Taikauskoa linnuista

Linnuilla on keskeinen osansa niin maailmankaikkeuden synnyssä kuin ihmisen elämänkierrossakin.Entisaikaan lintujen käyttäytymistä seurattiin tarkkaan ja siitä ennustettiin asioita.

Kansanrunoissa lintuihin liitetään iloisia ja vapautuneita tuntemuksia. Nousuhumalaa kuvailtiin juuri tällaiseksi »lintumaiseksi» tillaksi ja kansanrunoudessa linnut ovat valmistamassa maailman ensimmäistä olutta. Paljon puhutaan myös linnunmaidosta, joka on nykysuomalaisellekin tuttu järviveden, saunan löylyn tai lempeän kesäyön vertauskuva. Taivaan linnut merkitsivät vapaata liikkumista ja varsinkin erinomaista suunnistuskykyä. Laivojen mastoihin kiinnitettiinkin usein onnea tuovia lintukuvia.

Muinaiset suomalaiset uskoivat, että ihmisellä on monta sielua. Varsinaisia sieluolentoja jokaiseen ihmiseen yhdistyi kolme: henkisielu, itse-sielu sekä ihmisenhaltija. Henki eli löyly edusti ruumiin elämää ja elinvoimaa, se ilmeni ihmisessä hengityksenä, lämpönä, sydämen sykkeenä ja veren kohinana ja muina elonmerkkeinä. Kun hengitys lakkasi, tämä henki pakeni, joskus pienen eläimen, perhosen, kärpäsen, pikkulinnun hahmossa: sielulintuna.

Sielulintu saattoi lentää vapaana myös unessa. Hantit ja mansit ovat tavanneet kiinnittää lapsen kehtoon teeren eli unilinnun kuvan, jotta sielu pysyisi paikoillaan unen aikana. Ruumiista poistuvaa sielulintua vastaan tulivat hyvät tai pahat (mustat tai valkoiset) saattajalinnut. Saattajalintu, korppi tai huuhkaja, saattoi tulla talon läheisyyteen hakemaan kuolevan sielua. Linnun ilmestyminen vakavasti sairaan pihapiiriin ajateltiinkin enteeksi lähestyvästä hengenlähdöstä. Kuoleman jälkeen Karjalassa on ollut tapana asettaa kalmistoon ristin yläpuolelle puinen sielulintu. Vanhaa luonnonuskoaan yhä jatkavilla itämareilla on myös tapana veistää kuolleelle omaiselle sielulintu. Miessukulainen veistää vainajan sielua kuvastavan linnun, joka tulee noin kaksi metriä korkean seipään nenään. Lintua kutsutaan käeksi.

Vainajan uskottiin palaavan lintuna haudalle nauttimaan sinne tuotuja antimia. Suomalaisten rautakautisten kuppikivien onkin esitetty olevan alkujaan vainajien sielulintujen ruokintapaikkoja. Vainaja saattoi myös ilmestyä linnunhahmossa vanhalle kotipihalle omaisia tapaamaan. Pihapiirin pikkulintujen ruokkiminen, erityisesti joulun aikaan, onkin merkinnyt suvun vainajien kutsumista mukaan yhteiseen juhlaan. Samanlainen ajatus on suositussa Topeliuksen sanoittamassa joululaulussa, jossa jouluaamuna pihamaalle ilmestyvä varpunen onkin lintua ruokkivan tytön kuollut veli. Karjalassa vainajan uskottiin näyttäytyvän muun muassa lintuna, perhosena, kukkana tai kukkalatvaheinänä. Karjalaisissa itkuissa kuvastuva sielunvaellususko on säilynyt pitkään. Se ilmenee muun muassa niissä kielloissa, jotka koskevat erikoisesti pikkulintuja ja perhosia. Lapsia kiellettiin koskemasta pikkulintuihin, sillä niissä saattoi elää kuolleen pikkulapsen sielu. Sielunvaelluskoa tavataan myös saamelaisilta, jotka muun muassa uskoivat että kuolleen metsämiehen sielu siirtyy kuukkeliin. Suomalaisessa kansanuskossa merimiesten sielujen on nähty lentävän lokkeina meren selällä. Vanhalle kansalle suosituin kaikista linnuista oli käki. Metsässä kukkuvaa käkeä pidettiin ilon ja lohdun tuojana. Käki oli kuitenkin myös kohtalokas lintu jota saamelaiset pitivät noitalintuna. Sanottiin, että käen tappajaa odotti kuolema. Käen kukunnasta nuoret laskivat vuosia häihinsä, vanhat ja sairaat hautajaisiinsa. Jos ihminen kuuli käen kukkuvan aamulla ennen kuin hän ehti syödä mitään, huono onni vainosi ihmistä koko kesän. Varokeinona tyynyn alla piilotettiin jo valmiiksi pieni leivänkannikka tai muu »linnunpala», joka oli helppo napata aamulla. Kummallisen uskomuksen taustalla ei ole niinkään käki vaan sen kesän saapumisesta kertova kukunta. Se symboloi vuodenkierron murroshetkeä, joka tavallisesta ajasta erotettuna sisälsi erityistä voimaa. Murroshetkellä ihmisen jokainen teko, jokainen sana ja koko olemus vaikutti siihen, millaiseksi hänen onnensa muodostui. Käen kukuntaa nälkäisenä kuunteleva ihminen koki siis murroshetken elinvoimaltaan heikkona, mikä merkitsi heikkoutta koko kesän ajaksi.

Kuikka oli pelätty noitalintu. Kuikan nokasta tehtyjä nuolenkärkiä eivät mitkään taiat pysäyttäneet. Kuikka ja sen läheinen sukulainen kaakkuri karkottivat myös pahoja voimia. Mustanpuhuvat korpit, varikset ja harakat tunnettiin pahantuojina ja etenkin raakkuvat varikset tiesivät onnettomuutta. Harakat ennakoivat juoruja, riitoja ja epäonnistumisia työssä. Talossa edessä hyppivä ja naurava harakka ilmoitti vieraan saapumisesta.

Laulujoutsen on pyhin linnuista. Sen uskottiin pitävän yhteyttä maailmojen välillä, eikä ihmissuvun esi-isää saanut vahingoittaa tai syödä.

Lähde: Taivaannaulan blogi