Omaishoitajille

Näin se on. Näkee että sinulla ristiina on sydän mukana hoitaessasi.

Runo kuvaa hyvin omaishoitajan arkea parhaimmillaan ja pahimmillaan. Hyvä, ristiina ja tytär. Voimia ja jaksamista sinulle...

Juu,tuo ei oma tekele,löysin netistä,kuvaa hyvin miltä tuntuu.
Kiitos,tällä hetkellä tuntuu että jaksaa,rauhallinen jakso kotona,hyvä että joskus näinkin...
Kohta Sydämen asialla-sarja,siitä mun mies tykkää.

Olen uudehkona omaishoitajana lukenut tämän palstan tekstejä ja se herätti joitain ajatuksia mielessäni.

Olen vajaa 60 mies ja vaimoni omaishoitaja. Kutsun häntä vaimokseni vaikka olemme vasta kihloissa, olleet 25 vuotta. Olemme yhteisen polkumme aikana kohdanneet hyvinkin vaikeita aikoja mutta jostain olemme aina saaneet voimia ja suhteemme on kestänyt. Vaimolleni varmaan vaikein aika oli muutama vuosi sitten kun sain vakavan sairaskohtauksen ja makasin koomassa Meilahdessa muutaman viikon ja yli puoli vuotta sairaalassa. Hän piti sen aikaa taloa pystyssä voimiensa äärirajoilla.

Mutta tuo aika jätti häneen jälkensä. Epäilin ensin hänellä masennusta kun alkoi vetäytyä omiin oloihinsa. Yritin piristää häntä siinä onnistumatta ja lopulta sain raahattua hänet lääkäriin. Asiansa osaava lääkäri tajusi tilanteen ja mentiin nopsasti neurologisiin tutkimuksiin. Tuloksena vaikea asteinen nopeasti etenevä frontaalinen dementia. Olen nyt ollut vuoden verran hänen omaishoitajanaan.

Olen tehnyt samoja virheitä kuin muutkin omaishoitajat. Ensin olin varma että kyllä minä jaksan yksin ja ajoin itseni aivan loppuun. Viimeisillä voimilla älysin hakea apua ja saatiin vaimo kriisipaikalle pariksi viikoksi ja pääsin kotiin lepäämään. Nyt ehkä olen jo vähän viisaampi ja intervalli jaksot pyörivät.

Mutta noista kirjoituksista piti puhumani. Niitä lukiessa tuntuu että meitä omaishoitajia pidetään tyhminä kun "heitämme elämämme hukkaan" ja olempa joskus aistivani melkeinpä vihaa ja halveksuntaa meitä kohtaan. Kehotetaan heittämään mummo koppiin ja eikun bailaamaan.

Onko maailma tänä päivänä monelle todella niin kova että kaikki mistä ei saa mitään hyötyä ja rasittaa joutaa romukoppaan. Olkoonpa kyseessä ihminen tai kone. Ehkäpä aika on ajanut minusta ohi kun en tunne niin.

Vaikka en olekaan naimisissa muistelen vihkikaavassa puhuttavan myötä- ja vastamäestä, taitaapa jossain olla jotain terveydestä ja sairaudestakin. Vaan eipä se taida nykypäivänä enää merkitä mitään kun katsoo ero tilastoja. Sukset vaan eri suuntiin jos kaikki ei mene juuri niin kuin MINÄ haluan.

Itse ainakin aion hoitaa vaimoani niin kauan kun voimat kohtuudella riittävät. Enkä koe sitä vastenmieliseksi enkä velvollisuudeksi. Haluan vain tehdä hänen elämänsä niin helpoksi kuin pystyn. Tiedän että hän tekisi samoin ja on jo tehnytkin. Eikö se ole rakkautta eikä mitään muuta.

Joku tuolla kirjoitti että elämä opettaa ja koulii ihmistä. Olen ainakin omalta kohdaltani huomannut että kaikilla tehdyillä asioilla on taipumus tulla jossain vaiheessa uudelleen esille, niin hyvillä ja etenkin pahoilla. Joskus kannattaisi hetki harkita ennen kuin tuomitsee toisten tekemisen tai tekemättä jättämisen. Kyllä täällä maailmassa on vielä tilaa meille kaikille.

Jaksamista sinulle vaimosi hoidossa. Hyvä että ymmärsit hakea apua, itselleni kävi samoin, vasta kun olin romahduspisteessä aloin hakea intervallipaikkaa.
Kun väsyy tarpeeksi, ei jaksa hakea edes apua, raahautuu vain päivästä toiseen, kuten hymyt hyytyneet kirjoittaa. Hän kirjoittaa kuin minun elämästäni omaishoitajana ennenkuin aloin hakea vapaata.
Kyllä tässä oppii tuntemaan oman rajallisuutensa, viimeistään sitten kun hoidettava menee todella huonoon kuntoon.
Omaishoitajan jaksaminen on hoidettavankin etu. Liian usein huomio on pelkästään hoidettavassa, ei huomata kuinka lopussa hoitaja on, itse olin vielä sellainen että tsemppasin muiden aikaan, en näyttänyt kuinka väsynyt oikeasti olin.
Kerran sattui viisas lääkäri kohdalle, vein hoidettavaani tutkimuksiin, lääkäri sanoi että hoidettavalla ei ole hätää, mutta nyt puututaan sinun jaksamiseesi. Olin ihan sanaton, kukaan ei ollut koskaan kysynyt minulta kuinka jaksan, varsinkin mieheni omaiset kyselivät vain kuinka teen minkin asian ja löysivät aina huomauttamista.
Vaikka olin väsynyt, hoidin puolisoni hyvin, siihen tulee rutiini, hymyä ei kyllä löytynyt.
Nyt menee paremmin, pidän vapaata ja saan myös kotiin apua.

Elämän raskaimpia kokemuksia on katsella vierestä kun toinen taantuu,joka päivä,oli nyt sairaus mikä hyvänsä.Muistisairaudessa se ikävä puoli,että se iskee kaikkiin opittuhin tapoihin.Minusta oli esim,järkyttävää kun mies ei osaa enää lukea,kääntää ja kääntää lehteä,tai kun ei muista miten syödään,miten päin haarukka suuhun,tai kysyy mikä tuo,ja osoittaa wc-pyttyä.
Ja kyllä oli surun päivä ,kun ei muistanut enää minua,minä olin poissa muistoista.
Minusta alzheimer surujen tauti,joka päivä se vie jotain pois,ihminen muuttuu lapseksi taas,yhteiset muistot katoaa.
Joka päivä kun herään,koitan päivittää itseäni,miksi tätä teen,miten jaksan,mistä haen iloa,mihin tukeudun,koskaan ei ole kahta samanlaista päivää.
Keväällä ja syksyllä oli rankkoja jaksoja,meinasin antaa periksi,kun mieheni oli niin aggressiivnen.Masennuin kovasti ,huomasin että nyt en jaksa enää.Onneksi meillä intervallit,ja onneksi tämä sairaus muuttaa aina muotoaan,tulee rauhallisempia jaksoja.
Kaikkien omaishoitajien,joilla hoidettava kotona,pitäisi automaattisesti saada intervallipaikka hoidettavalleen,että saa ladata akkuja ja levätä.
Hassua sekin kun koittaa rakentaa omaa elämää uusiks,niin on näitä loanheittäjiä,jotka ei ymmärrä omaishoitajuudesta mitään.
Omaishoitajuus muuttaa koko elämän,perhe muuttuu ja arvot.
Minä ainakin koitan elää niin,että aikansa kutakin,päivä kerrallaan ja jospa joskus muistelis tätä elämää ilman surua ja tuskaa.
Surusta on tullut semmoinen ystävä joka kulkee vierelläni,surukin pitää käydä läpi.

Ei ollut vaikea saada intervallipaikka,mies kyllä jo vaikean alzheimerin kourissa,alussa mentiin silloin tällöin,nykyään säännöllisesti se 2 viikon paikka.Meillä se on lyhytaikaishoitoa saaville suunnattu osasto,siellä suurin osa muistisairaita.Samassa talossa sitten pitkäaikaispaikatkin.
Täällä on semmoinen toimisto,joka sijoittaa nämä sairaat,tai sitten saa omashoidon toimiston kautta.
Tää ollut ihan mukava paikka,ei sitä istumista vaan.Terapeuttikin touhuilee asukkien kanssa,ja viikkottain jotain ohjelmaa.Ihan ok,kun on joskus ollut huonompiakin paikkoja.

Näin on
Mieti mistä vapaa aika sadaan.Seurana pitäisi aina olla,mukaan pitää päästä.
Kun muistelee menneitä mitä on pitkän yhteisen elämän aikana ollut huomaa että aika on muuttunut haaveeksi.On totta että ilo tuo onnea.

NIINKÖ

Intervalliin meno on miehelläni muutman päivän päästä,tein olosuhteiden pakosta 7 viikkoa ilman vapaata.Nyt huomaan miten tuo vapaa on tarpeen,Uupumus on tavoittanut psyykkisesti että fyysisesti.En uskonut että omaishoitajuus voi käydä näin paljon voimille minunkin joka olen luullut vahvaksi itseäni.Niitä nuoruuden päiviä kun naurettiin pienistäkin asioista muistelen kaiholla.Kun saisi edes yhden tuollaisen huolettoman päivän itselleen.