Tarinani

Tapasin alkuvuodesta yhdessä chatissa pojan. Siitä se lähti. Meillä oli hurjan hauskaa tutustua toisiimme, juttua riitti ja minusta tuntuu, että kumpikin oli todella iloinen jutellessamme. En ollut koskaan ennen tavannut niin ihastuttavaa persoonaa. Pikkuhiljaa siitä kehkeytyi jonkinlainen ystävyys. Tiedän tämän kuulostavan typerältä, kun emme ole koskaan tavanneet, vain jutelleet mesessä, alkuvaiheessa joka päivä. Valitettavasti välimatkaa on noin 400 kilometriä, joten tapaaminen ei noin vain onnistukaan.

Itse olen 16 (tavatessamme 15) ja hän 18 vuotta. Hän esittää toisinaan ihastuttavan lapsellista ollen samalla kuitenkin todella fiksu ja teräväpäinen. Hänen elämänsä tuntuu olevan mallillaan, lukiossa saa vain parhaita numeroita, hänellä on ystäviä ja rakas perhe. Hänellä on rakkaita harrastuksia ja hän on kiinnostunut asioista, muunmuassa kielistä, kuten Japanista. En vain kykene suhtautumaan häneen muutoin kuin ihailevasti. Jossain vaiheessa vaihdoimme numeroita ja toisinaan lähettelimme pari viestiä. Hän ei koskaan soittanut, vaikka meinasikin. Itse soitin pari kertaa.

Pian huomasin olevani häneen ihastunut. Ilmaisin sen ja hämmästyksekseni hän kertoi olevansa jollain lailla ihastunut minuun (samalla pariin muuhunkin).

Sitten tuli kesä. Hänellä oli matkoja, emmekä enää jutelleet kovin usein ja silloinkin kun juttelimme, keskustelusta ei tullut mitään. Hän ei sanonut juuri mitään ja minä masennuin ja lähdin surullisena nukkumaan.
Olemme molemmat huomanneet, että suhteemme (jos sitä siksi voi kutsua) on ajautunut johonkin... En osaa sanoa mihin. Mistään ei tule mitään, eikä kumpikaan tiedä mistä se johtuu. Häntä harmittaa ja säälittää, minua ahdistaa ja pelottaa, hän tuntuu kuitenkin olevan minulle paljon tärkeämpi kuin minä hänelle. Olen yrittänyt miettiä asiaa ja pohtinut sitäkin, olisiko paras, ettemme enää koskaan kuulisi toisistamme. Sitä en kestäisi ja tiedän, etten ainakaan minä pystyisi siihen. Hän kertoi, ettei myöskään pysty plokkaamaan minua, että hänellä on avuton olo. Minusta tuntuu, että olen hänen avullaan oppinut paljon uusia asioita elämästä. Poikaystävää minulla ei ole koskaan ollut, eikä ketään muutakaan oikeata ystävää, jonka kanssa olisin voinut jakaa iloni ja suruni.

En haluaisi menettää häntä, sillä hänen ystävyytensä on tähän mennessä ollut minulle niin tärkeätä. Rakkaudesta olen tainnut jo luopua, hänkään ei enää ole ihastunut minuun. Mutta koen häntä kohtaan joka tapauksessa jonkinlaista rakkautta, vaikken itsekään tiedä enää, mitä se on.
Tässä vaiheessa olemme nyt. Olemme päättäneet katsoa, mitä tästä eteenpäin tapahtuu, mutta en kuitenkaan tiedä mitä siitäkään tulee.

Pyydän anteeksi, jos joku kimpaantui viestistäni. Oli vain pakko saada purkaa sydäntään jonnekin.