Nopein voittakoon, kustantamot kilpasille

Ap saa kai etiketin mukaan toivoa eli ei keskustelua, jotta ketju säilyy nopealukuisena ohikulkijoille.

Vastailkaa vielä siihenkin kauanko talon ulkopuolinen lukija kässäriä hautoo, mikä on hänen merkityksensä kustannusprosessissa jne.
Freet ja free-tyypeistä tietävät, kertokaa.

Gummerus 3vk (hylky)
Myllylahti 3vk (ehkä, kaipaa muokkausta)
Nordbooks 2 vk (ehkä, kaipaa muokkausta)

Karisto 1 kk (hylky)

Siis nimenomaan noita ei vastausta -juttuja vaikka kuinka paljon.

Karisto, hylky 2 vk
WSOY, ei vastausta 4 v

Loput siltä väliltä, keskimäärin 2-4 kk.

Hylkykirjeet nopeusjärjestyksessä:

Karisto: 4kk
Gummerus:6kk
Atena: 6kk
Otava: 9kk
Tammi: 11kk
Nemo:12 kk

WSOY: ei vastausta (1,5 vuotta)

Eli mikä on anti? Ei voi vetää mitään johtopäätöksiä. Pitäisi tuntea kunkin kustantamon linjat, periaatteet ja toimintatavat kässäreiden käsittelyssä.
Nekin voivat vaihdella vuodesta toiseen ja kässärin genrestä riippuen.

Kässäri A:
julkaisupäätös 1 vrk 2009
Otava (3 kk, hylky) 2009
Sammakko (4kk, hylky) 2009
Tammi (8kk, hylky) 2010 (huvittavaa kun kirjani oli jo kaupoissa ja lehtiarvioissa)

Kässäri B:
Otava (3 vkoa, hylky) 2011
Gummerus (2 kk, hylky) 2011

Kässäri C:
Tammi (5 vkoa, hylky) 2012
Gummerus (2 kk, hylky) 2012

Kaikki kässärit lähetetty kymmenelle kustantamolle, vain noista on koskaan tullut EDES hylkyä!

Minulla marraskussa 2012 läheteystä kässäristä

Myllylahti alta kaksi viikkoa, vakiohylsy.
Gummerus ja Karisto yksi kuukausi, vakiohylsyt.
Schildts, kannustava hylsy, yksi kuukausi
Paasilinna, yhden kuukauden jälkeen kuittasivat saaneensa käsikirjoitukseni ja tutustuvansa siihen.

Muista kustantamoista (Otava, sammakko, nemo) ei ole kuulunut mitään, enkä enää odottelekaan.

Homman opetus oli ainakin minulle, että silmäilevät vain kässäriä ja tekevät hylsypäätöksen todella nopeasti.

Kerran erehdyin lähettämään materiaalia johonkin pienkustantamoon.

Kielteinen vastaus tuli ehkä päivässä tai kahdessa. Hassuinta oli, eikä välttämättä asiayhteydestä irrallaan, että samainen pienkustantamo julkaisi pian blogikirjoituksen, jossa tähdennettiin että omakustanteisesta harrastelijasta ei voi tulla oikeata kirjailijaa.

Tapaus on huvittanut minua jälkeenpäin, sillä vaikka se olisikin sattumaa, niin oikeaanhan tuo osui, ja minulla on nykyään (kuten silloinkin) oma, ihan virallisestikin rekisteröity kustantamo, joten voin hylätä omat käsikirjoitukseni yleensä jo ennen, kuin edes kirjoitan niitä.

Kyllä koko asetelma pitää tietysti kääntää päälaelleen. Pitäisi voida kehittyä niin hyväksi kirjoittajaksi, että sitten olisi ovella jono nälkiintyneitä kustantajia, joista voisi valita. Sitä odotellessa meneekin sitten se loppuelämä.

Kustantaja hyödyntää kaupallisesti kirjoittajan julkisuusriippuvuutta ja tahtoa "jäädä elämään", vaikka tämä onkin absurdi ja hyödytön pyrintö, kun katsotaan mihin suuntaan maailma on menossa. Joku nimimerkki kehoitti tällä foorumilla jossain väittelyssä kirjoittamaan kuolleille, ja se on mielestäni niin vahvasti sanottu, että pohtinen sitä lopun elämääni.

Olen nimittäin samaa mieltä, mutta en osaa sanoa miksi.

On esitettävä itselleen kysymyksiä ja päättäväisesti vastattava niihin.

-Mitä on menestyminen ja mihin tarvitsen sitä?
-Tarvitseeko joku muu minun menestystäni ja mihin?
-Missä arvossa pidän taiteellista vapautta?
-Mikä on todellinen suhteeni kirjoittamiseen?
-Mihin tarvitsen lukijoita?
-Tarvitsevatko lukijani minua tai edes tekstejäni?

Elämä on lyhyt, se voi olla arvaamattomasti ohitse. Jotkut kirjoittajista havahtuvat taiteelliseen työhönsä kovin myöhään, tilastojenkin osoittamat lukemat indikoivat esikoiskirjailijoista yllättävän korkeita ikälukuja.

Jos kirja ei menesty ilmaisesti jaettavana, ei se voi tehdä sitä kaupallisessakaan mielessä, tai jos näin on todella asian laita, lienee tarpeen ottaa kirjallisuuden laadun arviointi uusiksi?

Markkinoistako tässä vain olikin kyse?

Tänä päivänä on niin paljon vähävaraisia, että uusien kirjojen ostaminen on heille tekemätön paikka, hyvä kun poistolaareja kiertelevät. Kirjasto palvelee toki osaltaan, siinä missä aikanaan antikvariaatitkin, mutta uskon hiljaisen ja vähäväkisen massan löytävän luettavaa Internetin sivupoluilta, ja olevan ilmaisiin löytöihinsä kohtalaisen tyytyväisiäkin.

Omaa tuotantoani on "mennyt" vajaa tuhat kappaletta ilmaisesti levitettävänä PDF-tiedostona. Laskurin seuraamisen lopetin jossakin seitsemänsadan paikkeilla, arvio tuhannesta perustuu vakiintuneeseen "menekkiin".

En tarvinnut näiden tuhannen tavoittamiseen edes sitä omaa "kustannusyhtiötäni", kunhan laitoin materiaalin saataville. Jos näistä tiedoston ladanneista kymmenenkin prosenttia on todella lukenut tekstejäni, on sekin satakunta ihmistä, joista uskon osan pitäneen lukemastaan, osan jääneen mietteliääksi.

On tietysti reilua muistaa, että monille se perinteinen menestymisen tie on sekä tavoiteltava että luonteva suunta ponnistaa. Tuo tie on kuitenkin niin kapea ja liukas, että pelkään useimpien kompastuvan ja syöksyvän rotkoon. Niin muodoin tulee tärkeäksi todella käydä keskustelua itsensä kanssa ja tehdä päätöksiä.

Oma päätökseni muotoutui seuraavaksi:

"Elämää on jäljellä rajallisesti, eikä reaalisia läpimurron mahdollisuuksia oikean kirjallisuuden maailmaan ole. Sen sijaan voin aivan hyvin kirjoittaa ikiomaa "kokoelmaani" niin pitkään kuin se minusta tuntuu hauskalta, päivittää teosta silloin kuin huvittaa, lopettaa kirjoittamisen hetkeksi tai ikiajoiksi jos koen tarpeelliseksi. Tuotokseni asetan ilmaiseksi saataville Internetiin ja sillä siisti."

Huvikseni joskus osallistun vapaisiin kirjoittajakilpailuihin, joissa tähän mennessä on kertynyt "melkein menestymistä", sanotaanko riittävästi, että olen voinut kokea olevani jollain tasolla kehittynyt harrastuksessani.

Minä en tarvitse kustantamoja, jos opin kirjoittamaan hyvin, he tarvitsevat minua.

Kustannus-Mäkelä oy. Kustannuspäätös kolmessa viikossa.

Robustos 4 vrk: hylky.