aluksi kaikki meni tosi hyvin. Minulle sopi kaukoilu, koska sain silloin pitää myös oman tilani, mutta sitten alkoi se luottamuspula..vaikka hän ei ole mitään sellaista tehnyt mikä antaisi aihetta siihen. Minun on vaikea luottaa hänen sanoihin, missä hän on ollu tai mitä tehnyt. Epäilen jatkuvasti hänen sanojaan ja vaadin häneltä liian paljon. Suutun pienistäkin asioista, mistä voin keksiä jonkun syyn ettei hän muka välitä tarpeeksi. Koen hirveän helposti etten saa tarpeeksi ansaitsemaani huomiota. Huomaan käyttäytymisessäni samoja asioita kun exän kanssa. Tajuan, mistä ongelmani johtuvat ja ne juontavat pitkälle lapsuuteenkin asti. Tämä edellinen suhde oli vain piste iin päälle.

Eilen minulle tuli aivan toivoton tunne siitä etten pysty tähän suhteeseen. Rakastan häntä kamalasti ja tuntuu, että en saa käytöstäni muutettua. Ei hän ole sitä ansainnut. Toivoin, että kun viimein edellinen suhteeni on käsitelty loppuun oikeudessa asti voisin jättää ongelmat taakseni. Mutta ei se taida olla ihan niin yksinkertaista.. Tässä nyt joitakin jälkiä, mitä minun väkivaltainen suhteeni minuun jätti...

- Entä mistä olette saaneet apua?

Kävin aikoinaan puhumassa perheneuvolassa. Siellä miehen väkivaltaisuutta pidettiin yllätyksekseni asiaan kuuluvana, tavallisena asiana parisuhteessa. Omaa ahdistustani vähäteltiin, koska pahoinpitely ei jättänyt jälkiä.

Vertaistukiryhmää en ole kokeillut. Sieltä joku kirjoittajista saanut apua.

Minä sain apua työterveydestä ja Nuorten kriisipisteestä, missä kävin puoli vuotta juttelemassa eron jälkeen.

Minulla on takana kaksi parisuhdetta, joissa toisessa enemmän henkistä väkivaltaa, manipulointia ja kontrollointia, toisessa lisäksi fyysistä väkivaltaa.

Erosta on nyt melkein 2,5 vuotta. Seurustelin eron jälkeen yhden kiltin miehen kanssa, mutta seksi alkoi ahdistaa. Kaipaan yhteyttä toisiin ihmisiin, mutta minusta on tullut arka ja eristäytynyt. Itsetunto on huono, vaikka toisaalta olen päättänyt, että kukaan ei minua enää satuta. Ovessa on kaksi turvaketjua, enkä avaa ovea, jos en tiedä, kuka siellä on. Osoite- ja puhelintietoni jouduin laittamaan salaisiksi ensimmäisen exän jälkeen, joka alkoi vainota minua. Käsilaukussa kannan paniikkihälytintä.

Kävin terapiassa vähän aikaa, mutta minulla ei ole enää varaa käydä yksityisellä, enkä saa julkiselle lähetettä. Vertaistukiryhmät ovat varmasti hyvä idea.

minuun parisuhdeväkivalta vaikutti pitkällä tähtäimellä positiivisesti. seurustelin nuorena vääränlaisten miesten kanssa ihan sen takia, kun en halunnut olla yksin. erottuani väkivaltaisesta kumppanista en enää huolinut ns. ketä tahansa kumppanikseni ja arvomaailmanikin muuttui parempaan suuntaan.

tähän vaikutti, että seurustelin melko lyhyen ajan miehen kanssa (reilun vuoden) ja, etten koskaan pelännyt häntä tai hakatuksi tulemista vaan puolustauduin jos hän minua satutti.

itte kansa ole saanut naiselta nyrkiä jalkaa kynsiä joskus koitti heitää mua takaraivoon kolpakolla ja haukku mut ihan mennen tullen kyllä se jälkes jätti muhun sen verran hyvän jäljen että jouduin hakee ammatti apua

http://fractum.vuodatus.net/?page=2 JOS joku tunnistaa mut, niin ei saa kertoa eteenpäin! Siellä blogissa olen nyt kertonut vihdoinkin suuni tyhjäksi.

voin kertoa vanhempieni väkivaltaisesti suhteesta. Vielä vuosia myöhemminkin kaikki mitä näin lapsena palaa unissa takaisin. Äidin huudot ja isän viha. Toivoin lapsena useasti että vanhemmat eroaisivat.

Sellaiset vanhemmat ovat... en tiedä mitä. Mutta jokaisen vanhemman tulisi lähteä suhteesta, jossa esiintyy väkivaltaa. Kukaan ei usko, mitä pelkästään kova riitely voi tehdä lapsen psyykelle.

Väkivaltaisen parisuhteeni päättymisestä on kulunut kohta 15 vuotta. Vieläkin työstän sitä. Olen arka, en halua "antaa itsestäni" liikaa muille, vetäydyn mielelläni omiin oloihini. 9 vuotta kesti ennen kuin aloin seurustella uudestaan.
Olen yhä pelokas, säikähdän kauheasti, jos joku pääsee yllättämään minut. Toisia tämä naurattaa, koska en ole kertonut menneisyydestäni kenellekkään. Edes vanhempani eivät tiedä. Vasta vuosi sitten pakottauduin hakemaan apua. Ammattiauttaja totesi minun kärsivän posttraumaattisesta stressireaktiosta. Olin vuosikaudet padonnut kaikki kauhut sisälleni. Ensi kertaa padot murtuivat, ja kerroin jollekkin kaiken. Se oli sekä puhdistavaa että kammottavaa samanaikaisesti. Kaikki nämä vuodet olen nähnyt painajaisia. Päällepäin olen ollut tavallinen, iloinen työssäkäyvä äiti. Sisältä eksynyt, rikkirevitty ja avuton nuori tyttö.
Vieläkin sydän meinaa pysähtyä, jos luulen näkeväni hänet. Ilman varoitusta joku asia saattaa laukaista kauhun sisälläni, ja silloin minun on vaikea hillitä itseni ja palautua. Ammattiauttajan turvin olen opetellut käsittelemään menneisyyttäni.
En tiedä millainen minusta olisi tullut ilman näitä hirveitä kokemuksiani. En tiedä kuinka paljon ne ovat muovanneet luonnettani sellaiseksi mikä nyt olen.
Ehkä olisin se sama ulospäinsuuntautunut ihminen, joka teininä olin. Ehkä minulla olisi paljon ystäviä ja harrastuksia.

Olen kiitollinen, että pelastin itse itseni varmalta kuolemalta. Että lopulta monen kauhun hetken jälkeen tajusin vihdoin paeta.
Ei minunkaan silloinen rakkaani heti muuttunut julman väkivaltaiseksi. Se alkoi pienellä alistamisella, jonka saattoi helposti selitellä pois. Tuli haukkumista, henkistä väkivaltaa, tönimistä, läpsäyksiä, lyömistä, potkimista, kunnes tuli julma väkivalta ja nöyryyttäminen. Minä luulin ansainneeni omalla käytöksellä kaiken. Niinhän se pahoinpitelijä haluaakin. Kun itsetunto on alistettu, sitä luulee ettei parempaa ja ihanampaa miestä voi löytää. Hyvät hetket korvaa ne huonot. Sitä alkaa vaan elää niitä hyviä hetkiä varten, ihana seksi piti meidätkin yhdessä. Luulin etten enää koskaan tapaisi miestä, jonka kanssa seksi voisi tuntua yhtä mahtavalta. Onneksi olin väärässä.
Onneksi tajusin lopulta paeta. .

Väkivallan kohteeksi joutuminen on traumaattinen kokemus. Trauma puolestaan on aina KEHOLLINEN kokemus, keho muistaa trauman, vaikka siis olisi henkisestä väkivallasta kyse, tai tilanteessa, missä joutuu näkemään väkivaltaa. Keho muistaa. Traumaterapiakeskuksen sivuilta voi lukea ideoita, kuinka auttaa itseään. Myös erilaisia traumaterapian muotoja on.

Liikunta, eläinten puuhien seuraaminen, empaattisten ihmisten seura auttava mm. Liikaa kahvia tai makeita on hyvä välttää, koska ne pahentavat ahdistusta. Kannattaa hakea apua ja tukea mahdollisimman pian, ennen kuin trauma kapseloituu. Pitkittyessään traumaan kerrostuu lisää ahdistusta, ja tiedostamattaan saattaa itse toistaa traumaa itselleen ja hakeutua traumatisoiviin kokemuksiin.
Älä jää yksin, hae apua, älä eristäydy. Syy ei ole uhrissa, mikään väkivalta ei koskaan ole oikeutettua.
Kirjallisuutta: mm. Kun tiikeri herää.

Aika parantaa haavat.

Minun ex-vaimo kävi minuun useasti käsiksi. Tunsin oloni tosi turhautuneeksi ja uhatuksi. 5 vuotta menin karkuun ja lähdin pois tilanteesta. Sen jälkeen totesin että tämä käytös loppuu nyt ja näytin kaapin paikan. Mitään lyömistä ei ole tapahtunut vaan sellaista pystypainia ja tönimistä mallia alppilan ope. Sitten alkoi henkinen väkivalta tyyliin "miten kehtaan pitää puoleni ja käydä naiseen käsiksi". Oli aika epäuskoinen fiilis kun toinen oli vuosia ollut agressiivinen.

Käytiin asiasta keskustelemassa perheasiain neuvottelukeskuksessa, mutta exä ei suostunut puhumaan mitään omista tavoistaan. Asiaa hän yritti sitten kääntää minun ongelmaksi. Oli aika turhautunut fiilis ja tänään saa onneksi olla erossa tästä henkilöstä.

Eron jälkeen hän jatkoi teatteriaan ja aloitti mustamaalamiseni kaikille sukulaisille ja tuttavillemme. Oli siinä naurussa pitelemistä. Tänään olen aika paksunahkainen kaveri ja saa elää näiltä ongelmilta rauhassa.

Tilastojen mukaan naiset on ihan yhtä väkivaltaisia kuin miehet, mutta miehet ei tee asiasta numeroa.

Minäkin voisin täällä julistaa exääni luonnevikaiseksi narsistiksi, mutten viitsi vaivautua. Kuka leikin alkaa se leikin kestäköön ja jätetään nuo diagnoosit lääkäreille

Hei täällä kirjoittaa 18v tyttö, joka sairastaa masennusta. Entinen poikaystävä löi kämmenellä kovaa kasvoja, oli kontroloiva, mustasukkainen. Kaikki mitä hänelle kerrottiin mitä hän teki väärin tai voisi lopettaa käänsi sen automaattisesti minuun minä olin syypää, sain myös huorittelua, lutkittelua ja ämmittelyä. Jatkoin tätä suhdetta kk mutta onneksi pääsin eroon. Lyönnistä jäi kasvoihin jälki piilotin sen meikillä joka päivä ja syytin itseäni, pyysin jopa anteeksi sitä häneltä kun olin käyttäytynyt niin miten hän ei halunnut minun käyttäytyvän (syytän itseä tapahtuneesta yhä). Nykyään käyn terapiassa, joka tuntuu ettei auta. Saan paniikkikohtauksia, pelkään nykyistä kumppania, jos tämä on ärsyyntynyt minun takia, vaikka tiedän ettei hän ikinä tekisi mitään ja ei ole syytä pelkoon. Pystyn puhua asiasta, mutta asia vaivaa minua yhä muistan sen kun eilisen. Näin elokuvan missä naista lyötiin tuli melkein kohtaus, alkoi tuntuu mahassa huono olo, ahdisti ja itketti. Parisuhteessa ennen olen aina hoitanut riitatilanteen hyvin ja ihmisenä olen ollut sosiaalinen, nykyään olen varovaisempi, hiljaisempi. En osaa olla riitatilanteessa vaan pelkään ,joten pakenen tilannetta ja turvaudun vessaan pimeeseen, jossa pidän jaloista kiinni lattialla sikiö asennossa, tärisen, heilun ja itken, teen näin koska exän lyötyä juoksin vessaan itkemään. Voin pahoin aina kun mietin asiaa, olen väsynyt ja masentunut olo valtaa koko kehon, traumojen miettimisestä. Jos kumppani suuttuessa vahingossa korottaa ääntä se on automaattisesti minulle reaktio että saan turpaan säikähdän niin pahasti että alan itkeä ja en halua että minuun kosketaan. Kiitos kun sain kertoa oman tarinan.