Moi. Kirjotan tänne siksi, että oon oikeasti huolestunut mun kaverista ja haluaisin auttaa, ees jotenkin. Oon tuntenut sen päiväkoista asti ja nyt ollaan peruskoulun viimeisellä luokalla.
Sen elämä ei oo ollu mitään ruusuilla tanssimista, ei siis sillä että muiden olis. Sen isä on käytännössä hylännyt sen ja sen äiti kuoli viis vuotta sitten, just ennen joulua. Se asuu sijaisperheessä ja on asunut sen sijaisperheen kanssa jo 11 vuotta. Ulkoisesti mun mielestä niillä menee ihan hyvin. Mut kaveri on käynyt psykologilla sen äidin kuolemasta asti, muttei se oo ikinä oikeen selventänyt, että miksi.
Viime vuonna (8. luokalla) huomasin, että sen ranteista olis niinkun "raastettu" ihoa pois, se sanoi että ihottuman takia raapi ne. Meni silloin läpi, mulle ainakin. Ranteissa oli myös paljon raapimisjälkiä. Niitä raapimisjälkiä oli joskus enemmän ja joskus vähemmän.
Nyt, kun ysiluokka alkoi, sen ranteissa oli selviä viivoja (arpia). Osa oli jo vähän haalenneita, osassa oli rupi päällä. Liikunta tunneilla se peitteli itseään vaatteiden vaihdossa enemmän kuin ennen. Aina ei ees osallistunut liikuntaan. Huomasin sattumalta reisissä ja vatsassa viiltojälkiä.
Päätettiin (yhteisten) kavereiden kanssa mennä uimaan, se ei tullut mukaan.
Miten voisin auttaa? Vai voinko auttaa mitenkään? Terveydenhoitajallekko mun pitäis mennä puhumaan vai mitä?
Sen elämä ei oo ollu mitään ruusuilla tanssimista, ei siis sillä että muiden olis. Sen isä on käytännössä hylännyt sen ja sen äiti kuoli viis vuotta sitten, just ennen joulua. Se asuu sijaisperheessä ja on asunut sen sijaisperheen kanssa jo 11 vuotta. Ulkoisesti mun mielestä niillä menee ihan hyvin. Mut kaveri on käynyt psykologilla sen äidin kuolemasta asti, muttei se oo ikinä oikeen selventänyt, että miksi.
Viime vuonna (8. luokalla) huomasin, että sen ranteista olis niinkun "raastettu" ihoa pois, se sanoi että ihottuman takia raapi ne. Meni silloin läpi, mulle ainakin. Ranteissa oli myös paljon raapimisjälkiä. Niitä raapimisjälkiä oli joskus enemmän ja joskus vähemmän.
Nyt, kun ysiluokka alkoi, sen ranteissa oli selviä viivoja (arpia). Osa oli jo vähän haalenneita, osassa oli rupi päällä. Liikunta tunneilla se peitteli itseään vaatteiden vaihdossa enemmän kuin ennen. Aina ei ees osallistunut liikuntaan. Huomasin sattumalta reisissä ja vatsassa viiltojälkiä.
Päätettiin (yhteisten) kavereiden kanssa mennä uimaan, se ei tullut mukaan.
Miten voisin auttaa? Vai voinko auttaa mitenkään? Terveydenhoitajallekko mun pitäis mennä puhumaan vai mitä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voin ihan sun kaverin asemassa olleena sanoa, että terveydenhoitajalle ei kannata puhua. Se ajoi ainakin miut viiltelemään pahemmin. Itsensä satuttaminen on oravanpyörä, ja siihen ottaa helposti syyn kuin syyn että saa viiltää.
Kannattaa puhua suoraan kaverille, sillä monta kertaa todennäköisemmin hän kertoo sinulle murheesi kuin tuntemattomalla aikuiselle.
Tsemppiä, ja voimia kaverillesi ja sinulle!
Yritä saada kaveris ymmärtämään kuinka turhaa itsensä viilteleminen on, ja että välität hänestä.
Hänhän viiltelee sen takia, koska hänen on pakko purkaa surua/paineita/masennusta johonkin, tässä tapauksessa itseensä. Koita saada hänet purkamaan suruaan, osta hänelle vaikka nyrkkeilysäkki. Itse omistan nyrkkeilysäkin, ja sitä saa huolella paukuttaa kun jokin menee pieleen. Ja se todellakin auttaa.
Ja sitte siihen järjen puhumiseen. Ensinnäkin, haluaisiko hänen "pilvenreunalta katsova" äitinsä että hän epäonnistuu elämässä hänen takiaan? Ei. Toisekseen, Afrikassa on vittu miljoona lasta joitten koko muu perhe on tapettu ja raiskattu terroristien toimesta, viilteleekö ne sielä ranteita? No ei helvetissä, ne tulee toki aina suremaan menehtyneitä perheenjäseniään, mutta hyvän elämän, palvelee yhteiskuntaa, ja lisääntyy. (Myönnetään että saatoin kärjistää asioita, mut ketä kiinnostaa) Ja sitte yks tänne hyvinvointivaltioon syntynyt penska päättää vahingoittaa itteään ilman mitään syytä.
Toisaalta täl planeetal on vitusti liikaa ihmisiä, mutta ei niitä täältä pitäs vähentää, vaan Intiasta yms. (Ei mitään intialaisia vastaan...)
Maailmassa on sanoinkuvailemattoman paljon asioita, jotka on näkemisen/tekemisen arvosia. Inspistä elämiseen voi saada esim. musiikista, tai sitte vaikka madventuresia kattomalla. Lukemattomia tapoja. Tai sitte hän voi mennä esim. auttamaan mummoja lumitöissä, ihan ilmaseks. Tääl on ihmisiä jotka tarvii oikeasti apua.
Oisin voinu kirjottaa enemmänki, muttaku väsyttää niin tajuttomasti. Mut ota kaverias vaikka nänneistä kiinni ja huuda jotain hauskaa. Luulen että se on uskaltamisesta kyse. Ja kannattaa pitää mielessä että elämä on haaste. Nyt sun tehtävä on miehistyä/naisistua ja uskaltaa tuoda sun kaveri maanpinnalle.
Joo, no tästä mun on kyllä nyt pakko vetää palkokasvit nenään. Vaikka sanoitkin, että kärjistät, niin tekstistä näkyy läpi jnkinmoinen häpeä suomalaisia masentuneita kohtaan.
Siinä vaiheessa kun ihminen alkaa viillellä itseään, (ellei kyseessä ole oikeasti esittävä huomiohutsu joka viiltelee viivottimella) on tosi kyseessä. Henkisesti tasapainoinen ihminen ei koe tarvetta viiltää itseään, vaan saa arkipäivän ahdistukset pois nukkumalla tai juttelemalla. Masentuneelle jokainen vastionkäyminen on äärettömän raskas, ja sen saa pois muuttamalla henkisen kivun fyysiseksi (näkyväksi).
Viiltely on avunhuuto, johon pitää suhtautua vakavasti. Kuten joku ylempänä sanoi, en minäkään suosittele tuntemattomiin aikuisiin turvautumista. Oma kaveri tai läheinen (kaveri olet tässä tapauksessa) on paras apu. Jos kaverisi mieliala ei muutu, ja jatkaa viiltelyä avustasi huolimatta, juttele hänen vanhempiensa kanssa, tai jos heihin on huonot välit niin SITTEN vasta tuntemattomille.
"Nyt sun tehtävä on miehistyä/naisistua ja uskaltaa tuoda sun kaveri maanpinnalle. " - ei, se ei ole sun tehtäväsi, vaan se muutos ja halu lopettaa viiltely lähtee viiltelelijästä itsestään. Sillä, että ihmistä kuunnellaan ja hän kokee olevansa arvokas on suur merkitys. Joten edellinen, turpa kiinni miehistymisestä jne. ja järki käteen.
Toivottavasti kaveris tulee parempaan kuntoon pian!