Pakko avautua, kun tuntuu niin pahalta.
Lähtötiedot: olen 23v, varsin tavoiteltavannäköinen jäbä.
Tämä vuosi kului kaiken kaikkiaan varsin leppoisasti. Muutamia irtosuhteita ilman sen kummempaa sitoutumisen tarvetta puolin tai toisin. Olin tyytyväinen tilanteeseeni, tosin kaipasin alituisesti läheisyyttä ja vakituisempaa suhdetta. Laskettavissa ovat kuitenkin helposti yhden käden sormilla sellaiset ihmiset, jotka tähän mennessä olen (ja olisin) sellaiseen kanssani kelpuuttanut. Mieluummin elän yksin kuin tunteiden puolesta vaillinaisessa suhteessa.
Sitten loppusyksyllä ajaudun tekemisiin aiemmin puolitutun, mua muutamaa vuotta nuoremman pojan kanssa. Osutaan sattuman sanelemana muutamiin samoihin kissanristiäisiin ja mun tunteet alkavat lämmetä. Lopulta oon ihan myyty tän jäbän edessä ja kännissä oon saanu jopa uskoteltua itselleni, että tunteet voisivat olla molemminpuolisia. Ehkä täydellisin ihminen mulle tähän mennessä.
Yritän kuitenkin tukahduttaa omia tunteitani mm. turhankin suuren ikäeron takia mut eihän siitä mitään tule. Lopulta päätän kertoa asiasta hänelle suoraan. Sopiva tilaisuus tulee mutta kertomatta jää. Ei vittu, tämmöinen jännitys kuului teiniaikoihin. Päätän kirjoittaa kirjeen (olen aiemmin moralisoinut ihmisiä, jotka eivät uskalla puhua asioista kasvotusten - nyt tämä hävettää).
Lopulta saan kirjeen muotoiltua sopivaksi ja päätän lähettää sen sähköpostilla. Kirjeessä avaan kaiken itsestäni eikä mitään varmastikaan jää arvailujen varaan. Terästetyn glögin voimalla lähetys tapahtuu jouluyönä. Muutamaan päivään ei vastausta mutta tänään tekstarilla tulee musertava tieto siitä, että pojat eivät taida kiinnostaa ollenkaan. "Thanks but no thanks, ollaanko kavereita kuitenkin, jookos."
Koko tapahtumasarja päättyi näennäisen hyvin ja kivuttomasti mutta sisälläni myllertää. Varmaan elämäni neljäs oikea ihastuminen (ehkä jopa rakastumiseksi voisi kutsua) toistaiseksi päättyi taas kerran epäonnistumiseen. Nyt tuntuu, ettei millään oo taas hetkeen mitään väliä. Taas voi kulua tovi jos toinenkin ennen kuin tapaan jonkun, joka aiheuttaa mulle läheskään mitään tämänkaltaisia tunteita. Koska se vitun oikea löytyy ja koska opin ihastumaan ihmisiin, jotka ovat saavutettavissa? Ainakin annoin itsestäni taas enemmän kuin tarpeeksi ja asian ratkettua on takki tavallistakin tyhjempi ja itsetunto repaleina. Ei stna :(
Lähtötiedot: olen 23v, varsin tavoiteltavannäköinen jäbä.
Tämä vuosi kului kaiken kaikkiaan varsin leppoisasti. Muutamia irtosuhteita ilman sen kummempaa sitoutumisen tarvetta puolin tai toisin. Olin tyytyväinen tilanteeseeni, tosin kaipasin alituisesti läheisyyttä ja vakituisempaa suhdetta. Laskettavissa ovat kuitenkin helposti yhden käden sormilla sellaiset ihmiset, jotka tähän mennessä olen (ja olisin) sellaiseen kanssani kelpuuttanut. Mieluummin elän yksin kuin tunteiden puolesta vaillinaisessa suhteessa.
Sitten loppusyksyllä ajaudun tekemisiin aiemmin puolitutun, mua muutamaa vuotta nuoremman pojan kanssa. Osutaan sattuman sanelemana muutamiin samoihin kissanristiäisiin ja mun tunteet alkavat lämmetä. Lopulta oon ihan myyty tän jäbän edessä ja kännissä oon saanu jopa uskoteltua itselleni, että tunteet voisivat olla molemminpuolisia. Ehkä täydellisin ihminen mulle tähän mennessä.
Yritän kuitenkin tukahduttaa omia tunteitani mm. turhankin suuren ikäeron takia mut eihän siitä mitään tule. Lopulta päätän kertoa asiasta hänelle suoraan. Sopiva tilaisuus tulee mutta kertomatta jää. Ei vittu, tämmöinen jännitys kuului teiniaikoihin. Päätän kirjoittaa kirjeen (olen aiemmin moralisoinut ihmisiä, jotka eivät uskalla puhua asioista kasvotusten - nyt tämä hävettää).
Lopulta saan kirjeen muotoiltua sopivaksi ja päätän lähettää sen sähköpostilla. Kirjeessä avaan kaiken itsestäni eikä mitään varmastikaan jää arvailujen varaan. Terästetyn glögin voimalla lähetys tapahtuu jouluyönä. Muutamaan päivään ei vastausta mutta tänään tekstarilla tulee musertava tieto siitä, että pojat eivät taida kiinnostaa ollenkaan. "Thanks but no thanks, ollaanko kavereita kuitenkin, jookos."
Koko tapahtumasarja päättyi näennäisen hyvin ja kivuttomasti mutta sisälläni myllertää. Varmaan elämäni neljäs oikea ihastuminen (ehkä jopa rakastumiseksi voisi kutsua) toistaiseksi päättyi taas kerran epäonnistumiseen. Nyt tuntuu, ettei millään oo taas hetkeen mitään väliä. Taas voi kulua tovi jos toinenkin ennen kuin tapaan jonkun, joka aiheuttaa mulle läheskään mitään tämänkaltaisia tunteita. Koska se vitun oikea löytyy ja koska opin ihastumaan ihmisiin, jotka ovat saavutettavissa? Ainakin annoin itsestäni taas enemmän kuin tarpeeksi ja asian ratkettua on takki tavallistakin tyhjempi ja itsetunto repaleina. Ei stna :(
Vastaukset 9
Vanhimmat
Voi ei. Symppaan. En osaa sanoa mitään lohduttavaa, kun tiedän, ettei tuossa tilanteessa mikään helpota oloa. Kunpa joku osaisi vastata kysymyksiisi. Olen miettinyt ihan samoja. Onko maailma mua varten ollenkaan..sitä tässä enää mietin.
Näin se elämä välillä menee, eikä niin kuin saduissa, joissa on joka tarinassa onnellinen loppu. Valitettavasti en osaa muuta sanoa kuin, rohkaista jatkamaan, -kyllä se rakkaus sieltä vielä löytyy. Ei välttämättä huomenna, kuukauden päästä tai vuodenkaan päästä, mutta silti on aina se mahdollisuus, että se voi silti olla huomenna. (Rakkauden löydyttyäkään tarinat ei oikeassa elämässä lopu aina onnellisesti.)
Iso hatunnosto kuitenkin sulle yrittämisestä, rohkeudesta lähestyä toista ja kertoa tunteista. Toista se on minulla, vaikka olen sua vanhempi..
Ainakin tiedät nyt asian todellisen puolen, että mahdollisuutta kaveruutta kummemmalle ei ole. Nyt et joudu elämään epätietoisuudessa, elätellen toiveita mahdollisesta molemminpuoleisesta kiinnostuksesta. Se jos joku on henkisesti raskasta. Tottakai tämä on kova paikka -tunteille kun ei voi mitään, mutta selviät tästä(kin) ajan kanssa, kuten itsekin sen tiedät. Itsetuntoa tästä ei kannata repiä missään tapauksessa riekaleiksi.
Elämä jatkuu. Onneksi miehiä on maailma puoleksi täynnä, joten mahdollisuus löytää se rakkaus pariinkin kertaan on hyvin mahdollista.
Hyvää ja parempaa uutta vuotta 2013 ja pää pystyyn!
Ps. Vastaisuudessa en ehkä kännissä lähettelisi kirjeitä yötä myöten ihastukselle, vaikka se sillä hetkellä tuntuisikin hyvältä ajatukselta.
Mua on alkanut korpeamaan toisten onni rakkauden suhteen. Olen yrittänyt olla hyveellinen ja iloita toisten onnesta, mutta ei se ole kantanut mua mihinkään. En tosin ole ollut hyveellinen palkkion toivossa, mutta näin jälkikäteen ajattelen, että miks v**ussa olen ollut niin mukava ja kannustava ja miettinyt muiden parasta. Pitäis varmaan ruveta haluamaan hanakammin omaa etua ja omaa hyvää.. Voimia sulle ap.
Otahan hyvä mies huomioon että on paljon suurempi todennäköisyys että ihastuksesi on hetero kuin homo/bi. Homojen elämä ei ole vieläkään helppoa. Jos todella olet tavoiteltavan arvoinen niin varmasti joku iskee kyntensä :) ja älä pety siitäkään jos joku tyttökin sattuu ihastumaan :) kerrot vain kuinka asiat on. Maailma on niitä oikeita pullollaan vaikkei heti uskoisi. Voimia jatkossa :)
RomanceBoy, Marry me!! ;D
Oon jo suhteessa :D sry :)
Lol mikä feidaus! Hahahaha ei hitto mä nauran sulle, kehtasitkin vielä jollekin heterolle vuodattaa tuntees! Hahaha voi jumpe, kiitos nauruista! ;-)
Sanos muuta, olipa mulla tosiaan otsaa. Ehkä tässä pitää vielä ruveta ihan häpeämäänkin kaiken muun lisäksi, vaikka siltä tunteelta olenkin toistaiseksi pystynyt aika hyvin välttymään. Onneks mun ihastus ei kuitenkaan suhtautunu asiaan ihan samoin kuin sinä. Ite oisit tietty osannu hoitaa homman kotiin astetta tyylikkäämmin.
Vaikka onkin homo nii ei ole kiellettyä kertoa omista tunteistaan ihastukselle. Eikä siinä ole mitään nauramista.