ONKO TÄÄLLÄ BRUCKNERIAANEJA?

Eli?

Wandin levyttämistä Bruckner-sinfonioista on kahdeksas mielestäni onnistunein ja muutenkin parhaimpia levytyksiä mitä ko. sinfoniasta yleensä on. Muissa B:n sinfonioissa ei Wand sitten niin hyvin pärjääkään, kilpailu on kova.

Minusta vitonen on ehkä paras Brucknerin sinfonioista, jos nyt parasta voi yleensä nimetä. Tiukempi tarina kuin useimmat niistä muista ja loppukoraali on viimeistään se tajunnanräjäyttäjä.

Ei ollut matemaattinen vaihe. Hän ei osannut tehdä kunnollista melodiaa. Se on klasarisäveltäjillä hyvin yleinen vamma.

Vitosen Adagio on minusta kyllä vaikuttava, esimerkiksi tahdista 31 alkava C-duuriaihe ("Sehr kräftig") tai tahtien 51 ja 53 spiccatot. Mutta ehkä et pidä tästä osasta siksi että sen ilme on jotenkin karumpi tai harmaampi kuin monissa muissa Bruckner-adagioissa. Robert Simpson kuvaa Adagion loppua teoksessaan The Essence of Bruckner:

At length the main theme comes back in D minor, accompanied by elaborate but chaste string ornamentation, mounting in Bruckner's inimitable and awe-inspiring way from climax to climax. The whole paragraph is like the nave of some great severe cathedral, far more Gothic than Baroque, with fine dark avenues of arches (the vioiin figuration) and mighty shafts (the descending sevenths). But it does not, like some other such passages in Bruckner's slow movements, reach a final towering apex; it dies away impressively into a brief, grey ending.

Itse olen sen kuullut livenä mm. Sarasteen johtamana. Hyvä, rapsakka esitys olikin. Levytyksiä minulla on tästä sinfoniasta 9 kpl, jotka voin rankata seuraavasti, mainiten johtajan ja levytysvuoden:

1. Klemperer 1967
2. Haitink 1988
3. Celibidache 1993
4. Chailly 1991
5. Barenboim 1977
6. Jochum 1980
7. Barenboim 1991
8. Welser-Möst 1993
9. Furtwängler 1951

Eli Haitink on listallani korkealla, mutta lähinnä siksi että hänen tulkintansa on niin kiintoisaa vaihtelua Klempin rinnalla, jonka koen tarjoilevan ihmeellisiä, paikoilleen naulitsevia laajakangasnäkymiä. Haitinkin tulkintaa sanoisin avarasti hengittäväksi, lyyriseksikin. Furtwängler pitää perää siksi että ko. äänitteen laatu on kurja. Järjestys ei siis välttämättä ole musiikillinen paremmuusjärjestys vaan kuvaa sitä miten mielelläni minä mitäkin levytystä kuuntelen, vaihtelunkin vuoksi. Siitähän minä voin sanoa jotakin jota ei voi väittää vääräksikään.

Tässä vielä ykkössijalle rankkaamani levytykset niistä, jotka omistan neljästä viimeisestä sinfoniasta (jokaisesta ainakin 6 levytystä, enimmillään 10):

No. 6, A-duuri: Barenboim 1978 - johtaa nuoruuden innolla ja rakentaa 1. osassa todella vaikuttavaksi sen kertaukseen johtavan nousun, joka järisyttävästi purkautuu A-duuriin partituurin kohdassa ”N”. Lyyrisissä jaksoissa on herkkyyttä, esim. kohdasta ”O” alkaen. Kooda kasvaa värikylläiseksi hehkuksi. Adagiossa ja Scherzossa viettää chicagolaisten jalo ja muhkea sointi riemujuhlaa. Tämä ja 4. sinfonia ovat minusta Barenboimin DG-boxin parhaat levytykset.

No. 7, A-duuri: Rosbaud 1958 - kuulas, kirkas, innoittunut tulkinta. Ei mitään raskassoutuista. Melko hyvä ääni noinkin vanhassa levytyksessä.

No. 8, c-molli: Wand 2001 - live-äänite, joka kertoo ilmeikkään, tuoreen, helposti kuunneltavan tarinan. Erityisen hyvät jouset ja mahtava päätös. Kaikin puolin mainio esitys.

No. 9, d-molli: Giulini 1988 - samalla kertaa laulava ja mahtava tulkinta, mutta myös latinalaisen kirkas ja tasapainoinen. Giulini ottaa tosissaan Scherzon F-osan accelerandon. Äänikin on hieno.

Öh...kyllä jo kolmesta, viimeistään viidestä kuuntelukerrasta pitäisi saada irti jotakin. Mutta kirjasto ei liene paras kuuntelupaikka. Varmaan tarvittaisiin huone, jossa voi kuunnella muiden häiritsemättä, kunnon kajareista. Sitten pääsisi loppukoraalikin hengittämään.

Tuon yhdeksännen levytyksistä pidän toiseksi eniten Celibidachen (1995, live) ja sitten Klempererin (1970) tulkinnoista. Celibidache ottaa Giuliniakin verkkaisemmat tempot, mutta ne sallivat yksityiskohtien nousta esiin, ja jopa 1. osan L-pizzicatojakso (jota Robert Simpson kritisoi), tuntuu toimivan.

Klempererin tulkinta on inspiroiva ja näkemyksellinen, karun esteettinen kuin Paul Kleen maalaukset. Ja mitkä vasket! Äänitys häviää uudemmille vain suppeamman dynamiikan osalta.

Mainitsen vielä, että jos sinfonioista on eri editioita, kuten kahdeksannesta, niin mielestäni Haas on aina parempi kuin Nowak. Kehumani Wandin tulkinta noudattaakin Haasin editiota

Sulervo kirjoitti:

Tuon yhdeksännen levytyksistä pidän toiseksi eniten Celibidachen (1995, live) ja sitten Klempererin (1970) tulkinnoista. Celibidache ottaa Giuliniakin verkkaisemmat tempot, mutta ne sallivat yksityiskohtien nousta esiin, ja jopa 1. osan L-pizzicatojakso (jota Robert Simpson kritisoi), tuntuu toimivan.

Klempererin tulkinta on inspiroiva ja näkemyksellinen, karun esteettinen kuin Paul Kleen maalaukset. Ja mitkä vasket! Äänitys häviää uudemmille vain suppeamman dynamiikan osalta.

Mainitsen vielä, että jos sinfonioista on eri editioita, kuten kahdeksannesta, niin mielestäni Haas on aina parempi kuin Nowak. Kehumani Wandin tulkinta noudattaakin Haasin editiota

Lue lisää

Todella asiallista ja mielenkiintoista keskustelua. Kiitos siitä. Olen tänään lukenut ensimmäistä kertaa tämän palstan keskusteluita ja suurin osa niistä menee asiattomuuksiin, ikävä sellaisia lukea.

Itse olen enemmänkin mahleriaani, mutta muutama järisyttävä Bruckner-kokemus löytyy livenä: Berliinissä ensimmäistä kertaa Berliinin Filharmonikkoja kuuntelemassa, Haitink Brucknerin 8. Oli siinä ihmettelimistä ensinkin orkesterin soinnissa ja Filharmonian akustiikassa verrattuna Finlandia-taloon. Pidän edelleen Berliinin Filharmonian akustiikkaa (n. 40 BPh:n konserttia siellä kuulleena) selvästi Musiikkitaloa parempana, pehmeämpänä ja samettisempana, tosin BPh soi tidella hienosti Musiikkitalossakin, kuten myös Gewandhausorchester. Miten lienee Consertgebouwn sointi elokuun lopulla? Mielenkiinnolla odotan. Niin ja se toinen järisyttävä Bruckner-konsertti oli pari vuotta sitten RSO Johanneksen kirkossa. Olisiko ollut 4. sinfonia? Ja kukahan johti? Oliko Versaga tai sinne päin? Mutta hyvin kirkon akustiikka sopi Bruckneriin.

Mahleriaanina ja BPh-fanina pitää mainita muutama järisyttävä konsertti myös siltä saralta: viime pääsiäisenä Baden-Badenissa 2. sinfonia Rattlen johdolla, 7. Abbadon johdolla sekä 4. myös Abbadon johdolla solistina Flemming.