elikkäs tää on mun tarinani(oli pakko laittaa tollanen teinipissisihqu cliche-aloitus.)
taustaa:muunmuassa olen 19- vuotias,amkissa opiskeleva maahanmuuttajataustainen mies.minulla on ollut tasan 0 kaveria peruskoulun jälkeen,ei ikinä tyttöystävää,en ole edes maistanut alkoholia ja lisäksi äitini kuoli minun ollessani 12-vuotias jne.
peruskoulussa olin melko suosittu lapsi.kun peruskoulu päättyi,menin lukioon.
koska olen luonteeltani melko sulkeutunut(en siksi että pelkäisin sosiaalisia tilanteita tms) kävi minulle melko selväksi jo lukion ensimmäisinä viikkoina että en tulisi saamaan paljoa kavereita lukiossa. kuitenkin,koska olen maahanmuuttaja/suomalaisperheestä,osasin jo tuolloin erittäin hyvää englantia jmikä puolestaan johti minun ystävystymiseen 4 vaihto-oppilaan kanssa.
ystävyyssuhteeni jäivät kuitenkin lyhytikäisiksi,sillä kaikki neljä palasivat yhden lukukauden jälkeen kotimaihinsa.
niinpä päädyin olemaan yksin läpi lukion.Muistan vielä tuoreesti kuinka nöyryyttäviä ryhmätyöhetket olivatkaan:kaikillla muilla oli pari tai ryhmä minun ollessani yksin keskellä luokkaa.Olinko vihainen tai katkera? en oikeastaan,sillä syy yksinolemiseen oli suurilta osin minun:jotta minulla olisi ollut kavereita,olisi minun ehkä pitänyt olla aktiivisempi kontaktin hakemisessa.
en ollut ikinä vihainen tai katkera kenellekään vaikka tuskin kukaan luokka/kurssitovereistani sanoi minulle moniin viikkoihin edes hei. pyrin aina olemaan ystävällinen ja hyväsydäminen muita kohtaan edellisestä huolimatta esim jos joku pudotti kynän tai kirjan lähelläni niin nostin ne tiputtajan puolesta
tärkein syy ystävällisyyteeni oli se,että yksinolemisen takia minulla oli valtavasti aikaa tutustua itseeni ja jolloin minun huomioni kiinnittyi erityisesti eri uskontoihin.koska äitini oli kristitty ja isäni on muslimi,tutuistuin molempiin uskontoihin yksityiskohtaisesti. tutustuin molempiin uskontoihin hyvin kriittisellä näkökulmalla,ja päädyin uskomaan islamiin,sillä se kykeni mielestäni vastaamaan minua askarruttaneisiin kysymyksiin paremmin kuin esim hindulaisuus,juutalaisuus tai kristinusko(EN YRITÄ KÄÄNNYTTÄÄ KETÄÄN JA EN HALUA KRISTITTYJEN SAARNAAJIEN VASTAAVAN TÄHÄN,KIITOS)
anyway,uskoni,islam, kieltää erittäin paljon erilaisia aktiviteetteja,kuten esim esiaviolliset suhteet(tämän takia olen vastannut aina jyrkän kielteisesti tyttöjen lähentelyihin) ja juomisen(muistan kun vastasin yksissä juhlissa ryhmäpaineeseen esittämällä humalaista ja juomalla alkoholitonta olutta)
valmistuin viime keväänä ylioppilaaksi melko hyvin arvosanoin. en kuitenkaan mennyt valmistujaisjuhliin,sillä en vain vaivautunut esittämään kaikkien kaveria.kun kerran en jutellut koko ryhmän kanssa lähestulkoon kertaakaan koko lukion ajan,niin miksi olisin mennyt viimeisenä päivänä yrittämään korjata tilannetta?
lukion jälkeen hain amkiin,mihin kyllä pääsin sisään melko helposti.Ammattikorkeassa on sama meininki kuin lukiossa:0 kaveria. jälleen kerran ensimmäinen puolivuotta on kulunut ilman,että olisin puhunut kenellekään(en todellakaan aio tungeksia ryhmiin ja alkaa epätoivoisesti kinuamaan ihmisiä kavereikseni(some selfrespect,man). jos joku ei halua olla kaverini,niin silloin hän ei halua olla kaverini,simple as that.
en ole masentunut tai vihainen,ainakaan omasta mielestäni. olen ehkä hieman pettynyt.Periaatteessa ainoa syy miksi en ole masentunut tai katkera on se,että
en ikinä usko löytäväni onnellisuutta tästä väliaikaisesta elämästä(btw,te jotka itkette parisuhteen perään ja haluatte tyttö/poikaystävän niin tiedoksenne;parisuhde ei ratkaise teidän ongelmianne eikä elämä ei ole elokuvaa,ja jos te tämänkin jälkeen haluatte parisuhdetta niin neuvoksi:älkää olko niin vitun pelkureita/nössöjä että menette jumalattoman sanattomiksi kun vastakkaisen sukupuolen edustajat puhuvat teille,eivät he pure teitä.)
mielestäni oikea elämäni alkaa vasta kun kuolen ja palaan Luojani luokse,sillä tässä maailmassa ei voi valita mihin syntyy ja milloin syntyy. ja lisäksi tässä maailmassa julmin ja kieroin korjaa koko potin. so no pressure for me,thanks
Lopuksi,vaikka te olisittekin yksinä/yksinaisiä jne. älkää luopuko itsekunnioituksestanne vain miellyttääksenne muita,sillä elättekö te elämäänne itsenne takia vai muiden?ei kaikkien tarvitse olla "suosittuja" "makeita"jne,sillä elämässä on paljon paljon muutakin kuin väliaikaiset tittelit suosittuina yms.
lisäksi, älkääkä tappako itseänne,sillä itsemurha ei ole vastaus mihinkään
anteeksi,jos postaus on sekava
taustaa:muunmuassa olen 19- vuotias,amkissa opiskeleva maahanmuuttajataustainen mies.minulla on ollut tasan 0 kaveria peruskoulun jälkeen,ei ikinä tyttöystävää,en ole edes maistanut alkoholia ja lisäksi äitini kuoli minun ollessani 12-vuotias jne.
peruskoulussa olin melko suosittu lapsi.kun peruskoulu päättyi,menin lukioon.
koska olen luonteeltani melko sulkeutunut(en siksi että pelkäisin sosiaalisia tilanteita tms) kävi minulle melko selväksi jo lukion ensimmäisinä viikkoina että en tulisi saamaan paljoa kavereita lukiossa. kuitenkin,koska olen maahanmuuttaja/suomalaisperheestä,osasin jo tuolloin erittäin hyvää englantia jmikä puolestaan johti minun ystävystymiseen 4 vaihto-oppilaan kanssa.
ystävyyssuhteeni jäivät kuitenkin lyhytikäisiksi,sillä kaikki neljä palasivat yhden lukukauden jälkeen kotimaihinsa.
niinpä päädyin olemaan yksin läpi lukion.Muistan vielä tuoreesti kuinka nöyryyttäviä ryhmätyöhetket olivatkaan:kaikillla muilla oli pari tai ryhmä minun ollessani yksin keskellä luokkaa.Olinko vihainen tai katkera? en oikeastaan,sillä syy yksinolemiseen oli suurilta osin minun:jotta minulla olisi ollut kavereita,olisi minun ehkä pitänyt olla aktiivisempi kontaktin hakemisessa.
en ollut ikinä vihainen tai katkera kenellekään vaikka tuskin kukaan luokka/kurssitovereistani sanoi minulle moniin viikkoihin edes hei. pyrin aina olemaan ystävällinen ja hyväsydäminen muita kohtaan edellisestä huolimatta esim jos joku pudotti kynän tai kirjan lähelläni niin nostin ne tiputtajan puolesta
tärkein syy ystävällisyyteeni oli se,että yksinolemisen takia minulla oli valtavasti aikaa tutustua itseeni ja jolloin minun huomioni kiinnittyi erityisesti eri uskontoihin.koska äitini oli kristitty ja isäni on muslimi,tutuistuin molempiin uskontoihin yksityiskohtaisesti. tutustuin molempiin uskontoihin hyvin kriittisellä näkökulmalla,ja päädyin uskomaan islamiin,sillä se kykeni mielestäni vastaamaan minua askarruttaneisiin kysymyksiin paremmin kuin esim hindulaisuus,juutalaisuus tai kristinusko(EN YRITÄ KÄÄNNYTTÄÄ KETÄÄN JA EN HALUA KRISTITTYJEN SAARNAAJIEN VASTAAVAN TÄHÄN,KIITOS)
anyway,uskoni,islam, kieltää erittäin paljon erilaisia aktiviteetteja,kuten esim esiaviolliset suhteet(tämän takia olen vastannut aina jyrkän kielteisesti tyttöjen lähentelyihin) ja juomisen(muistan kun vastasin yksissä juhlissa ryhmäpaineeseen esittämällä humalaista ja juomalla alkoholitonta olutta)
valmistuin viime keväänä ylioppilaaksi melko hyvin arvosanoin. en kuitenkaan mennyt valmistujaisjuhliin,sillä en vain vaivautunut esittämään kaikkien kaveria.kun kerran en jutellut koko ryhmän kanssa lähestulkoon kertaakaan koko lukion ajan,niin miksi olisin mennyt viimeisenä päivänä yrittämään korjata tilannetta?
lukion jälkeen hain amkiin,mihin kyllä pääsin sisään melko helposti.Ammattikorkeassa on sama meininki kuin lukiossa:0 kaveria. jälleen kerran ensimmäinen puolivuotta on kulunut ilman,että olisin puhunut kenellekään(en todellakaan aio tungeksia ryhmiin ja alkaa epätoivoisesti kinuamaan ihmisiä kavereikseni(some selfrespect,man). jos joku ei halua olla kaverini,niin silloin hän ei halua olla kaverini,simple as that.
en ole masentunut tai vihainen,ainakaan omasta mielestäni. olen ehkä hieman pettynyt.Periaatteessa ainoa syy miksi en ole masentunut tai katkera on se,että
en ikinä usko löytäväni onnellisuutta tästä väliaikaisesta elämästä(btw,te jotka itkette parisuhteen perään ja haluatte tyttö/poikaystävän niin tiedoksenne;parisuhde ei ratkaise teidän ongelmianne eikä elämä ei ole elokuvaa,ja jos te tämänkin jälkeen haluatte parisuhdetta niin neuvoksi:älkää olko niin vitun pelkureita/nössöjä että menette jumalattoman sanattomiksi kun vastakkaisen sukupuolen edustajat puhuvat teille,eivät he pure teitä.)
mielestäni oikea elämäni alkaa vasta kun kuolen ja palaan Luojani luokse,sillä tässä maailmassa ei voi valita mihin syntyy ja milloin syntyy. ja lisäksi tässä maailmassa julmin ja kieroin korjaa koko potin. so no pressure for me,thanks
Lopuksi,vaikka te olisittekin yksinä/yksinaisiä jne. älkää luopuko itsekunnioituksestanne vain miellyttääksenne muita,sillä elättekö te elämäänne itsenne takia vai muiden?ei kaikkien tarvitse olla "suosittuja" "makeita"jne,sillä elämässä on paljon paljon muutakin kuin väliaikaiset tittelit suosittuina yms.
lisäksi, älkääkä tappako itseänne,sillä itsemurha ei ole vastaus mihinkään
anteeksi,jos postaus on sekava
Vastaukset 2
Vanhimmat
lisään vielä;minua ei harmittaisi kuolla yksin/köyhänä,sillä kuten jo sanoin,tämä elämä ei tule tekemään minusta onnellista pakottamallakaan,vasta seuraava elämä(hopefully)
peace
Hei, oli mukava lukea kirjoitustasi. Toit esille paljon hyviä ajatuksiasi, jotka varmasti rohkaisevat muitakin, joilla ei välttämättä ole paljonkaan kavereita. Haluaisin rohkaista sinua lähestymään ihmisiä, sillä ajatuksesi vaikuttavat mielenkiintoisilta ja otit esille mietteitä omasta aktiivisuudestasi ystävien suhteen.
Jatka olemalla oma itsesi ja etsi sinulle miellyttäviä asioita elämään.
Tsemppiä ja iloa! Terveisin, Miio ja Outi
Jyväskylä NettiSaapas