Pitkän ystävyyden loppu

Minulla loppui joku vuosi sitten ymmärrys yhden ystäväni suhteen, koska hän - juuri eronneena - yritti yllättäen iskeä minun puolisoani, vieläpä selvin päin! Niin alas en olisi hänen uskonut koskaan vajoavan, jo senkin takia, että me olimme keskustelleet koko hänen eroprosessinsa ajan ja minä luulin hänen päässeen jo pahimman yli.

Odotin aikani anteeksipyyntöäkin, mutta sitä ei tullut, ei minulle eikä edes kumppanillenikaan, joten poistin hänet kokonaan elämästäni. Tein tietysti surutyönkin, sillä olimmehan me olleet ystävät yli 10 vuoden ajan.
Puolisoni ymmärsi päätökseni ja tuki minua siinä.
En ole katunut päätöstäni eikä ystäväkään ole ottanut sen koommin yhteyttä, joten loppu tuli ehkä luonnostaankin.

Jokainen päättää itse omista sietorajoistaan kaikilla elämän alueilla ja kantaa siitä myös vastuun itselleen. Rehellisyys itseä kohtaan on kaiken a ja o.

Mielestäni on aika mielenkiintoista, miten näissä "yritti pokata mieheni" -jutuissa se mies on aina täysin viaton mihinkään. En kyseenalaista edellisten kirjoittajien näkemystä näistä omalle kohdalleen tulleista kokemuksista, mutta noin laajempana ilmiönä tää on mielestäni aika omalaatuista. Siis että joku pitkäaikainen ystävä tosiaan käy yhtäkkiä aggressiivisesti piirittämään miestä ilman, että mies on itse tehnyt kertakaikkiaan mitään, esim. flirttaillut takaisin jne? Aina se on näissä tarinoissa se nainen, joka on kaiken pahan alku ja juuri, oma mies sen sijaan on niin täydellisen puhtoinen, että häikäisee. Vähän naiivia, ettenkö sanoisi.

"Herätyksen" tekstiä lukiessani nousi monia tunteita pintaan.

Minut nimittäin hylättiin vuosikymmenien ystävyyssuhteen jälkeen, yllättäen ja täysin ilman varoitusta. Kun vaadin selitystä tältä entiseltä ystävältä mykkäkouluun, sain vastaukseksi lopulta aivan uskomattoman kirjeen uhkavaatimuksineen ja haukkumisineen. Nyt vähitellen, kun kohta kaksi vuotta tapahtuneesta on kulunut, alan tajuta miksi ja mitä tapahtui. Oman näkemykseni mukaan koko suhteemme perustui aika yksipuoliseen tapaan toimia ja minä olin se osapuoli, jonka täytyi olla valmis miellyttämään, ja sitten kun ensimmäisiä kertoja sanoin "ei" tiukasti, minulle suututtiin vaikenemalla. Itselläni oli juuri tuohon aikaan vaikeaa, sillä olin menettänyt rakkaan omaiseni ja terveys reistaili, en vaan enää jaksanut olla käytettävissä ja aina mukava. Toki ennen tätä sain itsekin paljon tästä ystävyyssuhteesta, olihan tämä ex-ystävä hyvää seuraa, taustamme olivat aika samanlaiset jne. Suurin ero oli se, että minulla on hyvä avioliitto, kun taas ex- ystäväni on vanhapiika. Jonkinlaista kateuttakin sain kokea tämän takia, miestäni ei sentään vokotellut.

Jollakin tasolla ymmärrän tätä ex-ystävääni, olihan hänellä itsellään vaikea lapsuus, jolloin oli ollut jonkinlaista hyväksikäyttöä, nykyisinkin huonot välit sukulaisiin, terveys- ja rahaongelmia ajoittain. Ehkä minä vain satuin olemaan tässä ketjussa se viimeinen, jolle kaikki pahat teot kostettiin, en tiedä. Mutta nyt pohdinkin sitä, että tulikohan hyväksikäytetystä lopulta se hyväksikäyttäjä. Kai tämä kaikki on osa jotain pitempää paranemisprosessia hänen kohdallaan. Ja varmasti iän mukana me kaikki muutumme, siinä samalla itsekkyys tai itsetuntemuskin lisääntyy.

Olin kyllä hetken aikaa syvästi järkyttynyt tästä kokemuksesta, vaikea on vieläkään toivoa mitään kovin hyvää kyseiselle ihmiselle. Mutta eiköhän tästä eteenpäin, minulla on edelleenkin ihana mies, joka on myös paras ystäväni, talous on kunnossa ym. Kuitenkin se syvä loukkaantumisen tunne edelleen kaihertaa, etenkin kun itse koin olleeni ihan kelvollinen ystävä läpi näiden kaikkien vuosien. En muutenkaan ystävysty ihmisen kanssa helposti ja tämä kokemus ei ainakaan lisännyt luottamustani kanssaihmisiin.

Riitatilanteissa suosittelenkin keskustelemaan tai vaikka huutamaan asiat halki, olkoonkin sitten lopputulos se, ettei ystävyyssuhde enää voi jatkua. Mielestäni puhumattomuus ja mykkäkoulu, toisen ihmisen epätietoisuuteen jättäminen on pahinta mitä voi toiselle tehdä. Ainakin jonkun ajan kuluttua vihan tunteen laannuttua, olisi hyvä pysähtyä pohtimaan sitä, että kannattaako sitä katkeruutta kantaa mukanaan lopun elämää..

Omalla kohdalla olen ajatellut samalla tavalla kuin herätys, että vanha rooli saa mennä. Siitä voin kiittää entisiä ystäviä, että sain heittää vanhat vaatteet menemään täysin palvelleina. Eräiden tapahtumien jälkeen se vain kirkastui ja takaisin päin en ole menossa mistään hinnasta.

Olen nimittänyt koko juttua aikuistumiseksi ja harmitellut, että sitä pitikin odotella näin kauan. Olen nimittäin vuosia pitänyt yllä sellaisia ystävyyksiä, joita en edes halunnut. Se on varmasti syynä ärtymykseen, jota olen näitä "ystäviä" kohtaan tuntenut. Se ei tietystikään ole heidän vikansa, enemmän omaa kypsymättömyyttäni (järjetöntä kiltteyttä). En pidä heistä, siis en itse ole ollut heidän ystävänsä, joten he ansaitsevat minua paremman ystävän.

Iän myötä, kun tajuaa, ettei niitä päiviä ole enää loputtomasti ja jotkut ovat jo kuolleetkin, ei enää yksinkertaisesti jaksa raahata mukanaan mitään ylimääräistä roinaa. Turhia syyllisyyksiä, velvollisuuksia ja yhdentekeviä sukulaisia. Ei vain enää kiinnosta.

Oivalluksia ja eräänlaisia heräämisiä on omalta osaltanikin tähän ketjuun osallistuminen minulle antanut. Kiitos siitä kaikille! Olen tämän ansiosta jollakin tapaa heittänyt menneet olkani yli, en niitä enää kanna mukanani, en ainakaan joka päivä. Uusia ystäviä ehkä saan jatkossa, ehkä en. Tällä hetkellä on kuitenkin hyvä näin.

Sukulaisuussuhteet on kyllä oma lukunsa, varsinkin laajassa perheessä ja isossa sisarusparvessa mahtuu joukkoon monenlaisia persoonia. Itselläni välit on hyvinkin etäiset kahteen veljeeni ja yhteen siskooni. Onneksi isossa sisarusjoukossa on pari, joihin taas välit ovat lämpimät ja tiiviit. En kyllä tajua sitä, että joillakin oma sisko voisi esim. olla se paras ystävä, mutta omalla kohdallani varmaan ikäero vaikuttaa tähän.

Ystävyyssuhteissa, niinkuin varmaan lähisuvunkin kanssa, toimimme varmaan pitkälti juuri opittujen kaavojen ja tiettyjen roolien mukaan. Tottumuksesta teemme ja käyttäydymme tietyllä tavalla. Mielestäni näin on ihan ymmärrettävää, esim. oman vanhemman kohdalla, silloin täytyy se lapsen rooli vaan viedä loppuun asti. Vaikka kuinka kiukuttaisi ja haluaisi huutaa, kunnioituksesta ikäihmistä kohtaan kestin itse aikoinaan kaiken vähemmän mukavankin. Pohjimmiltaan kuitenkin välitin tästä ihmisestä todella paljon. Toinen asia on sitten muiden sukulaisten kanssa pärjääminen/ sietäminen - itse en enää siihen teeskentelyyn aio ryhtyä. Siksi välit on pariin sisarukseeni lähes katkenneet. Eikä minua se kaduta, sillä vaikka ollaankin sukua, niin eihän minun tarvitse heistä kaikista pitää.

Mutta näin eteenpäin, kevätaurinko paistaa ja jotenkin täytyy vaan yrittää olla varovaisen toiveikas tulevaisuuden suhteen!

Ymmärrän herätyksen mainitsemat kielteiset ilmiöt sillä tavalla, että itse (tapahtumien seurauksena) huomaa käyttäytyneensä tyhmästi. Omassa tapauksessani liian ymmärtäväisesti ja kiltisti. Ja nuo oivallukset johtavat ystävyyksien ja sukulaissuhteiden uudelleenarviointiin samanaikaisesti,

Ensin tunsin vähän syyllisyyttä minäkin, koska muutoprosessi ei ole toisen "syytä". Sitten huomasin yliarvioineeni omaa vaikutustani. Ei monikaan minusta niin paljon perusta, että kaipaisi, kuten en minäkään kaipaa heitä. Olin siis ihan turhaan yrittänyt pitää yllä ystävyyksiä, jotka eivät ole ystävyyksiä kummankaan puolelta. Pahimmillaan se johtaa haukkumakirjeisiin ja mykkäkouluihin sitten lopulta.

Olen sitä mieltä, että ystävyydeltä odotetaan ihan liikaa. Ei kukaan (paitsi ehkä rakastettu) ole niin kiinnostunut toisen hyvinvoinnista, vaikka jokainen kuvittelee olevansa itse valtavan hyvä ja luotettava ystävä. Moni riita tulee liian kovista odotuksista. (Vaikka se onkin ihan eri asia kuin nämä, menneet ystävyyteni ja sukulaiseni. He eivät ole ihmisiä, joista pidän, vaan vain ihmisiä, joihin tuli tavaksi pitää yhteyttä, vaikkei se ollut antoisaakaan. He ehkä kokivat minut yhtä rasittavana, ja huono ystävä olinkin, koska oikea ystävä ei mielessäänkään arvostele toista.)

Nykyisin ajattelen, että ystäviä tulee ehkä eri elämänalueilta eri tarpeisiin. Enkä itse niin hirveästi edes halua ystäviä. Työni ja harrastukseni ovat hyvin antoisia enkä ole niin kovin puhelias ja sosiaalinen tyyppi ikinä ollut. Pakotettu sosiaalisuus on johtanut kohdallani liialliseen ymmärtäväisyyteen ja parhain päin ajattelemiseen, vaikka minua ei ole kohdeltu asiallisesti, ei kuten ystävää. Olen ollut liian anteeksiantavainen enkä nytkään muistele menneitä vääryyksiä sen enempiä. Sellainen häiritsisi vain minua itseäni. Ystävyyden loppuminen on todella opettavainen kokemus, koska se parhaimmillaan antaa itsetuntemusta ja kokemuksen siitä, että omaan vaistoon voi luottaa. Jos ei tunnu hyvältä, kannattaa ystävyys lopettaa. Riitelystä ja valtataistelusta (kumpi on oikeassa) ei mielestäni ole mitään hyötyä. Loukkaukset kertovat enemmän sanojastaan kuin kohteesta. Ei ystävyys ole intiimiä, että loukkaukset voitaisiin jotenkin käydä läpi ja jatkaa. Toisin on rakkaudessa.

Itse varon nykyään ihmisiä, jotka vaikuttaisivat kyvyttömiltä näkemään omaa vastuutaan ihmissuhteissa. Sellaiseen pakettiin kuuluu yleensä muutakin salakuljetettua tavaraa, teräviä esineitä eli tiedostamattomia pahanlaatuisia tunteita. Kukaan ei voi havaita itseään täysin objektiivisesti, ja jokaisella on tiedostamattomia asioita, mutta niiden mättämisestö toisen niskaan on mielestäni silti vastuussa.

Ai niin, ne sukulaiset. Heitä on pakko nähdä, joitakin on mukavakin nähdä, mutta siihen että itsestäänselvästi pyritään olemaan läheisissä väleissä, siihen minusta ei taida enää olla. Mutta sukulaiset ovat silti ihan mukavia pieninä annoksina. En kuitenkaan pidä heistä yhtäkään ystävänä ja läheisenä.

Joskus mietin, kuinkahan yksinäiseksi tällä menolla vielä päädynkään? Rima ystävyydelle on niin korkea. En ylitä itse itse, ei minusta taida olla kenenkään ystäväksi ainakaan tässä elämänvaiheessa.

Vielä muutama vuosi sitten arvostin todella paljon ystävyyssuhteiden kestämistä vuosikymmenien ajan. Ehkä jopa oman hyvinvointini kustannuksella. Vaikeiden elämänvaiheiden myötä havahduin tosiasiaan, että kukaan tärkeinä ja läheisinä pitämistäni ystävistä ei jaksanutkaan olla tukenani. Heräsin näkemään todellisuuden: minä olin ollut aina se, joka kuuntelee ja tukee muita. Luulin sen olleen ystävyyttä. Ystävyytemme ei kuitenkaan perustunut todelliselle vastavuoroisuudelle, eikä rehellisyydelle.

Vasta tiukan paikan tullen jouduin myöntämään itselleni, että minä olin kelvannut ystäväksi vain, jos minusta oli jotakin hyötyä. En ollut halunnut sitä itsellenikään myöntää, vaikka todellisuudessa olin tämän jo tiennyt kauan sitten.

Toivon, että voin vielä löytää oikeitakin ystäviä. Ne vanhat ystävät eivät ehkä sitten kuitenkaan ole niitä kaikkein todellisimpia. Ehkä vain toivoin aina niin, enkä halunnut luopua haavekuvastani.

Kuin kaksi puuta jotka nojaavat toisiinsa
vaan toinen nojaa liikaa
silloin toinen murtuu
eikä se toinen sitten autakkaan
murtunutta


hyvästi

Ystävyys loppuu, kun sisko oli taas kerran arkistoinut kaiken tekemiseni, myös ajatukseni ja sitten syyttää ja tuomitsee minut niistä alimpaan helvettiin tekstiviestein, koska ei osaa keskustella vaikka on jo 50v.
Tällä kertaa tuli ryöppy taas aivan puuntakaa, olin kuulemma nöyryyttänyt häntä serkkulikan läsnä ollessa ja olin hänen henkisen edistyksen jarruna ym. ym. joten hän ei voi enää jatkaa. Mieheni oli juuri hiljan kuollut ja tuntui, että nyt siskoni ”uskalsi” ilman pelkoa iskeä ja alistaa minut kaikella voimallaan. Hän yritti nostaa minua vastaan minun lapset, parhaan ystäväni ja tämän kyseisen serkkulikan. Olin näyttänyt heille hänen viestejään, joten he eivät uskoneet hänen kaunisteltuja tarinoitaan. Jouduin lääkäriin ja hän sanoi siskojeni viestit nähtyään, että hae lähestymiskieltoa, ettei kenelläkään ole oikeutta käyttäytyä noin. Nyt siskoni ihmettelee kun tuntuu ihan siltä kuin serkkulikka halveksisi häntä. Näin varmaan on ja niin halveksii ystäväni ja lapseni myös.
Toinen sisko yli 50v. on negatiivisin ihminen jonka tunnen. Hän uskoi siskoni manipuloinnin, koska sai häneltä niin hienon ”kirjoituksen henkimaailmasta”. Hän yhtyi myös haukkumiseeni kuulematta minua lainkaan ja sen taidon hän kyllä osaa niin hyvin, että jopa hänen omat lapsensa karttavat häntä. Siskoni ovat niin ylpeitä teinitaidoistaan eli siitä, kun uskaltavat ilman keskusteluja ja vastuuta sanoa ja arvostella kaikille päin naamaa mitä HE ajattelevat ja miten vain heidän näkemykset ovat oikeita.
Tästä kaikesta on nyt kasi vuotta. Myötätunnon kautta olen tajunnut sen, että silloin, kun siskoni ymmärtävät mitä ovat tehneet on se heille rangaistus, sekä tuska ja häpeä mikä siitä seuraa. Tämän kun sisäistin minun oli tosi helppo antaa heille anteeksi. Toivottavasti osaavat ja pystyvät antamaan joskus myös itselleen anteeksi. Anteeksiantaminen ei tarkoita, että hyväksyisin heidän teot. En usko, vaikka haluaisin, että voin enää koskaan arvostaa tai luottaa heihin. Nyt kun olen päässyt jotenkuten jaloilleni, en uskalla päästää heitä enää lähelleni, sillä olisinhan hullu, jos jatkaisin elämääni peläten kaiken taas alkavan uudelleen, minkä todennäköisyys on 110%, kun kyseessä on kuitenkin jo yli 50 v. naiset. Tämä on ollut toistuvaa käytöstä, joten kyseessä ei ole vaihdevuodet.