Minun elämänkertani

Kolmosella kävi kuitenkin ilmi, että äidille oli annettu vääränlaisia lääkkeitä. Lääkkeet olivat aiheuttaneet äidille niin pahan masennuksen, että hän yritti itsemurhaa. Se saatiin kuitenkin estettyä ajoissa, mutta pelkään vieläkin todella paljon että äiti yrittää itsemurhaa. En voi elää ilman äitiä, olen aina rakastanut äitiä paljon enemmän kuin isää. Mutta äiti sai oikeanlaisia lääkkeitä, eikä ole itssemurhaa sen kummemmin ajateltu. Tämä kaikki tapahtui niin äkkiä, että muutin oitis paljon ujommaksi, ja ehkä myös viisaammaksi. Aloin ymmärtämään tätä "oikeaa" elämää ja tuskaa. Muut eivät vieläkään ymmärtänyt tätä oikeaa elämää ja elivät ihan rauhassa ilman mitään oikeita murheita.
Meille tuli myös kolmannella uusi opettaja, jolle halusin puhua ongelmistani. Opettaja aina kehui minua, ja se olit odella itsetuntoa kohottavaa. Silloin minulla oli todella huono itsetunto, ja puhuin myös psykologille. Olin opettajan lellikki, mutta hän ei sitä näyttänyt sitä muille vaan kohteli kaikkia luokassa tasa-arvoisesti. Minua aina sitten, kun siihen tuli mahdollisuus. Minä en tykännyt olla lellikki, mutta minusta oli ihan kiva, että joku edes kehui minua (kukaan ei kehunut minua tai tukenut ulkonäkö-paineissa tai äiti-asiassa, ei kukaan paitsi tuo opettaja). Loppuvuosi minua vieläkin kiusattiin, aivan niinkuin edellisinäkin vuosina. Muuten meni ihan hyvin, mutta itsetunto oli tosiaankin alhaalla. Edes ystäväni eivät tukeneet minua. Me muutimme, mutta sain jäädä vanhaan kouluuni onneksi. En halunnut luopua vanhasta koulusta surkeista ystävistäni ja kiusaamisesta huolimatta. En vain kyennyt. Minulle tuli myös akne, joka aiheutti lisää kiusaamista ja tunsin itseni todella rumaksi. Murrosikäni alkoi myös, ja olin ainoa jolla se oli alkanut. Tunsin itsnei myös ihan oudoksi ja tyhmäksi, ja häpesin itseäni yli kaiken.

Nelosella kuitenkin kyseinen opettaja kuoli syyslomalla. Kukaan ei enää tukenut minua, ja olin aivan yksin ongelmieni kanssa. Psykologini ei ollut hyvä, joten siitä ei ollut hyötyä. Kukaan perheestäni ei osannut lohduttaa minua, eikä ystäväni osanneet varsinkaan. Olin yksin taas.
Kesken lukukautta meille tuli uusi oppilas, josta kaikki pitivät. Minäkin yritin parhaani mukaan tutustua häneen ja olla kiltti. Mutta kyseinen tyttö syrji minua eikä selvästikkään pitänyt minusta. Hän varasti kaikki ystäväni, ja jouduin olemaan välkällä usein yksin. En voinut uskoa sitä, että jopa paras ystäväni hylkäsi minut tuon uuden oppilaan takia. Siinä meni luottamus kaikkiin ystäviini. Lopulta tulin siihen tulokseen, että minun pitäisi vaihtaa lähikouluun. Kerroin siitä ystävilleni, mutta he eivät edes harmistunut siitä. Muistan vieläkin, mitä paras ystäväni, johon todella luotin, sanoi. Se loukkasi minua. "Niin sun kannattaa, se on vaan parempi meille molemmille". Vannoin sinä päivänä, etten enää ikinä luota vääriin ihmisiin. Ongelmana on vain sinisilmäisyyteni.

Niin, koko kesän olin ihan yksin. Minulla ei ollut ketään. Se kävi pidemmän päälle raskaaksi, mutta kesän jälkeen aloin viihtymään yksin ja minulla oli aikaa tutustua itseeni. En vain ymmärtänyt nauttia yksinolosta. Aloitin myös harrastamaan näytelmäkerhoa. Kun koulut alkoivat, olin aivan hermona. Olin kuolla jännityksestä. Ekana päivänä pojat olivat minun kanssani, ja en uskonut sen olevan totta. Vanhassa koulussa kaikki pojat kiusasivat aina minua, mutta täällä kaikki olivat minulle kilttejä, ja jotkut jopa ihastuvat minuun. Meidän luokkalaiset tytöt eivät halunneet olla minun kanssa, mutta rinnakkaisluokkalaiset halusivat ja olin aina heidän kanssaan. Nyt myöhemmin meidänkin luokkalaiset tytöt ovat minun ystäviäni. Näytelmäkerhossakin kaikki ovat ystäviäni. Pojat eivät vihaa minua ainakaan niin paljoa, mutta kyllä jotkut haukkuvat seläntakana. Jotkut pojat ovat jopa kehuneet minua, myös ystäväni kehuvat minua. Nyt minulla on peräti 25 kaveria, ja kyllä minä niihin vanhoihin kavereihen pidän yhteyttä. He pyysivät anteeksi. Jopa se uusi oppilas pyysi anteeksi ja olemme väleissä. Pääsin kaiken lisäksi erouteen ujoudestanikin.

Valtavan hieno tarina ja todella upeasti kirjoitettu. Tämä teksti antaa elämänuskoa monelle omien juttujensa kanssa rämpiville ikään katsomatta. 11-vuotiaana tällä tasolla oleminen antaa varmasti hyvää pohjaa kestää tulevat myrskyt. Omat kolhutkin näkee jotenkin eri näkökulmasta, eli kiitos siitä.

Hienosti kirjoitettu.

lapsia ei saa päästää osastolle.oma poika kävi äitinsä kanssa osastolla ja skidi oli 7 v.näin pelon,kauhun ym.mitä jo noin vanha lapsi ymmärtää.virhe.siellä muut "hullut"pyörii ja lapsi tsiikaa! varmaan jos osais 7 v.että,mitä vittua!

Onnea jatkoon:)

Hieno kirjoitus! Muista vielä että olet arvokas ihminen. Pidä myös puolesi, jos tunnet että sinua kohdellaan väärin. Huomaan myös sen että olet ikäisiäsi paljon kypsempi ja ymmärät jo että maailma ei ole pelkkää "ruusuilla tanssimista". Pidä huoli itsestäsi :)!

Hei! Oli mukava lukea tarinasi ja aloin melkein itkemään. Oma äitini on syöny syntymästäni asti eli 14 vuotta vääriä masennus lääkkeitä ja viimekesänä hänellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hänellä on myös alkoholi kanssa ollut ongelmia niin kauan kuin muistan. Olet todella taitava kirjoittaja ja koita pärjäillä :)

Terve,
olen pelannut hienoa manageripeliä ja todella pidän siitä. Johdat omaa joukkuettasi ja pelaat muita ihmisiä vastaan ympäri maailman. Liity mukaan, et tule katumaan!
Rekisteröidy tämän linkin kautta: http://www.powerplaymanager.com/r384368/

Kiitos teille! :)