Polvi paskana, elämä riekaleina

Yli kuukausi sitten oli ihan tavallinen päivä. Töistä oli viikkovapaa juuri meneillään, rento päivä siis.
Herätessä en voinut mitenkään aavistaa, että tuo kyseinen päivä tulisi olemaan viimeinen terve ja normaali päivä pitkiin aikoihin.

Ironista kyllä, olin jo jonkin aikaa ollut kiinnostunut terveellisemästä elämästä. Tupakointi oli lopetettu muutamaa kuukautta aiemmin, oli lisätty kasviksia ruokavalioon, tuntui paljon pirteämmältä.
Samaan aikaan olin myös alkanut kiinnittää enemmän huomiota liikkumiseen. Kuntopyörää tuli käytettyä usein, samoin voimapyörää. Liikkumisesta tuli niin hyvä olo, oikein tunsi miten kunto kohonee ja lihakset vahvistuvat.

Kyseisenä iltana sitten otin pientä iltajumppaa. Ohjatussa liikunnassahan en ole koskaan käynyt, enkä mitenkään siis tiennyt liian nopean aloittamisen riskeistä.
Seuraavaksi muistan kaatuneeni maahan ja katson jalkaani. Polvilumpio on siirtynyt jalan ulkosyrjään ja jämähtänyt siihen. Itsessään toimenpide oli helppo, ensihoitajat suoristivat jalkani ja samalla lumpio luiskahti takaisin kuoppaansa.
Vaan ehjää ei jalasta ei enää tullut. Aamulla jalka oli kuin ilmapallo, eikä kestänyt painon varausta. Yhdellä jalalla loikkien lääkäriin, sieltä patellatuen ja keppien kanssa kotiin. Pari viikkoa menisi ja olisin taas entiselläni.

Paskat.
Jalka ei kestänyt painoa. Parin viikon jälkeen hakeuduin uudelleen lääkäriin, josta tehtiin lähete ortopedille. Mitään ei osattu sanoa, eikä neuvoa. Ortopedille pääsyä sain odotella pari-kolme viikkoa.
Ortopedi silmäili jalkaani tyynesti ja totesi reisilihaksen surkastuneen pahasti. Myös polvitaive on kuin ruosteinen sarana, joka ei kestä taivuttelua. Virkoaa kuulema joskus, mutta edessä on pitkä ja kivulias kuntoutus. Kokonaiskuntoutumiseen mennee n. 6-12kk.
Magneettikuviin ei edes huolittu. Kipu polvessa on kuulema vain nilvesiteiden nirhautumisesta.
Saranatuki koipeen ja ulos. Kehotettiin soittelemaan fyssarille, mutta lähetettä en saanut.

Kuudetta viikkoa nyt mennään. En kävele vieläkään. Reisilihasta olen jo jonkin verran saanut kuntoutettua ja voin jo seistä ilman keppejä, mutta kipu polvesta ei katoa. Fyssariltakin panttasivat kiivaasti aikoja, ei kuulema koko kunnassa yhtään aikoja ennen tammikuuta. Vastan pitkän maanittelun jälkeen sain ajan parin viikon päähän (outoa, niitähän ei ensin pitänyt olla, vaan kummasti sitten löytyikin aika).

Kaikenlisäksi koko paskasta on jäänyt pahat traumat. Pelkään aluituseen. Koko koti ja etenkin ulkomaailma tuntuu yhdeltä suurelta tapaturmariskiltä ja uusi loukkaantuminen odottaa joka kulmassa. En luota saranatukeeni pätkääkään, pelkään lumpion luiskahtavan paikoiltaan hetkenä minä hyvänsä. Pelkään myös, että siinä samalla kaadun ja lyön pääni.

Ulkona en ole käynyt kuin lääkärissä. Kunto ei kestä, enkä varmaan edes uskaltaisikaan. Tullut siis erakoiduttua samalla.

Yritän kovasti pitää pääni pystyssä ja jatkaa eteenpäin, mutta nyt vain olen surullinen ja peloissani. Elämänilo alkaa kadota, en saa iloa enää mistään. Samalla myös hävettää, että olen traumatisoitunut niin pahasti näin "pienestä" asiasta, vaikka välillä tuntuukin, että en kävele enää koskaan.

En tiedä mikä pointti koko viestillä edes oli. Toivoisin ehkä jos joku samankaltaisen tilanteen kokeneella olisi antaa mitään neuvoa, millä päästä taas eteenpäin.