Mistähän mielenterveyspuolen paikasta löytäisi tämän asiakaskunnan, joka ei ole traumasta psykoottinen, skitsofreniaa sairastava eikä päihteidenkäyttäjä alkoholistin/narkkarin tasolla ?
Jotka siis kärsivät ihan 'perinteisistä' psykologisista oireista, eli masennuksista, ahdistuksista, neurooseista jne.
Mielenterveysyhdistykset?
Vai olisiko kaikenmoiset ensi- ja turvakodit sittenkin otollisin paikka?
Asumisyksiköissä taitaa olla enempi skitsofrenia-diagnoosilla leimattuja eikä sen lievempää?
Jotka siis kärsivät ihan 'perinteisistä' psykologisista oireista, eli masennuksista, ahdistuksista, neurooseista jne.
Mielenterveysyhdistykset?
Vai olisiko kaikenmoiset ensi- ja turvakodit sittenkin otollisin paikka?
Asumisyksiköissä taitaa olla enempi skitsofrenia-diagnoosilla leimattuja eikä sen lievempää?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Jos haet helppoa mestaa niin anna olla. Jokainen on omalla tavallaan vaikea.
Näin on. Masennuspotilaskin saattaa olla todella tuskainen.
Potilaalle on todella turhauttavaa tavata hoitohenkilökuntaa, joka on niin ahdistunut (potilaan oireista ja tilanteesta), ettei kykene kohtaamaan potilasta tunnetasolla ollenkaan.
Hoito menee sellaiseksi lässytyksesi, tekopirtsakkuudeksi tai itsestäänselvyyksistä jauhamiseksi, kun hoitaja ei kestä omaa ahdistustaan.
"Potilaalle on todella turhauttavaa tavata hoitohenkilökuntaa, joka on niin ahdistunut (potilaan oireista ja tilanteesta), ettei kykene kohtaamaan potilasta tunnetasolla ollenkaan. "
"Hoito menee sellaiseksi lässytyksesi, tekopirtsakkuudeksi tai itsestäänselvyyksistä jauhamiseksi, kun hoitaja ei kestä omaa ahdistustaan."
No, mitä sitten sinun mielestäsi sen hoidon pitäisi olla sen hoitajan toteuttamana?
Kaikissa hoitokontakteissa on psykoterapeuttinen elementti, pelkästään se että hoitaja jauhaa itsestään selvyyksiä on psykoterapiaa sille potilaalle, samaten se pirtsakkuus ja lässytys on sitä psykoterapiaa mitä hoitajat käytännössä antavat. Eivät hoitajat voi määrätä lääkkeitäkään eivätkä he voi antaa varsinaista kliinistä psykoterapiaa ilman varsinaisen psykoterapeutin pätevyyttä ja julkisella puolella ei käytännössä ole saatavilla varsinaista oikeaa psykoterapiaa ollenkaan, mutta se on jo käytännössä psykoterapiaa että potilas tulee vastaanotolle ylipäätään, jokaisessa hoitokontaktissa on olemassa psykoterapeuttinen elementti, ylipäätään jokainen käynti on psykoterapeuttinen jokaiselle potilaalle oli potilaalla sitten mitä vain vaivaa, vaikkapa yskää tai kurkkukipua. No, tuo on sinänsä yleistys toki, mutta siis varsinaista oikeaa esim. kognitiivista psykoterapiaa ei saa käytännössä laisinkaan julkiselta puolelta vaan sen saa KELA:n kustantamana yksityiseltä asiaan koulutetulta psykoterapetilta, jos on todella vaikeasti mielenterveysongelmainen ja KELA sen siten suostuu kustantamaan psykiatrian erikoislääkärin lausunnon perusteella.
Psykoterapia on erilaisten mielenterveyden häiriöiden psykologinen hoitomuoto. Siinä on kyse jäsennellystä vuorovaikutuksellisesta prosessista potilaan tai potilaiden ja hoitavan henkilön tai henkilöiden välillä. Tekniikkana psykoterapiassa voidaan käyttää keskustelua tai muuta soveltuvaa tekniikkaa. Psykoterapeuttinen keskustelu eroaa tavallisesta keskustelusta mm. siten, että terapiassa pyritään tiettyyn tavoitteeseen, josta on sovittu hoidon alussa. Yleisesti tavoitteena on esimerkiksi psyykkisen sairauden hoitaminen, psyykkisen oireen poistaminen, oireen lieventäminen, potilaan psyykkisten valmiuksien parantaminen tai jopa potilaan persoonallisuudenpiirteiden muokkaus toimivammiksi.
Potilaan pitää itse sitoutua hoitoon ja potilas saa usein erilaisia kotitehtäviä tehtäväksi.
Kunhan totesin, että hoitajat, jotka eivät kestä kohdata asioita, ovat rasittavia. Välttelevät sitten ahdistusta omilla keinoillaan ja keskittyvät potilaan kohtaamisessa johonkin ei-oleelliseen (kuten jatkuva lässyttäminen, puhutaan kuten lapselle, muistutetaan hyvistä käytöstavoista, ruvetaan sisustamaan osastoa ja mietitään että olisiko tuo sohva parempi tuossa...)
Aika yleisiä valitusten aiheita potilailta. Ja usein täysin aiheellisia.
Eikä ihan joka asiaan sentään voi reagoida kysymällä "mitä tuntemuksia se sussa herättää". Potilas alkaa epäillä, että osaako se muita lauseita ollenkaan ja eikö se kerta kaikkiaan keksi mitään muuta :-)
Nyt on pakko kysyä, että miksi kysyt. Pelottavatko tai ahdistavatko psykoosit, traumat ja päihdeongelmat sinua?
Semmoinen juttu kuules ystäväiseni, että skitsofrenia-diagnoosi EI ole leima. Onkos sulla opinnot vielä aika alussa vai mistä moinen?
Hei
Justiina; Neurootikot on tavoitteena sen vuoksi, että heidän kohdallaan muutoksen mahdollisuudet on tietynlaiset ja näihin muihin ryhmiin verrattuna huomattavasti otollisemmat toteutumaan - mikäli apu annetaan 'oikein', eli potilas on se keskushenkilö. 'Vääräksi' tavaksi katson mm. kaiken tuon, mitä "Lääkäri 2"-nimimerkillä kirjoittanut listaili. Mainio esimerkki tilanteesta, missä mikään (taustateoria) ei ohjaa työntekijän toimintaa.
Olen samoilla linjoilla kritiikkisi kanssa siitä, että hoidoksi voidaan kutsua mitäänsanomatonta työntekijöiden taloudelliseen ylläpitoon keskittynyttä 'hoitoa' - ts. sitä, että työntekijät tekevät työnsä siten, että homma rullaa kivasti päivästä toiseen, ilman että tarvitsee kohdata asiakkaan psyykkistä ahdinkoa. Jos hoidoksi kuvitellaan "kaikki" mitä tehdään tai potilaan ohjaaminen (vrt. lapsen opastaminen), toteutetaan vaan mielenterveyspotilaiden päivähoitoa. Haluaisin löytää paikan, missä tehdä jotain muuta kuin tätä. Sellasta mestaa, missä tosiaan voisi ottaa ne asiakkaan ahdistukset tosissaan ja pitää jokaisessa vuorovaikutustilanteessa mielessä terapeuttiset tavoitteet; että henkilö itse oppii tuntemaan omien oireidensa merkitykset hänelle itselleen. Ei mitään kognitiivista 'terapiaa', missä kerrotaan miten pitää ajatella jotta oireista päästään hetkeksi eroon.
Onnistuneesti diagnosoitujen skitsofreenikkojen kohdalla (kun ahdistuneisuutta tai trauman tuomaa sekavuutta ei ole luultu skitsofreniaksi) homma ei toimi samalla tavalla, eikä myöskään niiden vuodesta toiseen päihteitä jatkuvasti kuluttavien kohdalla, joilla menee alas mikä tahansa. Lievemmissä päihteily- ja nuorten huumausainekäytön tapauksissa on sitten enempi pelivaraa.. eli mitkä ne taustasyyt sille käytölle on, mitä funktiota se toteuttaa. Tuo voisikin kyllä olla yksi suunta, mistä etsiä mielenkiintoista työtä, pitääpä katsella.
Neurootikkojen kohdalla ne traumat - jotka yksilö on itse kokenut 'liiallisiksi' hetkiksi, ei siis pelkästään muidenkin mielestä traumoiksi 'laskettavissa' olevat tapahtumat - olisi juurikin sitä työsarkaa, mikä kiinnostaa.
Mietin sitä paikkaa, mistä moista asiakaskuntaa löytyisi. Tietty esim. väkivalta-ryhmät on sellaisia - niin pahoinpitelijän kuin pahoinpidellynkin puolelta - missä löytyisi sitä neuroottisuutta toistamispakon muodossa, mutta kiinnostaisi tosiaan enemmän perinteisistä oireista kärsivät eli depikset ja ahdistuneisuudet.
Mielenterveystoimistoissakin on kaikenlaisia työryhmiä, jotka erikoistuvat tietyntyyppiseen oireiluun. Osastojakin on erikseen sen mukaan, mitä podetaan. Helsingissä jopa poliklinikkakäynnit alkavat ohjautua ryhmittelyn mukaan - jotkut hoitajat työskentelevät psykoosipotilaiden kanssa, toiset mieilialahäiriöiden kanssa.
En ole paras ihminen vastaamaan tähän - siis näitä asioitako ajoit takaa :-)
Kiva kuulla, että hoitaja on ihan tosissaan valmis keskustelemaan asiakkaan kanssa! Niitä työhuoneen sisustelijoita ja lässyttäjiä on jo tarpeeksi!
Heip
En ole hoitajaksi opiskelemassa, vaan tarkoituksena hakeutua sosionomi-tutkinnon kautta terapeutiksi. Probleemana on löytää sellainen osa-alue palveluiden parista, joka olisi työpaikkana sekä kiinnostava että ammattitaitoa edistävä. Se vähäinen kokemus mitä on saanut työharjotteluiden kautta mielenterveystyöstä on ollut aika negatiivinen: toisaalla on avona toteutettu lääke'hoito' (jonka mahdollisuuksia en kuitenkaan vähättele tilanteessa, missä siihen on yhdistetty psykoterapia) ja toisessa päässä vakavampien tapausten asumispalvelut.. missä sitten lääkkeitä onkin aikamoisesti jaossa, ja hoidolla tarkoitetaan päivien rullaamista samanlaisena.
Liekö niin, että paikat missä niitä oireiden syytekijöitä voidaan lähestyä, on a) järjestöjen vertaisryhmissä - missä ote lienee kuitenkin enemmän supportiivinen kuin syvemmälle pyrkivä, b) psykologin vastaanotolla (jos niitä käyntejä on tiheään), c) suljetulla puolella (ei ole tarkempaa tietoa, mutta epäilen ettei lyhyillä jaksoilla ja mahdollisesti vähillä resursseilla ole potentiaalia päästä/keretä oireidenlievitystä pidemmälle?), d) psykoterapiassa, e) päihteidenkäyttäjien kuntoutusjaksoilla.
Sosionomin työnkuva näyttää valitettavan paljon sellaiselta 'ohjaajan' työltä - ja arveluttaa, missä määrin edes kuunteleminen ja keskusteleminen pidetään arvossa silloin, kun se ei ole 'ohjaavaa' sellaista. Ts. "motivoivaa haastattelua" tai "ratkaisukeskeistä" - joista molemmat suuntautuvat niihin oiretoimintoihin, ei niiden syytekijöiden.
Haussa olisi siis se suunta, mistä lähtisi vuoden päästä etsimään omaa paikkaa - ja minnepäin kannattaisi työharjoittelut suunnata kokemuksen ja työllistymismahdollisuuksien tavoittelussa.
Noista listaamistani paikoista lienee vain viimeinen sellainen, mihin sosionomina voisi suuntautua. Psykoosipotilaille on olemassa kunnallisia palveluita, missä työpari käy heidän kotonaan kuulostelemassa tilannetta jne., mutta 'neurootikkojen' eli ei-psykoottisten ja ei-päihtelevien/ei-narkkaavien (jos päihteidenkäytöllä nyt tarkotetaan sellaista, missä henkilö ei tosiaan pysty hallitsemaan haluaan) kohdalla paikat on vähissä - siis sellaiset, mihin sosionomi voisi ujuttautua.
Vai onko minulta jäänyt jotain huomaamatta?
Ehkä se mielenterveyspuolen järjestötyö voisi tarjota sitten kuitenkin parhaat mahdollisuudet..
Minun mielestäni sinua kehittää eniten se, että käyt useanlaisisssa paikoissa, näet erilaisia ihmisiä, erilaisia ympäristöjä ja erilaisia toimintatapoja. Näissä verkostoissa voit kysellä tarkemmin näitä samoja asioita. Ymmärrän, että haluat suunnitella opiskelujasi, mutta tuo asioiden tarkka poisrajaaminen tässä vaiheessa tuntuu vähän omituiselta.
Terapeutilta kuitenkin odottaa elämänkokemustakin ja sitä, että terapeutti kestää asioita. Oletko varma, että pääset sosionomin koulutuksella ihan käsiksi niihin asioihin, jotka sinua todella kiinnostavat?
Moniin asioihin pätee se sääntö, että mitä tarkemmin haluaa erikoistua/ rajata työnkuvaansa, sitä pidempi koulutus.
Heip
Juu olen samaa mieltä, että hienointa olisi useat erilaiset paikat ja kokemukset niistä. Teoriassa tämä olisikin mahdollista: ei muutakuin valmistumisen jälkeen ilmoittautumaan mielenkiintoisiin paikkoihin - missä ne sitten sijaitsevatkaan - ja tarjoutuu vaikka työharjoittelijaksi muutamiksi kuukausiksi. Jos natsaa hyvä paikka ja parhaassa tapauksessa työ, niin sinne sitten jäisi.
Käytännössä tämä on kuitenkin enempi kiva haave kuin todellinen vaihtoehto; olen sen verran 'epäseikkailija'luonne, ettei moinen onnistu kuin lyhyissä päiväunelmissa.
Suhteellisen tärkeätä olisi kuitenkin löytää työpaikka, missä voi tehdä asiakastyötä: kahden vuoden työkokemus on edellytys terapiaopintojen aloittamiselle.
Opintojeni - siis sosionomiopintojeni - suhteen asialla ei sinänsä ole merkitystä, koska opinnot ovat mitä ovat, ne eivät muutu omien mielenkiintojeni mukaan. Työympäristö asiakaskuntineen on sitten se osuus, mihin voin vaikuttaa omilla valinnoilla. Enkä tiedä oikein, mistä löytäisin tämän asiakaskunnan siten, että sosionomina sen pariin pääsisin toimimaan. Parasta kun olisi, tietty, että näistä asiakkaista saisi kokemusta, koska vastaavat tulisivat sitten olemaan jatkossakin se ryhmä, keiden kanssa työskentelisi.
"Elämänkokemus" on terapiatyössä hieman eri asia miten se saatetaan arkikielessä mieltää; se mitä tarvitaan, on 'psyykkisen elämän kokemus', ts. sen tuntemus ja ahdistavien tuntemusten sietokyky sekä reflektointitaidot. Varmastikin asiakkaalle olisi 'tosi kiva', jos hänen terapeuttinsa olisi hieman iäkkäämpi, elämässä kaikenlaista kokenut ja nähnyt henkilö, mutta tämä ei vielä korreloi ammattitaidon kanssa - se vain helpottaa asiakasta asettamaan terapeutti jalustalle ja luomaan häneen tietynlaisen suhteen (oli se sitten ihaileva tai vihamielinen). Asiakastyössä on tarpeen hankkia sitä vuorovaikutuksellista taitoa, mutta mikäli se olisi kerran tai pari kuukaudessa tapahtuvaa sosionomin (työpöydän takaa) suorittamaa 'mitä kuuluu - mites sen ja sen ongelman kanssa', niin.. äh. En pidä moista niin arvossa, että uskaltaisin luottaa sen kiinnostavan ja motivoivan yhdessä paikassa useampaa vuotta.
Eikä tämä erikoistumishaluni niin kovin erityinen ole, rajaan vain ulos sekä skitsofreenikot - joiden 'hoito' on enemmän ylläpitoa kuin 'parantumiseen' tähtäävää - sekä 'tuurijuopot' ja vastaavat, hillittömyyksiin menevät narkomaanit mukaanlukien.
Ts. tähtäimessä on tavalliset ihmiset (neurootikot), joiden vaivoina esiintyy depistä, ahdistusta tai psykosomaattista oirehdintaa - liittyen ajankohtaisiin tapahtumiin (menetyksiin, identiteetin uudellenjärjestelyihin) tai lapsuuden/nuoruudenkokemuksiin. Näitä mitä 'meillä kaikilla on'.
Missä he saavat apua ja tukea sen jälkeen, kun psykiatrilta on haettu lääkkeet? Psykologin vastaanotolta kerran parissa viikossa.. Mutta mistä muualta?
Tarkoitin tuolla "elämänkokemuksella" tässä lähinnä sitä, että terapeutti kestää asioita. Ehkäpä asiakkaasi on ihan tavallinen neurootikko, joka kuitenkin yllättäen haluaakin puhua isänsä alkoholismista ja väkivaltaisesta käytöksestä. Ehkä potilaalla itsellään ei ole skitsofreniaa, mutta äidillä oli. "Neurootikkous" ei millään lailla takaa sitä, että asiakkaan elämäntilanne tai -historia ei voisi olla raju.
Asiakkaiden kanssa keskustelu on aina seikkailua ja hyppy tuntemattomaan, koska ikinä ei tiedä mitä sieltä tulee.
Jos terapeutti on nuori ja hänellä on hyvin vähäinen tai suppea kokemus psyyken ongelmien kirjosta ja elämän kriisitilanteista, niin... no. Nyt pitää kysyä asiakkaalta, että pelastaako ammattitaito tämän tilanteen.
Lisäksi pitää muistaa, että suht' moni vaatii terapeutiltaan vähintään maisterin koulutuksen. Korkeasti kouluttautunut asiakas tekee usein tällaisen valinnan. Pitää pystyä puhumaan samaa kieltä kuin asiakas. Lisäksi moni haluaa, että terapeutti on opiskellut psykologiaa (tai psykiatriaa) yliopistossa.
Kaikki tämä yhteensä tarkoittaa sitä, että rajaat asiakaskuntaasi aika pitkälle.
Djoo eipä sitä kannattane terapeutiksi hakeutua jos pelottaa syvätkin tragediat ja ole uskoa oman psyyken sietokykyyn.
Mut niin, ei se asiakaskunnan rajaaminen tosiaan ole sen suurempi, kuin skitsofreenikot ja tietyt addiktit pois. Jos jollain on skitsofreeninen vanhempi tai alkoholisti vanhempana, ei se vielä hänestä tee sellaista. En ymmärrä logiikkaasi tässä kohtaa, miksi heidän jälkeläinen pitäisi rajata pois.. kuten tuossa aiemmin kerroin, rajaaminen perustuu hoidollisiin syihin eli eroon siinä, mitä voidaan tavoitella ja miten.
Tosiaan niitä paikkoja voisi ehdotella, mistä löytäisi aiemmin kuvattua asiakasryhmää ja mihin sosionomina voisi työllistyä.
No minä taas en ymmärrä sitä "logiikkaa", että skitsofreenikot ja addiktit rajataan pois. Sinähän tässä olet niitä rajauksia tekemässä kovaa vauhtia, vaikka edes työharjoittelukokemustakaan ei taida vielä olla.
Kyllä minua mietittää tuo ensimmäisen viestin möläytys: "skitsofrenia leimana". Eivät ne opinnot kovin pitkällä voi olla.
Mihin ihmeeseen perustuu se näkemyksesi, että skitsofreenikon kanssa ei voitaisi aktiivisesti pyrkiä eteenpäin? Miksi ajattelet, että skitsoreenikon tai addiktin hoito on "ylläpitoa"?
Entäs ne jotka sairastuvat psykoosiin yhden kerran ja paranevat sitten? Tai ne, jotka sairastavat skitosfreniaa muutaman vuoden ja paranevat sitten? Tai ne, joille jää oireita, mutta joiden elämänlaatu selvästi paranee? Näin laskettuna ainoastaan kolmasosa sairastuneista jää "ylläpitohoidon" varaan.
Kokonaisuutena nämä sinun kirjoitukset kuulostavat jotenkin siltä, että nyt on luettu kirjoja, mutta oikeita kontakteja ja kokemuksia ei ole. Vähän oikaisuakin vaativaa tietoa on.
Miten nykyaikaisena pidät sitä lähtökohtaa, että joku haluaa hoitaa erityisesti "neurootikkoja"? Sosionomitaustalla? Psykiatrin erikoislääkärille tuo istuisi vähän paremmin.
Ei muuta kuin äkkiä niihin harjoitteluihin.
Skitsofreenikoiden ja tietynlaisten addiktien rajaaminen pois on käyttökelpoista logiikkaa sillon, kun halutaan käyttää tietynlaista hoitoa - joka ei noihin kahteen kategoriaan toimi samalla tavoin, tai laisinkaan.
Skitsofrenia leimana tarkoittaa henkilöä, joka on saanut skitsofrenia-diagnoosin eli papereihinsa 'skitsofreenikon leiman' psykiatrilta. Leima-sana viittaa leimasimeen ja sen kautta diagnoosiluokkaan.
Psykoosi ja skitsofrenia ei ole sama asia. Psykoottisesti oireileva esim. päihteiden vaikutuksesta tai ahdistuneena ja epäilevänä, toisinkuin skitsofreenisen varmana, voidaan diagnosoida skitsofreenikoksi (saada siis 'leimasimesta', aiheettakin) mutta se ei vielä hänestä sellaista tee - muutakuin paperilla.
Skitsofreenikoita olen tavannut, neurootikkoja tietysti sitäkin enemmän. Edelliset ei kiinnosta asiakasryhmänä - en koe mielekkääksi osallistua "ylläpitohoitoon", vaan haluan tavoitella tiettyjä juttuja, joita heidän kanssaan ei pidäkään lähteä tavoittelemaan. Sanotaan sitä vaikka mielen tutkimiseksi.
Neurootikko on erinomainen termi. Hysteerikko, ahdistushysteria(fobia), pakkoneurootikko.. kertoo sekä oireet, että kuinka lähteä niiden syitä selvittämään ja kohtaamaan. Ei siis "kuinka poistaa oireet", mihin lääkitys tai oireisiin keskittyvä terapiasuuntaus pyrkii.
Ei se opiskeluala määrittele, mitä kirjoja lukee ja mitä ajatuksia ajattelee.
Eikä taida psykiatrian lääkärit paljoa neurooseista lukea - muutakuin ehkäpä 'pakko-oireisesta häiriöstä' ja siihen parhaiten soveltuvista lääkkeistä.
"Eikä taida psykiatrian lääkärit paljoa neurooseista lukea"
"Leima-sana viittaa leimasimeen"
Aistinko tässä jonkin tason bessewisserismiä? Ei muuta kuin esittämään väitteet opettajille ja ohjaajille, niin saat sitten heille perustella.
Psykiatriassa tosiaan keskitytään ihmisten lääkitsemiseen. Psykologin opinnoissa Freud ja neuroosit voivat tulla historiallisena kuriositeettina esille.
Leimalla meinaan edelleen, että kun se on 'lätkäisty' papereihin, se on siinä. Skitsofrenian diagnoosia tuskin helpolla muutetaan.
Voi olla besserwisserismiä turhautumisen myötä - siihen mitä olen kysynyt, ei ole tullut vastauksia. Kaikesta muusta mieluusti jängätään.
http://en.wikipedia.org/wiki/Neurosis#Psychoanalytical_theory
Tuossa on näppärä tiivistys. Näitä 'etsin'.
Eiköhän ne työharjoittelut ja työelämä kerro sinulle vastaukset niin varsinaisiin kysymyksiin kuin myös tietoihisi. Johan tässä kauniisti kerrottiin, että sinulla ei tässä opiskelun vaiheessa ja tuolla tutkinnolla ole kummemmin varaa ryhtyä "hoitamaan" juuri neuroosipotilaita.
Seuraavaksi varmaan sairaanhoitaja kyselee, että missä pääsee tekemään vaativia käsikirurgisia toimenpiteitä yksin. (Ja ihmettelee sitten, kun vastausta ei oikein löydy.)
Ei missään ennen lisäopiskeluja. Sama pätee sinuun.
Jos sairaanhoitaja kysyisi, mistä saisi neurootikoita hoitaakseen, niin vastaus olisi että ihan tavallisesta sairaanhoitajan työstä - kunhan et erikoistu psykiatriseen tai päihdehoitoon.
Sosionomilla homma on jonkunverran toisinpäin. Mielenterveyspuoli ja päihdepuoli on keskittynyt enemmän näihin "ei-neurootikkoihin".
Kyse ei ole - edelleenkään - erikoisalasta joka vaatisi mitään erityistä osaamista. Ideana on päästä mahdollisimman "normaalien" ihmisten parissa toimimaan - mutta sellaisessa ympäristössä, jossa kontakti on jotain muuta kuin sosiaaliohjaajan kerran viikossa/kuukaudessa tapaaminen.
Ihan kiva että 'vastauksia' yritetään tarjota, mutta jostain syystä sitä odottaa, että ne vastaukset liittyisivät kysymykseen. (ts. jos ei tiedä tai ymmärrä mitä kysytään, niin miksi siihen vastaakaan - silloin kysytään ensin ymmärtämiseen saakka.)
Sosionomi etsimässä normaaleja ihmisiä? Ja itse kysymykseen pitäisi vastata, riippumatta siitä onko kysymyksessä mitään järkeä?
Jup. "Normaaleja" ihmisiä, joilla on ongelmia. Joiden ongelmien kynnys ylittää sen rajan, että hakeudutaan / päädytään palvelujen piiriin.
Perhetukikodit vois olla. Samaten paikat mihin synnytyksenjälkeisestä depiksestä mennään kasautumaan.