Niin, mua kiinnostaisi tietää minkälaisia äikännumeroita teillä on ollut kouluaikana. Onko äikännumeronne ollenkaan korreloineet kirjoitusintonne kanssa missään vaiheessa vai aina? Onko paljon niitä, joilla on ollut kiitettävä?
Millä tältä palstalta tunnistaa sellaisen, jolla on ollut kiitettävä äikännumero? Mä vähän luulen, että nykyaikana tarttis ainakin muokata noita äikännumeroiden kriteereitä. Toinen vaikea juttu, missä koulunumerot ovat vaarallisia on kuvisnumero. Kuinka usein kuvisnumero todellakin korreloi kunnon taiteilijaksi tulemisen kanssa? Tietääks joku? Ja kun se koulu yrittää niin epätoivoisesti lokeroida ja sorteerata ihmisiä - vai eikö enää muka, onko niin uudistunut?
Entä sitten se, että miten on teidän mekaaninen kirjoitustaito? Kirjoitatteko vaan koneella ja jopa yhdellä sormella vai pystyisittekö saamaan koko kirjanne kasaan vaikka käsinkirjoitettuna eli jollain kaunolla hyvin kirjoittaen - vai pitäisikö teidän tekstata koko juttu? Minä näes uskon, että kirjallisen tuotoksen aikaansaamisessa tarttee olla sellainen stoorinkertoja, että se stoori tuolla jossain päässä liittyy myös siihen, että sen tuotoksensa pystyy kirjoittamaan ihan käsin paperille. Olkoot sitten, että se on se ensimmäinen version, mutta joku kokonainen versio se on kuitenkin. Pää ja käsi toimivat yhdessä. Tuommoista harjoitetaan ihan sekä käsitöissä ommellen että kaikenlaisissa puutöissä. Melkein laittaisin tämän "aion kirjailijaksi" tähän samaan sarjaan, vaikka en asiaa nyt mitenkään ole ajatellut syvällisesti. Minä en muuten koskaan ajattelekaan mitään enkä ainakaan mitään syvällisesti. Olen vain joku vastaanottolaite, jolle tulee juttua ja panen sen sitten "paperille".
Tuo juttu, että stooria vaan tulee päästä ja se pitää saada "paperille" on se mitä harrastan blogissani. En siis niitä tekstejäni mitenkään korjaile ja oikolue. Se olisikin sitten toinen homma ja jo toisenlaista kirjoittamista - jotain suunnitelmallista. En suunnittele yhtään mitään. Kivaa on just tämä, että teksti ikäänkuin syntyy jonakin "vuodatuksena" - ajatuksen virtaa tulee jostain - suoraan päästä jonnekin "paperille" sormenpäiden kautta. Jos olisi mahdollista kirjoittaa suoraan nettiin omalla käsialalla, niin luultavasti tekisin sen. Tämä, että "kirjoituskone" tulee väliin ei ole pelkästään kiva juttu. Käsin kirjoitettujen tekstin kirjoittamiseen menisi kuitenkin jonkin verran enemmän aikaa. Paljonkohan? Aika nopsaa itse kyllä täytän yhden A4:sen käsinkin ja aika pienellä präntillä.
Jospa nuo kustantamot alkaisivat vaatia "lähettäkää ensimmäinen versionne käsikirjoituksestanne ihan omakätisesti käsin kirjoitettuna", niin eiköhän hyllyt tyhjenisi. Ja vaatimus on tietysti, että kirjoituksen on oltava myös niin selvää, että lukija näkee ja ymmärtää, mitä siihen paperille on kirjoitettu (en edes viitsi käyttää sanaa "tuherrettu", koska kuka nyt jotain tuherruksia minnekään lähettäisi - sen nyt tajuaa idioottikin).
Tämä oli sitten tämän päivän ensimmäinen provo. Ai, että provoilenko vai? Niin, provoilenko mukamas?
Millä tältä palstalta tunnistaa sellaisen, jolla on ollut kiitettävä äikännumero? Mä vähän luulen, että nykyaikana tarttis ainakin muokata noita äikännumeroiden kriteereitä. Toinen vaikea juttu, missä koulunumerot ovat vaarallisia on kuvisnumero. Kuinka usein kuvisnumero todellakin korreloi kunnon taiteilijaksi tulemisen kanssa? Tietääks joku? Ja kun se koulu yrittää niin epätoivoisesti lokeroida ja sorteerata ihmisiä - vai eikö enää muka, onko niin uudistunut?
Entä sitten se, että miten on teidän mekaaninen kirjoitustaito? Kirjoitatteko vaan koneella ja jopa yhdellä sormella vai pystyisittekö saamaan koko kirjanne kasaan vaikka käsinkirjoitettuna eli jollain kaunolla hyvin kirjoittaen - vai pitäisikö teidän tekstata koko juttu? Minä näes uskon, että kirjallisen tuotoksen aikaansaamisessa tarttee olla sellainen stoorinkertoja, että se stoori tuolla jossain päässä liittyy myös siihen, että sen tuotoksensa pystyy kirjoittamaan ihan käsin paperille. Olkoot sitten, että se on se ensimmäinen version, mutta joku kokonainen versio se on kuitenkin. Pää ja käsi toimivat yhdessä. Tuommoista harjoitetaan ihan sekä käsitöissä ommellen että kaikenlaisissa puutöissä. Melkein laittaisin tämän "aion kirjailijaksi" tähän samaan sarjaan, vaikka en asiaa nyt mitenkään ole ajatellut syvällisesti. Minä en muuten koskaan ajattelekaan mitään enkä ainakaan mitään syvällisesti. Olen vain joku vastaanottolaite, jolle tulee juttua ja panen sen sitten "paperille".
Tuo juttu, että stooria vaan tulee päästä ja se pitää saada "paperille" on se mitä harrastan blogissani. En siis niitä tekstejäni mitenkään korjaile ja oikolue. Se olisikin sitten toinen homma ja jo toisenlaista kirjoittamista - jotain suunnitelmallista. En suunnittele yhtään mitään. Kivaa on just tämä, että teksti ikäänkuin syntyy jonakin "vuodatuksena" - ajatuksen virtaa tulee jostain - suoraan päästä jonnekin "paperille" sormenpäiden kautta. Jos olisi mahdollista kirjoittaa suoraan nettiin omalla käsialalla, niin luultavasti tekisin sen. Tämä, että "kirjoituskone" tulee väliin ei ole pelkästään kiva juttu. Käsin kirjoitettujen tekstin kirjoittamiseen menisi kuitenkin jonkin verran enemmän aikaa. Paljonkohan? Aika nopsaa itse kyllä täytän yhden A4:sen käsinkin ja aika pienellä präntillä.
Jospa nuo kustantamot alkaisivat vaatia "lähettäkää ensimmäinen versionne käsikirjoituksestanne ihan omakätisesti käsin kirjoitettuna", niin eiköhän hyllyt tyhjenisi. Ja vaatimus on tietysti, että kirjoituksen on oltava myös niin selvää, että lukija näkee ja ymmärtää, mitä siihen paperille on kirjoitettu (en edes viitsi käyttää sanaa "tuherrettu", koska kuka nyt jotain tuherruksia minnekään lähettäisi - sen nyt tajuaa idioottikin).
Tämä oli sitten tämän päivän ensimmäinen provo. Ai, että provoilenko vai? Niin, provoilenko mukamas?
Vastaukset 24
Vanhimmat
no minä ainakin olin niin mahdottoman hyvä kirjoittelemaan aineita, että aina luettiin jos annoin luvan lukea, siis opettajalle, ja sain kirjoituskilpailupalkintoja ja olin jo 7-vuotiaana tulla kirjailijaksi
ja mikä minusta sitten on tullut,
ei enempää eikä vähempää kuin
runoilija !
Korkki kiinni kirjoittaessa, pliis.
Hei Huhuhuh!
Tuliks sulle hiki? Mulle tuli kylmä (t väreet?).
mä masturboin tosi hyvin...
Moikka!
Itse sain kouluaineista aina n. 9 numeroksi. Usein aiheet oli joko vapaavalintaisia, jolloin tehtävä oli yli helppo, tai aihe oli määrätty josta pienellä pohtimisella sai tekstiä. Huomasin keksiväni tekstiä vaikka puutikusta jos tarve vaatii. Kymppiä en saanut koskaan sillä jokaisen korjatun tekstin lopussa oli aina sama lause: "Erittäin hyvä teksti ja monipuolista pohdintaa mutta testissä vain kaksi pilkkua? Loppu vähän töksätävä" Alku oli siis innostuneena kirjoitettu erittäin kattavasti ja laajasti kuvaillen. Loppu sitten kotona kiireessä viimeisenä iltana hieman töksähdellen. En edelleenkään osaa pilkkusääntöjä. Vieressä on tälläkin hetkellä äidinkielen oikeinkirjoituksen opas. Ei vain mene jakeluun kaikkien poikkeuksien poikkeuksien kanssa moiset säännöt.
Itse olen alle kolmekymppinen kirjoittelija ja _onneksi_ otin joskus asiakseni opetella kymmensormijärjestelmän. Kirjoitan sujuvasti näppiksellä ja olen joskus kokeillut nopeustestejäkin. Pääsen aavistuksen netin nopeuskeskiarvojen yläpuolelle. Ainoastaan erikoismerkit tuottavat hankaluuksia.
Teen tietokirjoista monesti muistiinpanoja ruutuvihkoon ja olen usein hämmästynyt kuinka huonoksi käsialani on mennyt. Kirjoitan tekstaamalla mutta silti jopa omaa tekstiä lukiessa useamman kuukauden kuluttua, on hankala saada selvää joistain sanoista. Käsinkirjoittaminen on sitä paitsi paljon hitaampaa kuin koneella näpyttely. Harakanvarpaat on kuitenkin paljon persoonallisempia ja väliin voi vaikka piirtää tai tehdä nuolia jne. Siksi suosin ruutuvihkoa.
Kuviksessa olen aina ollut huono. En osaa piirtää edes tikku-ukkoa ilman että se ei olisi jollain tapaa vinksahtanut. Mielikuvitukseni on myös jollain tapaa rajoittunut sillä en näe lainkaan "kuvia" enkä unia. Tekstiä kirjoitan suoraan tajunnasta mutta kaikki unelmonti ja kuvilla leikittely on pois minun pääkopasta. Sulkemalla silmät ja kuvittelmalla jotain, näen vain sinipunaista kohinaa.
Minusta piti tulla "isona" kirjailija mutta se jäi koska en koskaan opinnut oikeinkirjoitusta kokonaan ja tekniikka vei mukanaan. Ehkä parempi niin.
Tämä on sitten kirjoitettu punkun voimin joten saa suhtautua varauksella. Toivottavasti tästä kehkeytyy monipuolinen ja aktiivinen keskusteluketju :)
Kiva, että avauduit ja vastailit. Haluaisin vastata jotakin, mutta en taida osata.
En minäkään näe unia enkä unelmoi eikä oo mitään "kuvia" joilla leikkiä pää täynnä. Joten ihan kamalan tyhjää vaan "pää" täynnä. Maailmasta tai ties mistä sitä jotakin sitten ammentaakin. Noi sun "vinksahtaneet" tikku-ukot ovat mielenkiintoisia. Jos alkaisit piirrellä niitä, niin mitä niistä kehkeytyisikään. Jos olisin sinä, niin koklaisin - hetken päivässä... Osta kirja "Piirretään iloisia ihmisiä" (jotain 10-20 euroa), siitä saa hyvän alun, mutta laajenna omilla ideoilla. Samanlainen kirja on elämisistä. Jos oot tekniikan mies, niin ehkä teet toi "ihmiset" koneellasi.
En usko, että mikään kaatuu varsinaisesti kirjoitusvirheisiin - jotakin muuta tarttee olla pelissä. Ei kirjoittimisessa kait voi olla mikään sellainen hoppu (eri juttu ehkä joku palsta, jossa homma on kohta ohi, jos ei vastaa nopsaa).
Etkö ajattele, että pilkku kuuluisi sellaisiin paikkoihin, että tekstistä tulee selvempi tai että lukijan pitäisi jostain syystä pysähtyä eli kirjoituspötkö pitäisi pysäyttää lukijalle tämän puolesta? Sitten oikeuskirjastasi löytyy lista sanoja, joiden eteen tarttis laittaa pilkku. Sivulause-päälause-erottelut olivat siellä muistaakseni joku juttu. Toi tekstin selvyys olisi kyllä mun mielestä tärkein niin että välillä voisi sanoa, että pilkkusääntöjen oikeellisuudesta viis. Multa ne jää monesti väärin tai väärään paikkaan, koska en edes tsekkaa pilkkujen paikkojen oikeellisuutta ja sitä että onks ne paikoillaan. Kirjoita tänne ne sun pilkkusääntötekstit niin muutkin näkee vai löysikö ne Wikipediasta? Tarttis todellakin kerrata, jos se nyt on niin tärkeää.
Hei
Tikku-ukot oli tietysti hieman kärjistetty esimerkki. Vinkkaamasi kirja vaikutti oikein hyvältä. Täytyy lukea se ja koittaa jotain raapustella. Muutamia piirrustusoppaita olen joskus lukenut, mutta ne on suunnattu yleensä sellaisille, jotka osaavat ainakin jollain tapaa piirtää. Mainitsemasi kirja oli sopivalla tavalla erilainen.
Olet oikeassa. Ei kirjoittaminen kirjoitusvirheisiin ole kaatunut. Tarkoitin siis sitä, että aineista saatava numero tippui yhdellä niiden vuoksi ja opettajat usein sen mainitsivat ihan suoraan.
Pilkut ovat kyllä teksteissäni mukana. Jaksotan pitkät lauseet ja "hengähdystauot" niillä mutta totuus on, että niiden täydellinen osaaminen on rakettitiedettä. Osaan monia taatusti hankalampia asioita mutta pilkuilla olen saanut jopa pari hyvää ystävääni suuttumaan niitä kerratessa x) Lukemalla oikeinkirjoitussäännöt "pilkulleen" ei kukaan olekaan enää varma miten jokin asia tulee kirjoittaa.
Pääsääntö: Virkkeen lauseiden väliin tulee pilkku.
-Nou problem. Selkeä homma. Virkkeet erotetaan pilkulla. Näin teen.
Poikkeus pääsäännöstä:
Pilkkua ei käytetä päälauseiden välissä jos niillä on yhteinen toistamaton lauseenjäsen ja niitä samalla yhdistää jokin konjuktioista ja, sekä, sekä -että, -kä, eli, tai, joko - tai, vai.
-Ööh.. tässä vaiheessa tipun kärryiltä. Yhteinen tekijä lauseissa niin pilkkua ei käytetä. Usein tuon sanalistan sanojen edessä pilkku kuitenkin teksteissä on. Näistä yhteisistä tekijöistä esimerkki lauseissa voi mielestäni taistella vaikka vuoden. Joskus se on lauseessa esiintyvä nimi ja joskus jokin mystinen asia joihin lauseissa sanattomasti viitataan. Tähän tulee myöhemmissä säännöissä vielä lisää poikkeuksia.
Poikkeus: Mutta- ja vaan-konjuktion edeltä pilkku voidaan jättää pois tai sitä voidaan käyttää.
-Jahas, eli kolikkoa heittämällä mennään.
Jos rinnasteiset lauseet ovat subjektittomia ja niiden predikaatit ovat samassa persoonassa tai passiivissa, lauseita ei tarvitse erottaa pilkulla, koska katsotaan, että niillä on yhteinen subjekti.
-Tämän voi lukea alusta loppuun tai lopusta alkuun ja se ei avaudu yhtään sen enempää. Kiinan sanakirjaa tarvittaisiin. Lauseet on subjektittomia mutta katsotaan että niillä on yhteinen subjekti? Ei hyvää päivää.
Jos lauseet ovat lyhyitä, ei pilkua tarvitse käyttää.
-Tämä on selvä.
Rinnasteisten sivulauseiden väliin ei tule pilkkua, jos niitä yhdistää jokin konjuktioista ja, sekä, sekä - että, ............
-Lisää poikkeuksia. Täytyy kerrata rinnasteinen sivulause.
Kahden konjuktion väliltä pilkku jätetään pois
-Tämä on selvä.
Sanapareihin liittyy muitakin pilkkuttomuus poikkeuksia mutta en jaksa kirjoittaa niitä. Ne on aika selviä.
Virkkeen alussa olevaa lauseenvastiketta ei eroteta pilkulla. Virkkeen keskellä tai lopussa oleva lauseenvastike sen sijaan voidaan erottaa pilkulla, jos se halutaan osoittaa irralliseksi lisäksi.
-Esimerkkilauseena "Saatuani lehden käteeni avasin oitis ilmoitussivun." Noh, minä laittaisin empimättä pilkun "käteeni" sanan jälkeen ja väärinhän se menisi.
Rinnasteiset lauseenjäsenet erotetaan pilkulla, jos välissä ei ole rinnastuskonjuktiota ja, sekä, sekä-että, -kä.....
-Näin tehdään.
Peräkkäisistä atribuuteista vain rinnasteisten väliin tulee pilkku.
-Tästä olen jollain tapaa kartalla.
Lauseen irralliset lisät, esimerkiksi puhuttelut, selitykset ja täsmennykset, erotetaan pilkulla muusta lauseesta.
-Tämä on selkeä homma.
Kannattaa googlata pilkkusäännöt ja löytää paljon hyviä oppaita. Itse luin ylläolevat äidinkielen käsikirjasta.
Tämä nyt eksyi täysin aiheesta. Oikeastaan en kuuluisi koko ketjuun, sillä en kirjoita nykyään kovinkaan paljoa.
Olipas hyvä. Ja monelle nk pilkunnussijalle teit hyvän lähdeteoksen pilkkusäännöistä.
Mutta unohda sinä nuo pilkkusäännöt. Ei niihin mikään maailma kaadu. Siinä vaan on yksi asia lisää, johon nuo niin kutsutut opet haluavat ihmisiä riiputtaa. Ihan niinkuin joku butleri johonkin lihakoukkuun, josta ei enää pääse eroon.
Siis koulu on täynnä turhuuksien turhuuksia, joihin yritetään ihmisiä koukuttaa. Siinä se lasten elämä sitten meneekin kaikessa koukutuksessa. Elämä alkaa vasta kun pääsee koulusta ja muista opinnoista, jolloin on jo kamalan vanha. Aivan järkyttävää. Olen ihan kauhuissani.
Piirtele niitä tikku-ukkoja sen kirjan mukaan paperille ja huomaan että kaikki omat piirroksesi ovat ihan eri näköisiä ja niitä tulee helpolla pilvin pimein. Katso jostain vaatelehdestä tms tai historiankirjasta vinkkiä vaatteiksi tikkujen päälle. Tulee tosi hienoja. Jippii! Osaat piirtääkin!
Osaisitko kirjoittaa jotain stooria, jostain noista ehdotuksista, joita tässä palstalla esitetty? Mä haluaisin, mutta en tunne osaavani enkä siis pääse edes alkuun. Tikku-ukkojen piirtely on hyvä hätävara.
Arvosanat 5-10, siihen väliin se meikäläisen äidinkielen numero koulutaipaleen eri aikakausina asettui. Peruskoulusta suoriuduin kautta linjan hyvin, äikän arvosana taisi pyöriä jossain kahdeksan ja yhdeksän välillä, aineet yhdeksän ja kymmenen. Enemmälti tökki vain kielioppi, eli sen teoria. Inessiivit, abessiivit, ablatiivit ja akkusatiivit ovat aina olleet hankala pala.
Lukio oli sitten tämän suhteen pikkuinen shokki. En tiedä nykyistä meininkiä, mutta ainakin tuolloin, ja tuossa koulussa, lukion äidinkieli painottui liki sata prosenttisesti nimenomaiseen kieliopin teoriaan. Elävästi on jäänyt mieleen, etten lukioaikana kirjoittanut ainuttakaan luovaa ajattelua vaativaa ainetta, poislukien äidinkielen kirjoitukset. Arvosanat niiasivat, kasista pudottiin seiskaan, sitten kutoseen, ja taisi niitä huonompiakin tulla. Kirjoituksissa tuli M, ja tätä äidinkielenopettaja silmiään pyöritellen hämmästeli. Hän ei ehkä ymmärtänyt, että kirjoitetussa tekstissä myös sisällöllä voi olla merkitystä.
Että näin. Ei mennyt kuin Strömssöössä! Kirjoittelusta olen ollut ikäni kiinnostunut. Romaanikäsikirjoitusta muokkailen, ja terästettyä kahvia siemailen. Parisen sataa liuskaa valmiina, mutta paljon, paljon on vielä jäljellä...
Nykyään lukiossa äidinkieli painottuu esseiden ja vastaustekstien rakenteeseen ja mm. argumentaatiokeinoihin. Esseissä pitää olla luova ja vastausteksteissä fiksu.
Oma äikännumeroni on ollut sekä peruskoulussa että lukiossa aina noin 8.
Peruskoulun päättötodistuksessa äidinkielen osalta kaksi arvosanaa; lukeminen, kirjallisuus ja kielentuntemus 9 ja kirjallinen ja suullinen ilmaisu 8.
Lukion päättötodistuksessa enää yksi arvosana 9 ja ylioppilaskirjoituksista Laudatur.
Tunsin aina tekstin tuottamisen olevan ongelma verrattuna koulukavereihini. He kirjoittivat mielestäni kevyesti ja lennokkaasti. Itse kirjoitin raskaasti, liian yksityiskohtaisesti ja pikkutarkan kuvailevasti. Olen joutunut kamppailemaan saman ongelman kanssa yhä edelleenkin vaikka lukiosta on jo 20 vuotta.
Olen kirjoittanut paljon englanniksi ja hieman suomeksi. Toisella kielellä kirjoittaessa ei äidinkielen arvosanoista ole juuri iloa, sillä edes pilkkusäännöt eivät ole samanlaiset.
vitun huora !!! kiinnosti niin vitusti !!! respect :D
Äidinkielen numero oli poikkeuksetta 10 ja ylioppilastutkinnosta on aikaa noin 50 vuotta.
En koskaan kuvitellut, että minusta tulisi kirjailijaa enkä harrastanut kirjoittamista nuorena.
Koulunimeroilla en kyllä näe näin pitkän ajan jälkeen mitään merkitystä tässä enkä muutoinkaan. Elämä opettaa. Kenties niillä, jotka on hiljattain päättäneet koulunkäynnin, voi jokin korrelaatio esiintyä.
Olin pienenä tosi kurja kirjallisessa ilmaisussa, kunnes löysin "ääneni" sopivan aineen aiheen takia (aseiden ostaminen lapsille lahjaksi). Sen jälkeen kirjoittaminen alkoi luistaa ja ainekirjoitus oli minulle ilo. Kävin kirjeenvaihtoa nuorten kanssa ympäri maailmaa, pidin päiväkirjaa. Äidinkielestä oli melkein aina 9. Kunnes menin lukioon. Meillä oli siellä opettajana narsistinen vanhapiika, joka antoi kaikille luokan hiljaisille vitosen, muutamalle nuoleskelijalle ysin. No, en alkanut puhua, koska en osannut, mutta kirjoitin hyviä aineita, olin hyvä kieliopissa, ja kirjoitin äidinkielestä ainoan laudaturini - ja lukion päästötodistuksessa oli taas se vanha ysi.
Novellintapaisia aloin kirjoitella vasta kolmekymppisenä. Nyt viisikymppisenä en vieläkään ole julkaissut mitään kaunokirjallista. Suunnitelmissa niitä kyllä on. Eli korreloiko koulunumero menestykseen? En tiedä vielä. Tai ehkä olen teknisesti riittävän taitava, mutta minulla ei edelleenkään ole tarpeeksi tärkeää sanottavaa, jotta voisin antautua kirjoittamiselle tyystin. Kaipa sitten joskus isona...
Unohdin mainita, että löysin ääneni yksitoistavuotiaana.
10/Laudatur
9 / M
mutta ehkä kiinnostavampaa olisi tietää hyvien kirjailijoiden arvosanat kuin harrastelijoiden ;-) (tietty voihan täällä palstalla niitä hyviä kirjailijoitakin olla)
9-10 yläasteella. Ainoat kympit olen todistuksiini saanut äidinkielestä, saksasta ja ranskasta (lukiossa). Lukiossa kaikki äikän kurssit olivat kaseja ( ketutti ankarasti kun tippui numero) Mutta siis, hallitsin ainekirjoituksen jo yläasteella ja silloin rapsui aina kympit toikkariin, kun piti tarinoida. Huonoin numeroni tarinasta on ollut ysi. Kaikki kirjottaneeni kauhutarinat olivat aina kymppejä ja sillä linjalla siis mennään edelleen. Opettaja patisteli lähettämään erästä kertomusta kirjoituskilpailuun, muttei sitten oikein tullut sopivia vastaan. Hallitsen melko hyvin kieliopinkin, mutta koska sormeni näppäilevät tekstiä nopeaan tahtiin niinkuin se pälkähtää mieleenikin, virheitä tulee ja olen melko laiska oikolukemaan pakko myöntää. Osaan muttei kauheasti kiinnosta pilkun nusutteleminen.
Lukiossa äidinkielen numero roikkui siinä yhdeksässä koko ajan. Kirjoitin L:n ja opettaja ylisti ainettani. Hän ei olisi kuulemma koskaan itse tajunnut niitä kuvien ja tarinoiden yhteneväisyyksiä, joista olin aineeni laatinut.
Minä naputtelen kirjani tässä läppärillä. Jostain syystä en ole koskaan ollut hyvä kirjoittamaan käsin tai tekemään muutakaan kädentaitoihin liittyviä juttuja. Onneksi tekniikka on mahdollistanut sen, että saan päässäni pyörähtelevät seikkailut ja ihmeelliset maailmat tajunnanvirtana tekstiksi näytölle ja sitä kautta paperille, ilman suttuja ja pieni tähtösiä (* lisää tähän väliin kappale sivulta 25).
Kymppiä tuli ihan ekaluokasta ysiluokalle saakka. Äidinkieli oli ainoa lukuaine jossa minua arvostettiin ja kunnioitettiin.
Äikän numero oli yleensä kasi, mutta lukiossa sitten tippu seiskaan. Pilkkujen kanssa oli vähän säätämistä ja samoin yhdyssanojen kanssa, tuntui että en muuta osannut kuin kirjoittaa. Osasin rakentaa tarinan ja aineitani luettiin koulussa (ainakin ne jotka eivät olleet liian pitkiä ja niistä pitkistäkin luettiin yleensä sitten joku pätkä). Vuosien mittaa tietysti kehittynyt ja haaveena että joskus saisi jotain julkaistuakin.
Seiska oli heikoin ja kymppi paras. Kouluarvosanojen osalta on muistettava että niihin vaikuttaa oppilaan lisäksi opettaja sekä hyvällä että pahalla. Huono opettaja - taikka sellainen hyväkin opettaja, jonka kanssa asianomaisen oppilaan henkilökemia ei vain millään ota natsatakseen - voi olla hyvinkin kontraproduktiivinen kieli- ja kirjoitusintoisimmankin oppilaan pätemisenhalulle äikäntunneilla/-kursseilla. Itselläni on kokemusta muuasta poikia vihanneesta telaketjufeministi-äikänopettajasta, joka ihan avoimesti suosi tyttöjä, eikä moinen asennoituminen liiemmälti nostattanut mitään muuta kuin vastahankaan asettumisen hinkua.
9-10 on ollut arvosana, mutta kirjoituksissa epäonnistuin ja sain cum lauden. Opiskelin yliopistossa suomen kieltä ja kirjallisuutta ja nykyisin teen myös vapaa-ajalla väitöskirjaa. Kirjoitin kouluaikana pakinoita ja mielikuvitusaineita. Äidinkieli oli niitä harvoja aineita, joista todella nautin ja jossa olin hyvä. Nyt olen keski-ikäinen, enkä ole julkaissut mitään. Kirjoitan romaania ja muutamaan jatko-osaankin on aihe jo mietittynä.
En usko, että koulunumero korreloisi kirjailijana/kirjoittajana menestymistä. Monet koulutovereistani olivat todella hyvin ainekirjoittajia, mutta ei heillä ole mitään intoa kirjoittaa nyt aikuisena fiktiota. Tämä vaatii sitä "sanomisen pakkoa" , kielioppi yms. hioituu kirjoittamisen myötä.
Mikä pissiskysymys!