Tänä lauantai on viimeinen lauantai

Yläasteen lopulla ja sen jälkeen tapahtui muutoksia. Pääsin arvostettuun lukioon. Minulla oli koulun halutuin tyttö. Urheilin Suomen Mestaruus tasolla. Myös alkanut paha akne nakersi itsetuntoani. Puolen vuoden jälkeen romahdin. Kaikki meni. Kulissi kaatui. Se oli elämäni kriittisintä vaihetta. Tässä vaiheessa olisin tarvinnut tukea enemmän kuin koskaan. En sitä saanut. Vanhempani olivat hyvin välinpitämättömiä. Vaivuin suureen masennukseen. Elämässäni ei ollut iloa. En nauranut. Vajosin entistä enemmän tietokoneeni maailmaan. Luin vitsejä netistä, mutta ei yksinkertaisesti naurattanut. Jotenkin minut oli vaimennettu. En uskaltanut nauraa ääneen. Vihasin jopa hauskoja asioita.

Lukion rehtori käytännössä ohjasi minut pois koulustaan toiseen kouluun. Kerroin tästä äidilleni. Hän ei ollut moksiskaan. En puhunut juuri kenellekkään. Luottamus ihmisiin oli nakertunut. Muutin omaan asuntoon. Yhteiselo ei kuitenkaan kämppiksen kanssa sujunut. Muutimme erilleen. Lähdin armeijjaan. Elämäni oli tyhjää. Minulla ei ollut minkäänlaisia harrastuksia. Vietin kaiken aikani tietokoneella.

Otin yhteyttä vanhaan koulukaveriini. Heillä oli hyvin tiivis porukka jonka he olivat luoneet keskenään harrastuksen kautta. Minussa oli kuitenkin jäljellä halua olla ihmisten kanssa ja pitää hauskaa. Kävin heidän kanssaan lähinnä ryyppäämässä ja olin heidän kanssaan nettichatissa. En kirjoitellut käytännössä chattiin mitään. Olin haamuna. Porukossa myöskin olin hiljaa. Olin ollut niin kauan hiljaa, että en osannut enään puhua. Olin aivan sekopää. Olin porukan mukana kuitenkin kun ei muutakaan ollut.

Pari vuotta sitten havahduin surkeaan tilanteeseeni. Olin päättänyt tappaa itteni. Olin vetänyt puvun päälleni ja teroittanut veitsen. Halusin päättää päiväni viiltämällä ranteet auki. Vedin kännit. Kuitenkin ajatus toiminnan hetkellä, että en halua kuolla näin säälittävällä tavalla. Se keskeytti toiminnan. Päätin siirtää kuoleman huomiselle. Silloin olisin mennyt saunaan ja pistänyt pellin kiinni. Seuraavana päivänä luin netistä, että kaverini kaverini oli kuollut yöllä. Olin tavannut hänet pari päivää aikasemmin ennen kun hän oli kuollut. Se pisti miettimään. Se pisti minut ajattelemaan. En tuntenut juuri surua. Hän ei ollut läheinen minulle. Se pisti myös omat itsemurha-ajatukseni sivuun. Hän olisi kuollut samana iltana kuin minä, mikä sai minut hyvin mietteliääksi.
Rupesin lukemaan erilaisia kirjoja. Ihmismieli kiinnosti. Halusin vastauksia siihen kuka olen. Ahdinko kuitenkinkin ei väistynyt. Päin vastoin kun aloin ymmärtämään historiaani se tuli enemmän pinnalle. Muistelin yhden kirjan ohjeiden mukaan lapsuuttani ja niiden traumoja. Herkistyin kokonaan. Rupesin tuntemaan. Ihoni reagoi herkemmin kylmään. Minulla ei ollut ollu kylmä aikaisemmin juuri koskaan. Minusta oli tullut enemmän ihminen kuin koskaan. Olin ollut aivan tunteeton ihminen. Jatkoin itsetutkiskelua.

Tänä päivänä olen päässyt hyvin perille siitä kuka olen. Menneisyyden tuska on todella paha. Olen havahtunut siihen, miten kylmä olen ollut muita ihmisiä kohtaan. Olen ollut sovinisti. Minulla on kusipään maine. Olen ollut ilkeä, kaksinaamainen paska-aivo. Olen pitänyt muutamaa ihmistä hallinnassani. Olen vastenmielinen ihminen. Olen herännyt jostain pahasta mielensairaudesta, mihin vaivuin yläasteen jälkeisessä kriisissä. Tuntuu, että elämäni on mennyt ohi.

Olen oppinut kuulemaan ihmisiä. Voi olla vaikea kuvitella, että en ole ymmärtänyt lauseita mitä minulle puhutaan koko elinaikanani. Niin käsittämättömältä kun se saattaa kuullostaa, olen tajunnut, että kun minulle puhutaan niin sanoilla tarkoitetaan jotain. Minulle ei puhuta turhaan. Olen oppinut lukemaan. Olen pikku hiljaa myös oppinut askel askeleelta puhumaan. Yritän myös antaa rakkautta lähimmilleni, vaikka se ei aina kaiu takaisin. Usein se on jäänyt vain ajatuksiksi. Yritän myös nauraa aidosti.

Matkani varrella olen työ- ja kaveriporukoissa ollut se musta lammas. Hylkiö ja sopeutumaton ryhmään. Ihmissuhdetaitoni ovat nollassa. Itsetuntoni on nollassa. Olen täysin puolustuskyvytön sanalliselle ilkeilylle. Olen hyvin alistuva ja myös alistava heikompia kohtaan. Minulla on 10 vuoden musta aukko elämässäni. Minulla on kymppitonni opintolainaa.

Rupesin kirjoittamaan päiväkirjaa. Aluksi ei meinannut tulla tekstiä, mutta kun vähän alkoi tulla, niin en malttanut lopettaa. Sillä oli suuri terapeuttinen vaikutus, joka havahdutti minut enemmän todellisuuteen. Se masensi myös minut. Olen viisi päivää maannut sängyssäni. Negatiiviset asiat historiassani ovat vaipuneet mieleeni. Olen päättänyt että lopetan oman surkean elämäni lauantaina. Muillakin on helpompaa elää ilman kusipäisyyttäni. Nämä kolme päivää aion ottaa rauhassa ja valmistella tekoani.

Haluaisin elää ja yrittää, mutta historia tuntuu niin synkältä. Tiedän, että jos en nyt lopeta itseäni niin tekisin sen myöhemmin jossain vaihe

Tunnistin itseni pelottavan paljon sun kirjoituksesta, ainoa että olen 10v nuorempi, vailla tulevaisuuden toiveita tai uskoa. Itekki oon harkinnut itsemurhaa joskus vakavammin, tällä hetkellä en niin vakavasti. Mutta fakta on se että tunnen olevani samankaltainen aave kuin sinä, mulla on kulissi jonka mukaan kaikki on hyvin. Kavereit, tyttöystävä, koulu. Mutta kaikki ei todellakaan ole hyvin, mutta en aio tehdä itsemurhaa, vaikka musta ei mitään hyötyä olekkaan yhteiskunnalle nii elän iha vittuillakseni vaan täällä vielä :)

Kirjoitin sinulle pitkän vastauksen, mutta jostain syystä se näyttää kadonneen...
Kuten teillä kummallakin, samankaltainen tilanne myös minulla.
Keräilen tässä itseäni hetken ja yritän kirjoittaa asiani uudestaan. Senkin tarinan pointtina on, että odota ja odotetaan nyt vielä hetki. Pyydän, että odottaisit vielä.

Tyhjää, turhaa, merkityksetöntä, tuskaista... Kuulostaa myös minun ns. elämältäni.
Olen myöskin rimpuillut kolmenkymmenen vuoden ajan. Olen myös muutaman kerran päättänyt antaa periksi, mutta joku itsesuojeluvaisto tuntuu olevan pirun tiukassa ja vaikea ohittaa. Kokeiltu on, jopa avustettuna, mutta ei siitä sen enempää.

Synnyin häviämään. Alamäki alkoi jo ennen syntymää. Minut poiki joku kirottu juoppo huora ja jätti taakseen katsomatta. Olin hyvin pienikokoinen keskonen ja kiitos vain sen naudan, sain muutaman lievän mutta ärsyttävän vamman loppuiäkseni.

Minut adoptoitiin. "Isovanhempani" eivät ikinä hyväksyneet minua, adoptiovanhemmiltani sain kyllä rakkautta. Sitten asiat alkoivat muuttua. Koulussa minua alettiin kiusata heti toiselta luokalta lähtien ja sitä jatkui ammattikouluun asti. Päivittäin haukkumista, nimittelyä, vähättelyä, tönimistä, lyömistä, kampituksia, potkimista, tavaroiden rikkomista ym. Minua ei ikinä huolittu mihinkään porukkaan enkä saanut kavereita.
Aina jos joku yritti kaveerata, häntäkin alettiin kiusata. Kukaan ei uskaltanut enää edes ajatellakaan minua kaveripiiriinsä.

Vanhemmillani ei mennyt hyvin. Riitelyä, huutoa ja huitomista oli kotonakin. Lopulta ero. Sitten paluu yhteen ja toinen, entistä myrskyisämpi ero. Tunsin että sekin oli minun vikani. Itsetuntoni oli jo murskattu.
Koulu ei sujunut, minusta tuli itsetuhoinen viiltelijä, eronneet vanhemmat kärsivät kumpikin tahoillaan mt-ongelmista, toinen yritti itsemurhaa. Tunsin syyllisyyttä siitäkin. Oli vain pakko kestää.

Koulun lopetin kesken kun en enää kestänyt hetkeäkään. Olin aivan loppu.
Minut päätettiin tyrkätä sitten työelämään. Sain töitä, sain potkuja, aloin käyttää alkoholia ja sekoilla. Siis mielestäni vain juhlin ja pidin hauskaa.
Sain jopa jonkun ammatintapaisen ja työpaikan, mutta kolmen vuoden kuluttua olin taas niin masentunut että otin lopputilin. Olisin mieluummin tappanut itseni kuin mennyt töihin.

Lisää alkoholia, lisää sekoilua, kokeilin sekakäyttöäkin. Kerran heräsin sairaalasta. Pääsin töihin, mutta kenkää tuli kun en ollut kuulemma yhteistyökykyinen.
Töitä, juhlimista, satunnaisia depiksiä... Yritin päästä tilastoihinkin. Kännisten kaahaavien ihmisten kyytiin, uimaan syvään järveen kolmen promillen kännissä ym. Ei sekään onnistunut. Päätin sitten yrittää elää.

Pari vuotta meni ihan hyvin, sitten taas iski depis. Olin jo kuitenkin oppinut hymyilemään ulospäin ja olemaan tekopirteä, vaikka ajattelinkin vain kuolemaa.
Viilsin taas. Ihmisillä ei ollut aavistustakaan mitä kävin läpi. Eikä ole vieläkään.

Taas olen vailla työtä, vailla huomista, yksin ja ahdistuneena. En jaksa tehdä mitään, viinakaan ei enää maistu. Pelottaa vaan jos sekoilen pahastikin kännipäissäni. Elämä tuntuu turhalta ja pelottaa, en hae apua. En tiedä haluankokaan sitä. Yritän pärjätä yksin. Päivä kerrallaan.

Sitä juuri haluaisin pyytää Sinulta. Yritä hetki kerrallaan, edes se yksi päivä. Anna itsellesi anteeksi, edes vähän. Voimia!

"Minä muuraan sydämeni umpeen
Hautaan tunteeni kuoppaan
Opetellaan alusta aloittamaan
Opetellaan anteeksi antamaan
Ei revitä vanhoja haavoja
Ei käännetä veistä haavassa
On aika kääntää sivua
On aika jatkaa matkaansa"

http://www.youtube.com/watch?v=XbsuSoUT2yk

Olet sentään onnistunut monissa asioissa paremmin kuin minä. Enpä kuitenkaan lähde estelemään jos joku haluaa tappaa itsensä niin tappakoon. Jokaisella on mielestäni oikeus siihen. Olen itsekin ajatellut itsemurhan tekemistä epäsäännöllisen säännöllisesti jo pari vuotta. Varmaan olisinkin jo tappanut itseni jos rohkeus olis riittänyt.

Olen myös ajatellut että jos mun elämäni ei muutu paremmaksi niin tapan itseni viimeistään 30-vuotiaana. Olen kohta 24-vuotias mies joten siihen on vielä jonkunverran matkaa. Elättelen kuitenkin vielä pieniä toiveita siitä jos sittenkin parantuisin ja elämä alkais maistua. No saa nähdä kuinka käy.

Itsemurha ei tuo ratkaisua onglmiin. Paholainen se antaa tuollaisia ajatuksia koska haluaa varastaa tappaa ja tuhota. Älä mene sen ansaan. Maailman huvit on vaan tyhjää koska ne ei anna sitä mitä ihminen tarvii. Ihminen tarvii rakkautta, sitä saa vain Jumalalta. Taivaassa ei oo tuskaa, masennusta, pelkoa jne. eikä voi kuolla. On vaan iloa ja rauhaa ja rakkautta. Jaksa vielä.

http://divinerevelations.info/finnish/

Joka ikinen päivä 3 syntyperäistä suomalaista tekee itsemurhan. Ole sinä omaperäinen masentunut, ja jätä se tekemättä! ♥

itsemurha ei ole lopullinen ratkaisu, se selviää tekijälle hyvinkin pian. huolimatta siitä, mitä uskovaiset väittävät, ei ole helvettiä . Siinä muodossa kuitenkin se on , että itsarin tehnyt syntyy uudelleen samanlaisiin olosuhteisiin kuin kesken jääneessä elämässä oli ja kohtaa samat haasteet.

Ei oikeastaa kauheesti kiinnosta =D

Kun olet saanut omaa itseäsi kuntoon ja ymmärrystä perheesi elämään ehkä voit auttaa äitiäsikin ja siasurksia vautumaan omista painolasteistaan. Varmaa äitisiki kärsii tavallaan mutta ei ole voimia avautua tunnelukoistaan. Olisi hirveä taakka kaiken lisäksi jättää jälleen yhden lapsen omaehtoinen kuolema. Kyllä tuskasta on ulospääsy ja sinulla se on hyvästi aluillaan kun olet alkanut työstämään sisintäsi. Kannattaa mennä jäsentämään alkanutta prosessia vaikka ammattilaisen kanssa. Vaikuttaa että sinulla on ryöpsähtänyt malja yli laidan.

Aloittajalle

"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus."

Ennenkuin päädyt tekemään jotain peruuttamatonta, harkitse kannattaisiko sinun tehdä elämänkerrastasi omakustanne ja alkaa myymään sitä esim. mielenterveysjärjestöille. Kirjoja voi tehdä myös vertaisten kanssa yhdessä, jos yksintekeminen tuntuu kovin vaivalloiselta.

Millaisen kuvan tahdot sinusta jäävän ihmisille kuolemasi jälkeen?

Muistan tytön joka aiheutti melkoista kohua vuosi pari sitten, jättämällä meille hyvästit ja miksaileensa lääkekoktailin, jolla varmasti lähtee henki.

Taisi peräti itse toimia anestesialääkärin apulaisena tai jotain sellaista? Muistaako kukaan tapausta?

http://masennus.nettisivu.org/

Mun mielestä masentuneet ovat hirveän itsekeskeisiä ja oman navan tuijottelijoita, kaikki tapahtuu vain siinä omassa pikku piirissä, siinä samassa ,missä ajatuksetkin pyörii hirveän pienessä kehässä. Miten voi edes nähdä, mitä ulkomaailmassa tapahtuu, jos koko ajan vain tuhertaa siinä omassa itsessään itseään säälien ja odottaen, että tulisipa joku ja nostaisi minut tästä-itse pitää myös tehdä jotakin.
Itse ollessani syvällä aloin käyttämään vitamiineja ja tiettyjä ruoka-aineita ym, tällä hetkellä en ole ollenkaan ahdistunut, mutta olen pikkuisen laiska hakeutumaan ihmisten seuraan, syy voi olla se, etten ole kauhean kiinnostunut pissis-ym pinnallisesta seurasta, mutta olo on paljon parempi, kun rupesin syömään tiettyjä vitamiineja mm puhdasta E-EPAA isoilla annoksilla.

Hei, Sinä ketjun aloittaja. Ole itsesi Ystävä. Aloita siitä. Katso peiliin. Tämmönen tyyppi. Sellanen elämä. Joka ei ole vielä Lopussa.

Tunnet hyvin itseäsi. Kaikki se itsetuntemus, joka välittyy viesteistäsi, auttaa Sinua jatkamaan elämää.

Kato peiliin. Älä lopeta sen hyvän tyypin elämää, joka sieltä katsoo.

Sitä paitsi. Jumala on Isäsi. Nämä maalliset isät ei aina osaa sitä juttua. Isänä olemista. Omista syistään. Sinussa ei ole mitään syytä siihen, että vanhempasi eivät osanneet tukea sinua.

Jos sinulla on raamattu, lue psalmi 139. Jos ei ole laita googleen psalmi 139 ja siellä se on.

En toivota mitään tsemppiä, vaan kiinnostavaa loppuelämää!

Kahdesta asiasta itse olen ylpeä:

A: En koskaan ole soittanut 112 itseni takia
B: Lähipiirini ei tiedä itsemurhayrityksistäni tai aikeistani

vajaa 25 tuntia joko jännittää?? =D

itsemurha koska nainen jätti? ei tosin mitään uutta.

Aloittaja - lempeästi - tiedätkö että sinulla olisi vielä paljon tehtävää tässäkin maailmassa?

Kokemuksiesi ja oivaltavamasi kautta tiedät millaista elämän kokeminen on vaikeuksien aikana sekä masentuneena. Olet pohtinut historiaasi ja ruotinut itseäsi syvällisesti joista olet oppinut monia asioita.

Käyttäisit ne hyväksi. Kokemuksillamme on kuitenkin aina todellinen arvo; ne tulisi käyttää hyödykseen myönteisenä voimavarana. Olethan selvinnyt niin monesta. Miksi et selviytyisi tulevistakin haasteista?

Mitä sanoisit itse samassa tilanteessa olevalle lapselle?

Haluaisitko ainakin yrittää häntä auttaa näkemään, että toivoa on huomisessa tai tulevassa, jos muutamme joitakin toimintamallejamme - pois entisestä?

Itse olen saanut aikoinaan mahdollisuuden. Jopa useamman pohjakosketuksen kokemuksen jälkeen. Olen kiitollinen siitä. Jos olen tehnyt jotakin pahaa, niin olen saanut aikaiseksi myös hyvää. Eikä elämä sen jälkeen ole ollut hullumpi vaihtoehto ollenkaan. Kaikilla tapahtumilla oli vain tarkoituksensa.

Olen ihan samassa tilanteessa vaan vähän eri tavalla mutta ymmärrän.. Jokapäivä on hyvä päivä kuolla.

Olet saanut jo paljon hyviä vastauksia ja tuskin liki viisikymppisen naisen mielipide tässä mitään merkitsee, mutta kirjoitan kuitenkin koska haluan niin.

Kirjoitat hyvin joten osaat jäsennellä tunteitasi ja ajatuksiasi - hyvin hyvin harvinaista kuules!

Minulla on poika, pikkuisen yli kaksikymppinen, sellainen poika johon en ole koskaan saanut mitään yhteyttä; en edes pikkuisena. Ja samainen poika on kaksi kertaa "yrittänyt" itsemurhaa - eli huutanut apua tuskaansa josta kukaan ei ole tiennyt mitään. Kun kuukausien ajan käy vierailemassa psykiatrisella, odottaa ne kaikki viisi ovea jotka joku muu tulee avamaan... antaa paitsi perspektiiviä omiin murheisiin niin myös uuden merkityksen sanalle tuska.

Viimeisimmästä katastrofista on kohta kaksi vuotta, mutta silti pelko ja huoli on joka päivä seuranani.

Se mitä tässä haluan sanoa on se, että sinä olet tärkeä jollekulle, ihan varmasti olet! Mieti voisiko asiat olla vielä huonommin kuin mitä ne nyt ovat? Koska jos teet sen viimeisen ratkaisun niin sen jälkeen ei vaihtoehtoja enää ole.

Onkohan aloittaja enää hengissä?

Oon päättäny et lykkään mun itsemurhaa. Lykkään sitä ainaki alkuun mun seuraaville syntymäpäiville asti puolen vuoden päähän. Katson sillon tilanteen uudestaan.

Kirjotin tekstin epätoivon vallas. Mul oli jonkilainen depressio käynnis. Ton kirjotuksen jälkeisinä päivinä tuli iha huikee fiilis. Tuntu et olisin kuoriutunu jostai kotelost. Vähän ku jotku sanoo et näkee valon tunnelin päässä. Vapauduin jotenki.

Vastaukset on ollu iso apu. Ensimmäinen varsinki ensilääkkeenä teki hyvää. Kiitos teiän tuesta!

Olisin onnellinen etten olisi koskaan syntynytkään tähän maailmaan.

Kuulehan, sie mies 23 vuotta. Haluaisitko aloittaa oman ketjun, jossa kertoisit, miksi tunnet noin.

Kirjoitappa ensin vaikka omalle koneellesi -siis itsellesi-, mikä tuntuu pahalta ja väärältä elämässäsi. Anna kaiken tulla näppiksen kautta näkyville. Talleta kirjoituksesi vaikka jollain vaarattoman tuntoisella nimellä omalle koneellesi, jos et halua perheenjäsenten lukevan sitä. Vai olisiko hyvä, että hekin tietäisivät, mikä sinulla on?

Kokeile kirjoittamista. Tämän ketjun aloittajakin koki, että kirjoittamisen jälkeen hän tunsi, että tunnelin päästää vilkkuu valoa.

Kun olet ensin kirjoittanut itsellesi, lue se ja lähetä kirjoituksesi vaikka kokonaan tai osia siitä tälle palstalle. Täällä ei juuri näytä olevan korppikotkia, jotka tulisivat rääkymään ilkeästi sille, jolla on vaikeaa.

Hei! Olet kuitenkin syntynyt, lupaa ei sinulta kysytty, mutta täällä olet. Uskon, että sinäkin löydät onnenmurusia matkan varrella.

SOS-kriisikeskus vastaa

Hei Doomsdaysaturday!

Aloitusviestisi oli liikuttavaa luettavaa. Olet todella hyvä kirjoittamaan ajatuksistasi ja tunteistasi. Hienoa, että olet päättänyt jatkaa eteenpäin. Tekstiäsi lukiessa tuli sellainen olo, että olet vasta heräämässä eloon. Masennus ja vaikeat tunteet ovat luonnolisia reaktioita kaikkeen mitä olet kokenut, ja joita nyt alat työstämään aktiivisemmin.

Muistathan ettei yksin tarvitse selvitä. Jos kaipaat ulkopuolista juttuseuraa, niin voit aina soittaa valtakunnalliseen kriisipuhelimeen. Puhelut maksavat vain operaattorin veloittaman puhelumaksun. Valtakunnallisen kriisipuhelimen numero on 010 195 202. Puhelin päivystää arkisin klo 9-06, lauantaisin ja juhlapyhinä 15-06, sunnuntaisin 15-22.

Jos koet, että haluat mielummin kertoa olostasi kirjoittamalla, voit ottaa meihin yhteyttä Tukinetin kautta (www.tukinet.net). Tukinet päivystää joka arkipäivä 15-19. Tukinetissä on myös foorumeita, joista on mahdollista löytää vertaistukea ihmisiltä, jotka ymmärtävät tilannettasi oman kokemuksensa kautta. Aivan kuten ihmiset tälläkin foorumilla ovat pystyneet sinua auttamaan.

Ympäri Suomea toimii myös kriisikeskuksia, joihin voit varata ajan ja tulla keskustelemaan paikan päällle. Kriisikeskusten yhteystiedot löytyy osoitteesta http://www.mielenterveysseura.fi/sos-kriisikeskus/kriisikeskusverkosto/alueelliset_kriisikeskukset. Käynnit eivät maksa mitään.

Kiireellisessä tilanteessa voit ottaa yhteyttä paikkakuntasi psykiatriseen päivystykseen. Koska en tiedä paikkakuntaasi, en osaa antaa suoraan yhteystietoja, mutta voit etsiä niitä netistä hakusanalla "psykiatrinen päivystys paikkakuntasi" tai "psykiatrinen poliklinikka paikkakuntasi".

Ystävällisin terveisin,
SOS-kriisikeskus / Vapaaehtoistyöntekijä Hansu

010-alkuisiin numeroihin soittaminen maksaa maltaita, muistakaa tämä.

Jos sinulle tulee tarvetta soittaa 010-alkuisiin numeroihin, pyydä vastaanottajaa soittamaan sinulle samantien takaisin!

terv. vapaaehtoistyöntekijä SOS

SOS-kriisikeskus vastaa

Hei.

Edellisen viestin vuoksi painota tässä vielä sitä, että vaikka valtakunnallisen kriisipuhelimen numero alkaakin 010 sinne soittaminen maksaa vain operaattorin veloittaman perustaksan verran.

Kaikkien operaattoreiden taksoja en tiedä mutta tässä on kyseinen tieto Elisalta:

"Puhelut matkapuhelinliittymistä Elisan puhelinverkossa oleviin 010-, 020- ja 030-alkuisiin
valtakunnallisiin yritysnumeroihin maksavat 0,0835 €/puhelu 0,1718 €/min."

http://www.elisa.fi/elisa/docimages/attachment/EL_GSM_hinnasto_0113.pdf

Ystävällisin terveisin,
SOS-kriisikeskus / Vapaaehtoistyöntekijä Hansu