Olen 11-vuotias tyttö, ja mittani ovat 158/48. Kaikki haukkuvat sen takia läskiksi ja vaikka mikskä. Olen myös ruma, kärsin aknesta ja mul on iso nenä ja tummat silmänalukset. Pisamiakin on, ja kaiken lisäksi vaaleat kulmakarvat ja ripset. Mua haukutaan myös joskus oudoksikin, ja se ei ole kovin hauskaa. Kaikki nää kommentit mun ulkonäöstä on vaan murtanu mun itsetuntoo ja antanu mulle sellasen käsityksen, että kauneus on tärkeää ja oon ite kauneuden vastakohta!
En ole samanlainen kuin muut, kuuntelen esimerkiksi Metallicaa, ja muut kuuntelevat jotain Rihannaa, Katy Perryä jne. Kenenkään musiikkimaku ei täsmää mun omaa, ja olisi kyllä ihan kiva jos olisi edes yksi ainoa kaveri, joka pitäisi samasta musasta kuin minä. Mulla on paljon kavereita, 9 kaveria koulussa vanhan koulun kaverit ja harrastuksissa olevat. Yhteensä siis lähellä kahtakymmentä. Olen iloinen, että olen saanut paljon kavereita, mutta olisi paljon parempi, jos minulla olisi yksi kaveri joka olisi edes jonkinverran samankaltainen kuin minä ja kutsuisi minua edes kauniiksi tai kivaksi. Ja mikä tärkeintä; ymmärtäisi minua. En ole silti koskaan tavannut sellaista ihmistä. Vaihdoin tänä vuonna kouluakin, ja tavoitteena oli löytää sellainen kaveri. No eipäs löytynyt täältäkään :/ Itken myös tosi usein ulkonäöstäni.
Mua ahistaa myös se, kun kaikki meidän luokkalaiset on tosi lapsellesii ja jokseen pinnallisia. Kerran kun yhdeltä katkesi kynsi, niin voi että sitä "paniikkia" ja itkukohtausta -_- Siinä vaiheessa jo alko mietityttää ihan tosissaan, että millonkohan nekin viisastuu. Jos minulta katkeisi kynsi, niin en reagoisi mitenkään. Äh, nyt mä oon ihan hirvee ihminen kun oon vaant ääl haukkumas mun luokkalaisii tyttöjä, jotka on mulle useinkin tosi mukavia.... On ihan karmee :'( En käsitä miks musta on kasvanu näin ilkee!
Ei mulla oo mitään ongelmia perheessä, mutta joskus äiti tai veljet haukkuvat minua ja se pahoittaa mieltäni todella paljon. Jos veljet sanovat jotenkin pahasti minulle, niin äiti ei reagoi tai sitten se jopa NAURAA sille. Eikö se muka riitä, että koulussa mua haukutaan?! Nyt mua itkettää. Koti on ainoa paikka, jossa voin olla oma itseni, ja täälläkin sitten vain haukutaan. Jos otan tämän asian esille äidin kanssa, niin hän kieltää koko jutun. Ehkä hän ei kestä että syyttelen häntä, tai sitten hän ei vain yksinkertaisesti muista? No, täällä maassa ei ole paikkaa jossa voisin säästyä muiden kommelteilta, ja olla rauhassa oma itseni. Varmasti tällä palstallakin mua tullaan haukkuu. Tuntuu pahalta, pahemmalta miltä tää kuulostaa.
Kun olin pienempi, niin äiti sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hän yritti tehdä itsemurhan, mutta se onneksi estettiin ajoissa. Ennen sitä olin ihan iloinen nuori tyttö. Sain siitä jonkinlaiset traumat, ja en ole enään sosiaalinen tai saati sitten iloinen (kovinkaan usein). Samaan aikaan alkoi murrosikä, ja kaikki pahat asiat paisuivat mielessäni paljon pahemmiksi. Seurauksena tämä johti masennukseen. Nyt koulussa esitän iloista ja sosiaalista, koska jos olen ujo, niin mua kiusataan vielä enemmän. Kuulin kerran sananlaskun, josa sanottiin: "hymyile vaikka jalat palaisivat helvetin tulessa". Otin tästä vinkistä vaarin itselleni. Hymyilen koulussa vaikka on kokoajan pelko siitä, että mua taas kiusataan ja haukutaan. Olen myös umpirakastunut yhteen poikaan, mutta tiedä, että hän ei tykkää minusta vaan yhdestä kaveristani. En ole ikinä tuntenut tällä tavalla ketään poikaa kohtaan. Olen ihastunut vain pojan luonteeseen. Nyt ei tarvii tulla haukkuu, et "ei toi rakkaus oo aitoo, ei ton ikäset kakarat edes tiedä mitä rakkaus on". Haukkukaa vain, kuten kaikki tekevät! Jos se tuottaa teille mielihyvää, niin tehkää se vain. Tiedän tämän olevan aitoa, en välitä mitä te haukkujat olette siitä mieltä.
Oon jo ajatellu tekeväni itsemurhan, mutta päätin antaa itselleni aikaa. Ja tiedän, että perheeni ja ystäväni välittävät minusta vaikka haukkuvatkin usein.
Äiti väittää, että tämä kaikki johtuu murrosiästä, mutta itse olen eri mieltä. Menen ensi kuussa psykiatrille, äiti halusi että menen. Psykiatri kuulemma "tunnistaa" oikean masennuksen ja murrosiän masennuksen.¨
Kaipaan todella paljon vastauksia ja apua! Olen siis 11-vuotias, eli vitosella, niinkuin ylempänä mainitsin.
Olen oikeasti tosi kiitollinen, jos tiedän, että joku siellä ruuduntakana välittää minusta ja tahtoo auttaa
En ole samanlainen kuin muut, kuuntelen esimerkiksi Metallicaa, ja muut kuuntelevat jotain Rihannaa, Katy Perryä jne. Kenenkään musiikkimaku ei täsmää mun omaa, ja olisi kyllä ihan kiva jos olisi edes yksi ainoa kaveri, joka pitäisi samasta musasta kuin minä. Mulla on paljon kavereita, 9 kaveria koulussa vanhan koulun kaverit ja harrastuksissa olevat. Yhteensä siis lähellä kahtakymmentä. Olen iloinen, että olen saanut paljon kavereita, mutta olisi paljon parempi, jos minulla olisi yksi kaveri joka olisi edes jonkinverran samankaltainen kuin minä ja kutsuisi minua edes kauniiksi tai kivaksi. Ja mikä tärkeintä; ymmärtäisi minua. En ole silti koskaan tavannut sellaista ihmistä. Vaihdoin tänä vuonna kouluakin, ja tavoitteena oli löytää sellainen kaveri. No eipäs löytynyt täältäkään :/ Itken myös tosi usein ulkonäöstäni.
Mua ahistaa myös se, kun kaikki meidän luokkalaiset on tosi lapsellesii ja jokseen pinnallisia. Kerran kun yhdeltä katkesi kynsi, niin voi että sitä "paniikkia" ja itkukohtausta -_- Siinä vaiheessa jo alko mietityttää ihan tosissaan, että millonkohan nekin viisastuu. Jos minulta katkeisi kynsi, niin en reagoisi mitenkään. Äh, nyt mä oon ihan hirvee ihminen kun oon vaant ääl haukkumas mun luokkalaisii tyttöjä, jotka on mulle useinkin tosi mukavia.... On ihan karmee :'( En käsitä miks musta on kasvanu näin ilkee!
Ei mulla oo mitään ongelmia perheessä, mutta joskus äiti tai veljet haukkuvat minua ja se pahoittaa mieltäni todella paljon. Jos veljet sanovat jotenkin pahasti minulle, niin äiti ei reagoi tai sitten se jopa NAURAA sille. Eikö se muka riitä, että koulussa mua haukutaan?! Nyt mua itkettää. Koti on ainoa paikka, jossa voin olla oma itseni, ja täälläkin sitten vain haukutaan. Jos otan tämän asian esille äidin kanssa, niin hän kieltää koko jutun. Ehkä hän ei kestä että syyttelen häntä, tai sitten hän ei vain yksinkertaisesti muista? No, täällä maassa ei ole paikkaa jossa voisin säästyä muiden kommelteilta, ja olla rauhassa oma itseni. Varmasti tällä palstallakin mua tullaan haukkuu. Tuntuu pahalta, pahemmalta miltä tää kuulostaa.
Kun olin pienempi, niin äiti sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hän yritti tehdä itsemurhan, mutta se onneksi estettiin ajoissa. Ennen sitä olin ihan iloinen nuori tyttö. Sain siitä jonkinlaiset traumat, ja en ole enään sosiaalinen tai saati sitten iloinen (kovinkaan usein). Samaan aikaan alkoi murrosikä, ja kaikki pahat asiat paisuivat mielessäni paljon pahemmiksi. Seurauksena tämä johti masennukseen. Nyt koulussa esitän iloista ja sosiaalista, koska jos olen ujo, niin mua kiusataan vielä enemmän. Kuulin kerran sananlaskun, josa sanottiin: "hymyile vaikka jalat palaisivat helvetin tulessa". Otin tästä vinkistä vaarin itselleni. Hymyilen koulussa vaikka on kokoajan pelko siitä, että mua taas kiusataan ja haukutaan. Olen myös umpirakastunut yhteen poikaan, mutta tiedä, että hän ei tykkää minusta vaan yhdestä kaveristani. En ole ikinä tuntenut tällä tavalla ketään poikaa kohtaan. Olen ihastunut vain pojan luonteeseen. Nyt ei tarvii tulla haukkuu, et "ei toi rakkaus oo aitoo, ei ton ikäset kakarat edes tiedä mitä rakkaus on". Haukkukaa vain, kuten kaikki tekevät! Jos se tuottaa teille mielihyvää, niin tehkää se vain. Tiedän tämän olevan aitoa, en välitä mitä te haukkujat olette siitä mieltä.
Oon jo ajatellu tekeväni itsemurhan, mutta päätin antaa itselleni aikaa. Ja tiedän, että perheeni ja ystäväni välittävät minusta vaikka haukkuvatkin usein.
Äiti väittää, että tämä kaikki johtuu murrosiästä, mutta itse olen eri mieltä. Menen ensi kuussa psykiatrille, äiti halusi että menen. Psykiatri kuulemma "tunnistaa" oikean masennuksen ja murrosiän masennuksen.¨
Kaipaan todella paljon vastauksia ja apua! Olen siis 11-vuotias, eli vitosella, niinkuin ylempänä mainitsin.
Olen oikeasti tosi kiitollinen, jos tiedän, että joku siellä ruuduntakana välittää minusta ja tahtoo auttaa
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei. Voi. Olla. Totta.
Toi tilanne kuulostaa tosi tutulta. Olen 14-vuotias tyttö, mua on koko ikäni "kiusoiteltu" (ei siis mitään vakavaa... kai) ja selkäni takana on tosin puhuttu kaikki paha mitä irti saa. Olen aina ollut aavistuksen ylipainoinen joka varmasti lisää tuota juoruamista vielä näin yläasteellakin. Olen myös aina inhonnut tekno popitusta, vaikkei ihan Metallicaa mutta Bon Jovia, suomirokkia ym. olen aina kuunnellut, nykyään myös klassinen pianomusiikki, bluegrass ja vastaava on tullut lähelle sydäntäni (:
Minua on pidetty aina vanhempana koska olen jotenkin skipannut sen teinivuosien itsensä etsimis vaiheen, ja panettelusta, syrjimisestä ja selkäänpuukotuksesta huolimatta en ole masentunut (ainakaan vakavasti, mitä nyt välillä vähän surettaa enemmän) taikka luovuttanut.
Hei ihan oikeasti, haluaisin jutella sun kanssa enemmänkin (: Ton tekstin perusteella suakin olisi voinut luulla paljon vanhemmaksi kuin mitä luulisi. Kerro jos vaikka haluat sähköpostin tai jotain niin voitaisiin jutella (:
Kiitos vastauksestas!
Minäkin kuuntelen Bon Jovia :) Ihan kiva, että täältä löytyy joku joka muistuttaisi minua, oli se sitten vähän tai paljon. Voisitko antaa sähköpostin tai facebookin?
Ajattelin just samaa :D Oon 16-vuotias tyttö ja te kuulostatte samanlaiselta kun itse oon. Voisko jompikumpi tai molemmat laittaa sähköpostinsa ? Haluisin puhuu tästä judusta :) ps. ite kuuntelen enemmän rock-musiikkia ja siks mua pidetään erilaisena :D
tunnistaa ongelman ja ossaa puuttua siihen. on tärkeää, että kerrot hänelle kaiken REHELLISESTI ja jos mahdollista, puhu hänelle niin, ettei äitisi kuule. Hän sinne hoitoon päätyy. Puhu myös isäsi kanssa, ehkä hän voi auttaa sinua.
Isälleni en aijo puhua, se on varmaa. Ja en halua, että äiti joutuu hoitoon :'(
Kaikesta huolimatta rakastan häntä, enkä halua menettää äitiäni.