KYLÄ TUTUKSI

En ollut mitenkään innostunut muuttamaan Korpisalmeen, sellaista erämaata, taloja vain harvakseltaan, kauppa ja koulukin kököttivät itsekseen metsänlaidassa. Asukkaita en ainakaan voi moittia, etteivätkö he olisi yrittäneet parhaansa minun viihdyttämisekseni. En ollut asunut kylällä kuin kuukauden päivät ja olin kyläillyt jo aika monessa talossa. Kylän kauppias esitteli minulle aina ihmiset ketä oli paikalla, kun minä saavuin asioille ja muiden poistuttua hän vielä juoruilikin paikallisista suuruuksista.
Tietenkin kun asukkaisiin pikkuhiljaa tutustui, niin elämä Korpisalmella alkoi tuntua, kuin olisi katsellut paikallista saippuasarjaa. Jännää miten äkkiä sitä alkoi seurata intensiivisesti kyläläisten asioita. Ohjelmavihkonen käsitti riitelyitä, hautajaisia ja pari raskaana olevaa emäntää sekö juoruja kaupunkiin muuttaneista sukulaisista.
Silloin minä yllätyin, kun sai tietää että minut oli päätetty kutsua paikalliseen hirviseuraan. Eivät he edes kysyneet, mitä mieltä minä itse olin asiasta, mutta onneksi minulla oli jonkinasteinen valmius asian suhteen ja porukkaan luiskahdin.
Siinä touhussa minä oppisin tuntemaan kaikki ne kylän ukot, jotka minun tarvitsee tuntea. Niitä oli kuulemma, sähkömies, muurari, sahuri, muutama maanviljelijä lumilinkoineen ja tietenkin autonasentaja. Tämän kaiken kuultuani ymmärsin olla tyytyväinen, että olin päässyt mukaan.
Vihdoin koitti päivä, jolloin metsästyshommat aloitettiin tosissaan. Päivän päätteeksi jäätiin aina tarinoimaan ja jossittelemaan. Minä enimmäkseen kuuntelin ja yritin päästä kunkin ukon painoarvosta selvyyteen. Ei se vieraalle kaupunkilaiskaverille ollut ihan helppoa, koska vaakakupissa oli sellaisiakin arvoja joista minä en ymmärtänyt, yksi niistä oli manttaaliluku. Tiesinhän minä että se oli vanha veroyksikkö, mutta mitä ne niistä nyt höpisivät, kuinka se muka liittyi metsästykseen. Selvisihän se minulle lopulta, manttaalipösö oli sellainen, jolla oli paljon hehtaareja ja uskoi sen vuoksi olevansa jotenkin tärkeämpi kuin keskiverto jahtimies. Omaa arvoani sain miettiä kaikessa rauhassa, manttaaleja minulla ei ollut. Eikä minun pihamaaltani koskaan kruunupäitä etsitty.
Yksi noista tärkeistä suurtilallisista oli Ville, 26-vuotias maanviljelijä, joka kuului omistavan 500 hehtaaria metsää keskellä seuran maita ja vielä sellaisena kiilana, että se ulottui alueen laidasta laitaan. Se tarkoitti sitä, että melkein joka päivä rampattiin hänen maillaan, mikä teki hänestä hyvin tärkeän. Siksipä hän eli kuin sika pellossa, taikka tässä tapauksessa paremminkin kuin porsas metsässä. Hänen varomaton aseenkäsittely oli herättänyt useasti ärtymystä. Muunkinlaista pahennusta hän oli aiheuttanut lukuisia kertoja. En minä niistä ruvennut keneltäkään kyselemään, ajattelin, että kyllä ne minulle joku joskus juoruaa. Eikä maailma siihen kaadu, vaikken saisi koskaan tietääkään. Mutta sen panin merkille, että minua ei koskaan pantu Villen viereiseen passiin. Ilmeisesti siihen rätkäistiin sellainen, joka tunsi hänet ja raaski vielä ojentaakin häntä tarvittaessa. Joka tapauksessa Ville oli porukan julkku numero yksi.
Sitten jengiin kuului myös yksi Reijo. Joka minusta nautti melkoista arvostusta. Hän oli muurari ja noin nelikymppinen. Ei Reijo paljoa ääntä pitänyt itsestään, mutta miehet tuntuivat panevan suurta painoa hänen mielipiteelleen.
Kyläkauppias minulle Reijon salaisuuden lopulta paljasti. Muurari oli kuulemma melkoinen voimamies. Kertoja väitti itse nähneensä, kuinka Reijo oli yhdellä kädellä pyöritellyt yli 30-kiloista savupiippuelementtiä ja sivellyt toisella kädellä laastia sen persustaan. En minä ruvennut asiaa kiistämään, enkä epäilemään, olinhan omin silmin nähnyt, että muurari oli iso roteva mies, sen näki haalarienkin läpi selvästi. Pinkeenä oli kangas yhdestä jos toisestakin kohdasta.
Oli menossa neljäs jahtiviikonloppu, kun koira otti ylös ihan lauman hirviä, niitä oli neljä tai viisi liikkeellä. Tuli kehotus olla tarkkana, mukana oli sarvipää ja yli vuodenikäisiä mulleja. Nyt otettaisiin ainakin kaksi: mulli ja sarvipää. Ajo lähestyi hitaasti mutkitellen, mutta suunta oli ihan oikea. Meikäläinenkin lopetteli jo kaiken varalta hengitystäkin, vaikka haukkuun oli matkaa vielä selvästi yli puoli kilometriä.
Mutta sitten kuului kiväärin räsähtävä laukaus, vain yksi jysähdys ja hiljaisuus valtasi metsän. Kaikki odottivat, koiran haukku lakkasi. Näin kuinka viereisessä tornissa puhuttiin kännykkään, se oli Kivikon Markus. Vielä odoteltiin, mutta mitään ei kuulunut. Näin kuinka naapuri laskeutui tornista ja lähti tulemaan minua kohti, sitten hänen kännykkänsä soi.
Vitkuttelin laskeutumisen kanssa siihen asti, että Markus oli lopettanut puhelun ja saapunut tornilleni.