onko elämäni ohi?

Tuntuuko susta, että sulta odotetaan jotenki kohtuuttomia, et tiiä mikä sua kiinnostaa ja loppujenlopuks et vaan nää tässä elämässä mitään merkitystä? Mulla ainaki oli aikanaan sellain fiilis. Isä haukku "jotenki sairaaks" ku pää oli täynnä patoutumia niistä kiusausajoista ja kukaan ei yrittänykkään auttaa. Se pala on hankala ja iso niellä.

Mutta sä et oo hyödytön tai turha mitenkää jos siltä tuntuu. Mä tiiän että sitä on hankalaa uskoa ja luottaa siihen ku itseluottamus on heikko, mutta sää löydät vielä merkityksen ja "sen jutun" tähän elämään ihan varmasti. Ja siltä ei varmasti tunnu tällä hetkellä, mutta mietippä: sä ressaat ja pohdit niinkin isoa asiaa kuin tulevaisuus. Ei ihmistä oo luotu ymmärtämään tulevaisuutta tai näkemään niitä asioita ennalta. Oikeastaan ainoa mihin sää voit vaikuttaa on, että millon asiat tapahtuu.

Aatteleppa hetki elämääs niinkö elokuvana. Sen mittaan suhteutettuna sun elämästäs on kulunu vasta alkutekstit. Alkutekstit elokuvissa on yleensä aina tylsiä ja ne ei kerro siitä ite tarinasta mitään. Mutta sun elokuva menee kokoaika eteenpäin - älä pistä sitä videota "pauselle" tai stoppaa koko toistoa. Ei se muuta mitään.

Voin omasta kokemuksesta sanoa, että sun isäs ei ymmärrä sun maailmaa ekkä sä ymmärrä sen maailmaa sillee ku se haluais. AIKA EI OO NYT OIKEA SIIHEN. Pari vuotta, sitte ku oot saanu omat siivet auki ja lentäny pesästä, päässy alottaan SUN elämääs, tekeen sun asioita ja näkemään sitä OIKEAA ELÄMÄÄ, nii sitte te puhutte, ymmärrätte paremmin ja asia saa oikean mittasuhteen. Kipeät isäsuhteet on aina hankalia, mutta säki tuut olemaan joskus sen ikänen. pitää vaan purra hammasta ja jaksaa. Trust me.

Mutta älä jää nyt yksin. Muista että se toinen ihminen kelle puhut on myös vaan ihminen. Vain ihminen. Eikä toiset oo mitenkään sun yläpuolella, ne kunnioittaa sua ihmisenä ku sää niitä, mutta se tapa miten ihmiset sen kunnioituksen ilmasee, vaihtelee.

Huomenna on uus päivä. Koita jaksaa, se ei oo helppoa, mutta sä pystyt siihen. Koska määki pystyin, ja me ei hirveästi erota toisistamme - me molemmat ollaan ihmisiä.

(muutin ite 16v:nä oikeestaan pois kotoa, ketään ei oo kiinnostanu yhtään ikinä se mitä haluaisin tehä ja mistä unelmoin, mulle oli valmiiks "käsikirjotettu" kaikki, pitäis pystyä samaan mitä isoveli tai toimia esimerkillisesti. Itseluottamus nolla, koulukiusattu ja aina epäonnistujana.)

Puret nyt hammasta, mutta itket jos itkettää, mutta tiiät että tässäkin sairaassa maassa on paljon ihmisiä jotka haluaa että sulla on asiat hyvin. Se kuullostaa tosi pöhlöltä, mutta se on niin. Mä en voi paljoa nyt heti tehä, mutta pistän sulle jotain galaktisia voimia tuleen jollain ajatusvoimalla nyt tai näi. Täällä ajatellaan sua ja tsempataan ajatuksissa!

Terv. Johannes, 23v, entinen koulukiusattu, nykyään oman tiensä kulkija ja maailman ihmettelijä.