Olen ollut nyt puoli vuotta lukiossa ja jos totta puhutaan, niin olin jo ensimmäisellä jaksolla sitä mieltä, että tämä ei ole mun paikka. Tunne on vain vahvistunut sitä mukaan.
Nyt mun pitäisi pikku hiljaa kertoa asiasta vanhemmilleni, mutta siihen tarvitsen ihan ulkopuolisen henkilön kuten opon apua. Koska sellaisessa asiassa kuin mun tuleva opiskelu en ota riskejä, että vanhempien kanssa keskustelu menee päin helvettiä. Nimittäin ihan aiempien kokemusten perusteella sanoisin ensimmäisen lauseen, ehkä toisenkin, jonka jälkeen vanhempani yhtäkkiä sulkevatkin korvansa ja alkavat puhua päälle, haukkuvat ja sitten lopputuloksena en ole saanut sanottua asiaani ja vanhempani ovat jälleen kerran heidän omasta mielestään oikeassa ja minä olen vain tietämätön kakara.
Olen oikeastaan alkanut miettimään jopa vaihtoehtoa, että muuttaisin suosiolla toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Pois kotoa. Vaikka raha olisi tiukilla niin silti se kuulostaa paljon houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin kotiin jääminen. Olen itseasiassa haaveillut pois kotoa muuttamisesta jo seiskaluokalta lähtien.
Osa syy muuttointoon on halu vaihtaa maisemaa vähän isompaan kaupunkiin. Haluaisin myös viimeinkin kokeilla millaiselta se vapaus tuntuu. Kun saa itse päättää mitä sinne ruokakaappiin tuo, missä ne tavarat ovat, mitä tavaraa sinne tuodaan jne.
Mutta isoin syy on vanhemmat. Olen jo yläasteelta asti ollut jo sillä kannalla, että taidan olla se perheen häpeäpilkku, epäonnistunut yritelmä (olen siis vanhin lapsista). Ja olen kuullut vanhempieni suusta jopa tämän kaltaista. En kuulemma osaa mitään mihin ryhdyn, pilaan kaiken, olen tyhmä päästäni, milloinkaan arvosanani eivät ole hyvät. Olen saanut saarnausta paljonkin miten arvosanani ovat huonoja. Ja tottahan se on. Mutta minä en olekaan niin paljon lukuihmisiä. Olen enemmän tekevä ja sen huomaa esimerkiksi TET-jaksoilla. Olen aina saanut hyvät palautteet sieltä, samoin kesätöissä. Koulussa parhaimmat arvosanat ovat tulleet juuri luovista aineista missä on enemmän tehty kuin luettu kuten käsityöt ja musiikki ja kotitalous. Tämän takia olen ajatellut siirtyä suosiolla amikseen, koska siellä myös on sitä tekemistä, ei vain lukemista. Minulta on toinen vanhemmistani suoraan kysynyt tuleeko minusta huora vai strippari ja minusta ei ole edes oikeutta kysyä tuollaista, koska en ole koskaan antanut aihetta sellaiseen saati tehnyt mitään minkä takia minulta voisi kysyä tuollaista. Olen myös saannut kuulla, että minun suhteeni on jo luovutettu. Sain kuulla jo muutama vuosi sitten. Toivo elää nyt minun pikkusisaruksissani kuulemma. Minä olen jo menetetty tapaus.
Tietenkään en minä ole ollut mikään unelmatytär. Osaan minäkin suuttua ja valittaa. Mutta vanhempieni valitus ja raivoaminen minulle saa vain minullekin raivon pintaan. Eikä tämä ensimmäinen puoli vuotta lukiossa ole ollut minulle helppo niin lukemisen kuin sosiaalisen puolen kannalta.
Eli näin tiivistetysti vanhempani ovat aika tavalla laskeneet minun itsetuntoni alas. Ja pökköä pesään on lisännyt koulukiusaaminen. Osaksi siksi haluan myös pois täältä. Ahdistava ilmapiiri pikkukaupungissa. Kiusaajia tulee vastaan, selän takana paskaa puhuvia tulee vastaan. Haluan uuden alun. Haluan myös saada itseni ja vanhempani uskomaan, että minusta voi tulla jotakin, minä voin selviytyä omillani. Ja tuntuu, että tänne jääminen ei edistä tätä asiaa yhtään.
En jaksa enää kuunnella, kuinka muun suvun lapset ovat paljon parempia ja miten minä en osaa mitään, kuinka minä pilaan kaiken... Tuntuu, että minä olen epäonnistunut ja miten olen vain pettymys vanhemmilleni.
Menen jo opolle puhumaan asiasta ja aijon hakea tulevassa yhteishaussa muualle opiskelemaan. Mutta miten minun täytyisi suhtautua vanhempiini? Kannattaisiko minun lähteä suosiolla toiseen kaupunkiin opiskelemaan? Edes yrittää? Haluaisin edes tietää onko minun vanhempieni sanat ja käytös oikein minua kohtaan teidän mielestä?
Kiitos paljon niille ketkä jaksatte vastata
Nyt mun pitäisi pikku hiljaa kertoa asiasta vanhemmilleni, mutta siihen tarvitsen ihan ulkopuolisen henkilön kuten opon apua. Koska sellaisessa asiassa kuin mun tuleva opiskelu en ota riskejä, että vanhempien kanssa keskustelu menee päin helvettiä. Nimittäin ihan aiempien kokemusten perusteella sanoisin ensimmäisen lauseen, ehkä toisenkin, jonka jälkeen vanhempani yhtäkkiä sulkevatkin korvansa ja alkavat puhua päälle, haukkuvat ja sitten lopputuloksena en ole saanut sanottua asiaani ja vanhempani ovat jälleen kerran heidän omasta mielestään oikeassa ja minä olen vain tietämätön kakara.
Olen oikeastaan alkanut miettimään jopa vaihtoehtoa, että muuttaisin suosiolla toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Pois kotoa. Vaikka raha olisi tiukilla niin silti se kuulostaa paljon houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin kotiin jääminen. Olen itseasiassa haaveillut pois kotoa muuttamisesta jo seiskaluokalta lähtien.
Osa syy muuttointoon on halu vaihtaa maisemaa vähän isompaan kaupunkiin. Haluaisin myös viimeinkin kokeilla millaiselta se vapaus tuntuu. Kun saa itse päättää mitä sinne ruokakaappiin tuo, missä ne tavarat ovat, mitä tavaraa sinne tuodaan jne.
Mutta isoin syy on vanhemmat. Olen jo yläasteelta asti ollut jo sillä kannalla, että taidan olla se perheen häpeäpilkku, epäonnistunut yritelmä (olen siis vanhin lapsista). Ja olen kuullut vanhempieni suusta jopa tämän kaltaista. En kuulemma osaa mitään mihin ryhdyn, pilaan kaiken, olen tyhmä päästäni, milloinkaan arvosanani eivät ole hyvät. Olen saanut saarnausta paljonkin miten arvosanani ovat huonoja. Ja tottahan se on. Mutta minä en olekaan niin paljon lukuihmisiä. Olen enemmän tekevä ja sen huomaa esimerkiksi TET-jaksoilla. Olen aina saanut hyvät palautteet sieltä, samoin kesätöissä. Koulussa parhaimmat arvosanat ovat tulleet juuri luovista aineista missä on enemmän tehty kuin luettu kuten käsityöt ja musiikki ja kotitalous. Tämän takia olen ajatellut siirtyä suosiolla amikseen, koska siellä myös on sitä tekemistä, ei vain lukemista. Minulta on toinen vanhemmistani suoraan kysynyt tuleeko minusta huora vai strippari ja minusta ei ole edes oikeutta kysyä tuollaista, koska en ole koskaan antanut aihetta sellaiseen saati tehnyt mitään minkä takia minulta voisi kysyä tuollaista. Olen myös saannut kuulla, että minun suhteeni on jo luovutettu. Sain kuulla jo muutama vuosi sitten. Toivo elää nyt minun pikkusisaruksissani kuulemma. Minä olen jo menetetty tapaus.
Tietenkään en minä ole ollut mikään unelmatytär. Osaan minäkin suuttua ja valittaa. Mutta vanhempieni valitus ja raivoaminen minulle saa vain minullekin raivon pintaan. Eikä tämä ensimmäinen puoli vuotta lukiossa ole ollut minulle helppo niin lukemisen kuin sosiaalisen puolen kannalta.
Eli näin tiivistetysti vanhempani ovat aika tavalla laskeneet minun itsetuntoni alas. Ja pökköä pesään on lisännyt koulukiusaaminen. Osaksi siksi haluan myös pois täältä. Ahdistava ilmapiiri pikkukaupungissa. Kiusaajia tulee vastaan, selän takana paskaa puhuvia tulee vastaan. Haluan uuden alun. Haluan myös saada itseni ja vanhempani uskomaan, että minusta voi tulla jotakin, minä voin selviytyä omillani. Ja tuntuu, että tänne jääminen ei edistä tätä asiaa yhtään.
En jaksa enää kuunnella, kuinka muun suvun lapset ovat paljon parempia ja miten minä en osaa mitään, kuinka minä pilaan kaiken... Tuntuu, että minä olen epäonnistunut ja miten olen vain pettymys vanhemmilleni.
Menen jo opolle puhumaan asiasta ja aijon hakea tulevassa yhteishaussa muualle opiskelemaan. Mutta miten minun täytyisi suhtautua vanhempiini? Kannattaisiko minun lähteä suosiolla toiseen kaupunkiin opiskelemaan? Edes yrittää? Haluaisin edes tietää onko minun vanhempieni sanat ja käytös oikein minua kohtaan teidän mielestä?
Kiitos paljon niille ketkä jaksatte vastata
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hah! Kuulostaa niin tutulta:D
" epätoivoinen 7.1.2013 01:42"
Kerro koulukiusaamisestasi vanhemmillesi. Älä pelästy heidän reaktiotaan, vaan yritä saada heidät ymmärtämään asia sinun kannaltasi katsottuna. Kiusaaminen aiheuttaa häpeäntunteita ja varmaan sinun olisi helpompaa muuttaa muualle opiskelemaan ja asumaan, mutta pakeneminen ei auta. Psyykkiset koulu-/koti-vammasi kulkevat mukanasi minne muutatkin. Itsetuntosi on karrella.
Koulukiusaaminen on hyvin yleistä, eikä siihen puututa koska kukaan ei välitä.
Olet kuitenkin luopumassa oikeuksistasi elämään ja opiskeluun kotiympäristössäsi. Kiusaamisen vuoksiko? Vai kotivaikeuksien?
Kumpi paikka oli vaikeuksien lähtökohta/kumpi alkoi ensin?
Vanhempasi ovat paniikissa, koska eivät tiedä mitä Sinulle tapahtuu/on tapahtunut. Kerro heille! Voisko elämäsi kenties parantua ainakin kotona?
Sinulla on oikeus turvalliseen perheeseen ja kouluun!
Tekstistäsi päätellen sinä olet monta kertaa fiksumpi kuin paskat vanhempasi!
Joo tuttu juttu mullekki :
Pelle hyppää kaivoo!